Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen: Muuri ja omatunto – presidentinvaalipohdintaa

Ministeriaikanani sain ilon ja kunnian keskustella Saksan entisen liittokanslerin Helmut Schmidtin kanssa. Puhuimme tuntikausia kompromisseista, päätöksenteon ongelmista yleensä ja hallituspolitiikan johtamisesta erityisesti.

Vanha sosialidemokraatti totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan. Tätä neuvoa olen noudattanut.

Olen kovin otettu siitä luottamuksesta, että niin monet sosialidemokraatit mielellään näkisivät minut SDP:n presidenttiehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Tästä johtuen on ollut aihetta pohtia syvällisemmin sekä Suomen tasavallan presidentin tehtävää että instituutiota itseään.

Presidentin rooli kansakuntaa kokoavana arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana on tärkeä. Tuntemani presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat erilaisista taustoistaan huolimatta onnistuneet tässä tärkeässä roolissa. Jokainen presidenttiehdokas tuo instituutiota koskevaan keskusteluun oman taustansa ja omat arvonsa.

Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selontekokeskustelussa muuan kansanedustaja totesi, että suomettuminen oli hänen ikäluokkansa sukupolvikokemus, joka vaikuttaa tänäänkin. Niinpä neuvostoajan varjo häilyy edelleen ulkopoliittisessa keskustelussamme. Ei ole syytä vaeltaa menneisyyden varjomaailmoissa – ei hämärtää kuulumistamme länteen, muttei myöskään leimata järkevää vakauspolitiikkaa.

Helmut Schmidt totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan.

Tällaiset puheet saivat pohtimaan eri ikäpolvien kokemuksia. Ikäluokalleni sukupolvikokemus oli Berliinin muurin murtuminen, joka toi yhteen kaksi Saksaa – ja yhdisti samalla Euroopan. Myös Irakin sodat ja niihin liittyvät kansainvälisten sääntöjen ja järjestyksen merkitykset koskettivat aivan toisella tavalla.

Ensimmäisessä Irakin sodassa (1990–) kansainvälinen yhteisö vastasi YK:n valtuutuksella Kuwaitin valtaukseen. Muistan, kuinka keskustelimme koulukavereideni kanssa Persianlahden sodasta ja sotien torjumisesta valtioiden yhteistyöllä. Ylikansallisiin sääntöihin perustuva järjestys näytti voimansa.

Näiden tapahtumien muistijälkien innoittamana toimin opiskeluaikana aktiivisesti Suomen Nuorten ja Opiskelijoiden YK-liitossa ja myöhemmin kansanedustajana Suomen YK-liiton puheenjohtajana. Uskon kansainväliseen järjestykseen, jossa YK:lla on keskeinen rooli – niin suurvaltapolitiikan tasapainottajana kuin laajemman turvallisuusajattelun edistämisessä.

En olisi tuolloin arvannut, että YK:n peruskirjan arvoja oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista tai demokratiasta niin avoimesti kyseenalaistetaan kuin tänä päivänä tehdään. Yhteisesti sovittujen sääntöjen puolustaminen on aina pienen valtion etu.

Myös toisen Irakin sodan (2003–) opetus oli samankaltainen. Irakin sota, joka käytiin ilman YK:n valtuutusta, syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon, muttei tuonut vakaata hallintoa tilalle. Luotiin tyhjiö ja kylvettiin tyytymättömyyden ituja, joiden tuloksia näemme nyt aseellisten ryhmien terrorisoimassa Lähi-idässä. Osin aiemmin tehtyjen virheiden vuoksi ratkomme jälleen yhtä Irakin kriisiä.

Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi olimme aviomieheni kanssa aikoinaan perustamassa Suomeen Eurooppanuorten yhdistystä. Ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian ympärille yhdistyvä Eurooppa on arvoyhteisö, johon olen kasvanut. Se on Suomelle tärkein talousyhteisö ja myös keskeisin turvallisuusyhteisö. Euroopan reunalla sijaitsevan Suomen paikka on selkeästi EU:n päätöksenteon ytimessä, ei millään ulommalla kehällä.

EU on kuitenkin isossa tienristeyksessä. Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla. Miten jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa yksi suurista jäsenmaista on jättämässä unionin? Onko Brexit myös EU:n exit vai syntyykö kriisistä entistä tiiviimpi integraatio? Jälkimmäinen olisi Suomen ja muidenkin EU-maiden etu.

Helpoiksi vastauksiksi tarjotaan ahdasta kansallismielisyyttä ja oman talouden suojaamista. Niiden varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa ainakaan Suomen kaltainen kansakunta, joka elää viennistä ja kansainvälisestä kanssakäymisestä.

EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä.

Mikään yksittäinen jäsenmaa ei yksinään selviä maailmanlaajuisten haasteiden edessä. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. EU:n tulee osoittaa, että sen kautta kyetään vahvistamaan sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Oman kokemukseni pohjalta uskon, että EU siihen pystyy.

Unionia koskevat odotuksemme ovat samat kuin omissa kansallisvaltioissamme: haluamme ennen kaikkea turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vakautta. Niitä voi rakentaa tiiviimmällä turvallisuusyhteistyöllä, sosiaalisen lainsäädännön ja talouskurin kautta. EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä. Vain siten se saa nykyistä vahvemman kansalaisten tuen ja hyväksynnän.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan, eurooppalaisen integraation ja sääntöperustaisen kansainvälisen yhteistyön puolustamiseksi on todellakin tehtävää. Suomen tulee vastaisuudessakin olla reilu kumppani, tiivis osa Eurooppaa, suhtautua mutkattomasti naapureihinsa ja edistää intohimoisesti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä.

Nämä näköalat tekevät presidenttiehdokkuudesta hyvin kiinnostavan. Mutta.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea.

Olimme viime viikonlopun perheen kanssa Berliinissä, jossa tapasin myös työtovereita ministeriajoiltani. Eräänä iltana syötin iltaruokaa lapsellemme. Taustalla kuului Ylen Varamummon tunnusmusiikin säveliä ja laulua.

Aukion toisella puolella Kanadan pääministeri Justin Trudeau saapui lähetystönsä iltavastaanotolle ennen siirtymistä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Aukion keskellä kulkee tuo nyttemmin puretun Berliinin muurin linjaus.

Myös näiden kahden todellisuuden välissä tuntui mielessäni kulkevan muuri, jonka purkaminen ei ole ollut helppoa. Velvollisuudentuntoni lasikattojen murtajana sanoo, että myös naisilla kaikkien töiden ja kaikkien elämänurien tulee olla yhdistettävissä perhe-elämään.

Presidentinvaali tarkoittaa kuitenkin käytännössä vajaan vuoden kokonaisvaltaista kampanjaa, jota käydään joka puolella maata ja jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Kysehän on valtionpäämiehen tehtävään pyrkimisestä. Kyse on henkilövaalista, jonka voittajan tarkoitus on olla kansakunnan arvojohtaja ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Pohdinta on ollut monimutkainen prosessi, mutta ratkaisu kiteytyy yksinkertaiseen valintaan: kuuntelen omantuntoni ääntä. Olen tullut tulokseen, että tässä elämäntilanteessa jatkan työtäni aktiivisena parlamentaarisena vaikuttajana niissä tehtävissä, joita minulle suodaan. Vapaa-aikani vietän perheen – mieheni ja lapsemme – kanssa.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea. Aika tekee valinnasta poikkeuksellisen tärkeän, mutta sama aika on tarjolla minulle ja perheelleni vain kerran. Uskon, että puolueemme nimeää presidentinvaaleihin erinomaisen ehdokkaan. Ja tiedän, että sopivia ehdokkaita on useita. Aion omalta osaltani tehdä työtä SDP:n vaalimenestyksen eteen, ja olen tämän myös puolueen puheenjohtajalle kertonut.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Saksikäsi Riikka – ministeri Purra karnevalisoi pieni- ja keskituloisten arjen kurjistamisen

Onko hallituksella kykyä ja halua luotsata maa yhtenäisenä läpi tyrskyjen?

Suomi on vakavassa tilanteessa. Taloustilanne synkkenee, velkaantuminen kiihtyy ja työttömyys kasvaa. Maan hallitus on vielä kaiken kukkuraksi omalla toiminnallaan ajanut työmarkkinat historialliseen kaaokseen. Valitun politiikan hintalappu tulee olemaan kansantaloudelle ja isänmaan tulevaisuudelle kammottava.

Vaikeina hetkinä kansan katseet kohdistuvat johtaviin päätöksentekijöihin. Onko heillä kykyä ja halua luotsata maa yhtenäisenä läpi tyrskyjen? Vai keskittyvätkö he jatkuvalla vastakkainasettelun lietsonnalla jakamaan yhteiskuntaa entistä enemmän kahtia? Valtiovarainministeri Riikka Purra on totisesti oman toimintatapansa valinnut.

Ministeri Purra on halunnut karnevalisoida pieni- ja keskituloisten arjen kurjistamisen. Pelkästään tänä vuonna hallituksen politiikka lisää lapsiperheköyhyyttä asiantuntijoiden mukaan 17 000 lapsella. Tällaista politiikkaa valtiovarainministeri retostelee sakset kädessä hymyillen. Saksien heiluttelun ohella ministeri on kunnostautunut leikkuulautoja kaupitellessa.

Saattaa se osa-aikatyötä tehnyt lapsiperheellinen ihmetellä, että kun työttömyysturvan purrastaminen leikkaa puolet hänen toimeentulostaan, niin mistä tämä saksikäsi Riikka oikein ilmestyi? Voiko hän olla se sama henkilö, joka ennen vaaleja lupasi, että pienituloisilta leikkaaminen ei perussuomalaisille käy?

Pääministerin on nyt otettava vihdoin homma haltuun.

NÄILLÄ historiallisen suurilla leikkauksilla luvataan kymmeniä tuhansia uusia työpaikkoja. Ongelma vain on siinä, että hallituksen matematiikassa työtön työllistyy, kun hänen asumistukeaan leikataan. Seuraavaksi tämä sama henkilö työllistyy uudestaan, kun hallitus leikkaa hänen työttömyysturvaansa. Vielä kolmannen kerran sama henkilö työllistyy, kun lapsikorotukset poistetaan.

Epäoikeudenmukaiseen leikkausten vastapainoksi hallitus on onneksi sentään keventänyt verotusta. Toisin kuin leik­­kaukset, historiallisen suuret veronkevennykset hallitus kohdisti 14 000 euroa kuukaudessa tienaaville. Eli ministereiden tuloluokkaan. Kelpaa Purran hankkia uudet Fiskarsit!

MUUTKIN ministerit ovat ottaneet Purrasta mallia. Elinkeinoministeri Rydman ilakoi yksittäisen yrityksen yt-neuvotteluilla ja ihmisten mahdollisilla irtisanomisilla. Työministeri Satunen, siis Satonen, puolestaan on kunnostautunut puolustamaan hallituksen työelämäheikennyksiä eduskunnassa elinkeinoelämän lobbareilta saamillaan virheellisillä väittämillä. Ministeri Juuso taas on pitänyt lastensuojeluun kohdistuvia leikkauksia oikeansuuntaisina.

Tämän sirkuksen tirehtööri Petteri Orpo seuraa tilannetta tumput suorana vierestä. Pääministerin on nyt otettava vihdoin homma haltuun. Suomi-laiva on ajautumassa ilman kipparia kovaa vauhtia karille. Vai pitääköhän hänen ensin kysyä Jyriltä, Juholta ja Mikaelilta ohjeet?

Ei voi muuta todeta, kuin että onpahan aikamoinen sotku. Kuka­kohan tämän kaiken siivoaa?

white surface
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Faktat, ketä kiinnostaa? – Politikointi ja oletukset ovat korvanneet rationaaliset laskelmat työmarkkinoilla

Suomi on markkinoinut itseään maailmalla ennen muuta yhteiskunnallisten järjestelmiensä vakaudella, matalalla korruptiolla, korkealla luottamuksella sekä hyvällä osaamistasolla.

Nämä ovatkin järkeviä valtteja pelattavaksi tilanteessa, jossa ilmastosta, markkinoiden läheisyydestä tai sen koosta ei ole mainittavissa määrin talouden rakentajiksi. Periaate on tuttu jo markkinatalouden teoriasta ja “kansakuntien suhteellisesta edusta”.

Sitä erikoisemmalta tuntuu, että politikointi ja oletukset ovat korvanneet rationaaliset laskelmat työmarkkinoilla. Aikaansaatu kaaos on maksanut meille runsaasti aivan silkkana rahana, mutta ehkä sitäkin enemmän luottamuksen rapautumisena.

Työnantajat ja hallitus perustelevat tiukkaa linjaa sopimisen tuomien tulosten “riittämättömyydellä”. Jostain syystä Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus, eläkeuudistukset – jotka toteutettiin ilman traktoreita moottoriteillä poikittain – tai useat maltillisia palkkaratkaisuja raamittaneet sopimukset eivät enää olleetkaan “mitään”.

Puhumattakaan pitkälle viedyistä paikallisen sopimisen käytännöistä erityisesti vientiteollisuudessa. Nyt ei enää haeta hyvää sopimusta vaan sopimisesta irtautumista – ja toki sitä kautta myös parempaa diiliä.

Enää ei haeta hyvää sopimusta vaan sopimisesta irtautumista.

HALLITUS voi luonnollisesti viedä muutokset enemmistöllään läpi, mutta mitä tästä seuraa?

Ensinnäkin seuraa työmarkkinoiden politisoituminen ja vallan siirtyminen entistä enemmän eduskunnalle ja hallitukselle. Koska sopimusteitse kehittäminen vähenee tai ei ainakaan enää ratkaise, siirtyy edunvalvonta lainsäädännön kehittämiseen.

Ottaen huomioon miten poliittinen järjestelmä suoriutui soten uudistamisesta, en ole täysin vakuuttunut tämän olevan se “joustavampi” tapa toimia.

Jos ja kun paikallinen sopiminen tuottaa paikoin myös laskevaa palkkakehitystä, ottanevat ainakin vasemmistopuolueet listoilleen minimipalkkalainsäädännön ja erilaiset lakihankkeet, joilla työehtoja säädeltäisiin nykyistä tiukemmin. Tämä antaa ainakin sosialidemokraateille myös vaalivaltteja työpaikkojen arkisiin keskusteluihin.

Ammattiyhdistysliikkeelle tämä voi tarkoittaa renessanssia – jos tilaisuus osataan käyttää. Ammattimaisen edunvalvonnan tarve paikallistasolla kasvaa rajusti, kuten myös riitatilanteet. Työpaikoille jalkautuvalle liiton asiantuntemukselle tulee olemaan valtavasti enemmän käyttöä. Tämä toki tarkoittaa nykyisten toimintatapojen ja painopisteiden muuttamista.

JOKA tapauksessa alkuun on odotettavissa palkkahajonnan kasvua, sopimuskustannusten rajua nousua ja lisää paikallisia kahakoita, jotka vaikuttavat arvoketjuihin.

Tien päässä voi kuitenkin olla myös aidosti aktiivisempi ja asioihin kiinnittyvämpi ruohonjuuritaso. Tämä ilmiö saattaa myös – aikanaan – tuoda työnantajat takaisin pöytään. Sitten kysymys on enää siitä kannattaako palkansaajien hyväksyä moinen tarjous.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Janne Riiheläinen: Demokratiat harjoittelevat puolustamaan itseään – mutta yhteistä tahtoa ei ole vielä treenattu tarpeeksi

Suomi ja muut Nato-maat rakentavat sotaharjoituksillaan uskottavaa puolustusta Venäjän toimia vastaan. Harjoituksilla ei kuitenkaan mitata sitä tärkeintä asiaa: lännen poliittista halua ja kykyä puolustautua.

Viime viikkoina olemme saaneet seurata varsin tiiviisti pohjoisessa käynnissä ollutta sotaharjoitusta. Nordic Response –harjoitukseen (Pohjoinen vastaus) Suomen, Norjan ja Ruotsin pohjoisosissa osallistui noin 20 000 sotilasta 14 eri maasta.

Harjoitus on itse asiassa osa Naton Steadfast Defender –harjoitussarjaa (Vankkumaton puolustaja), jossa harjoitellaan kevään aikana Venäjän hyökkäykseen vastaamista eri puolilla puolustusliittoa.

Jotain yleisestä turvallisuustilanteesta tilanteesta kertoo se, että Steadfast Defender on kokonaisuutena Naton suurin sotaharjoitus sitten Neuvostoliiton kaatumisen. Sotaharjoitus kun on ilmiasu sille, minkä varalle siinä harjoittelevat voimat on rakennettu.

Steadfast Defender kertoo Naton 5. artiklan vaatimuksesta puolustaa yhteisesti liiton jäsenmaita hyökkääjää vastaan. Tätä viestiä kerrotaan paitsi jäsenmaiden veronmaksajille, jotka kaiken kustantavat, myös Venäjälle. Viesti on yksinkertainen: ei kannata.

SOTILAAT käyttävät tästä ilmaisua deterrenssi. Se tarkoittaa pelotetta tai pidäkettä tai oikeastaan vähän kumpaakin. Deterrenssin tavoite on estää vihollista edes yrittämästä.

Venäläisissä esikunnissa kerätään Naton harjoituksesta kaikki mahdollinen tieto ja analysoidaan sitä omien suunnitelmien pohjaksi. Tavoite lännessä on, että harjoituksesta välittynyt tieto ja ymmärrys synnyttää Venäjällä johtopäätöksen, ettei hyökkäys Nato-maahan onnistu tai ainakaan kannata.

Venäjän talven 2022 suurhyökkäys Ukrainaan perustui ajatukselle, että asevoimat löisivät heikomman naapurivaltion polvilleen muutamassa päivässä. Sen jälkeen kyse olisi ollut enää valtavasta poliisioperaatiosta, jossa miehitetty Ukraina olisi otettu haltuun pitkien pidätyslistojen ja kovien otteiden avulla. Ukrainalaiset, oma presidenttinsä etunenässä saivat estettyä sen, mutta ei Venäjän operaation onnistuminen kovin kaukana ollut.

Mikään sotilaallinen kyky ei luo pidäkettä, ellei sen takaa löydy poliittista tahtoa käyttää voimaa. Venäjän sotilaalliset kyvyt ovat itse asiassa hyvin rajoitettuja verrattuna Naton yhteenlaskettuun voimaan. Silti Kremlillä on puolellaan diktatuurin kyky käyttää väkivaltaa häikäilemättömästi, ilman poliittisia tai juridisia pidäkkeitä.

Mikään sotilaallinen kyky ei luo pidäkettä, ellei sen takaa löydy poliittista tahtoa.

Sotilaat laskevatkin uhkan kaavan olevan tahto kertaa kyky. Isot sotaharjoitukset ja kasvaneet puolustusbudjetit kertovat lännen pyrkimyksestä kasvattaa yhtälön toista puolta, sotilaallista kykyään.

Mutta demokraattisten maiden kohdalla se hankalampi puoli onkin tahto. Juuri sen heikkoutta Putin on käyttänyt hyväkseen viimeiset viisitoista vuotta.

GEORGIAN SODASTA 2008 alkaen Kreml on säädellyt konfliktejaan niin, että se on yrittänyt saada aikaan maksimivaikutuksen minimivahingoilla. Säätely ei aina ole onnistunut. Silti kärjistäen sanottuna Ukraina-hyökkäykseen asti länsimaiden johtajat antoivat askel askeleelta periksi Putinille.

Jos katsotaan lännen tahtotilannetta nyt, tärkein piste on Washingtonissa. Presidentti Joe Biden on johtanut menestyksellisesti Ukrainan auttamista, kunnes Donald Trumpin kannattajat saivat kongressissa estettyä ainakin toistaiseksi tuen jatkumisen.

Mikäli Trump voittaa vaalit, hän sulkenee Ukrainan rahahanat. Marraskuussa käytävät USA-vaalit ovat siksi ukrainalaisten kannalta elämän ja kuoleman kysymys.

Viime päivinä Ranskan presidentti Emmanuel Macron on koventanut puheitaan. Hän on jopa väläytellyt tähän asti täysin mahdottomana pidettyä ajatusta lähettää demokraattisten maiden joukkoja tukemaan Ukrainaa paikan päälle.

Saksa puolestaan tukee Ukrainaa taloudellisesti avokätisesti, mutta kansleri Olaf Scholz kieltäytyy itsepäisesti tarjoamasta maalle merkittävämpää sotilaallista apua – eikä ainakaan “liian” tehokkaita aseita.

Scholzin käytös selittyy osaltaan Kremlin onnistuneella deterrenssillä: Venäjä on luonut vahvasti saksalaisten suuntaan mielikuvaa, että sotilasapu johtaisi Ukrainan sodan laajentumiseen.

KUNHAN Venäjällä saadaan muutaman viikon sisällä presidentinvaalit näyteltyä loppuunsa asti, Putin etsinee jotain tapaa liikuttaa sotatilannetta edukseen. Koko talven ajan on kiihtyvään tahtiin suunnattu länteen hybridivaikuttamista ja johonkin tulokseen se sillä tähtää.

Sotilaallisesti Venäjä ei voi lännelle pärjätä, mutta jokin muu yllätys voi hyvinkin meille idästä tulla. Poliittisena tavoitteena Kremlillä on todennäköisesti yrittää tavalla tai toisella hajottaa lännen rintama, hyödyntäen demokraattisten maiden poliitikkojen haluttomuutta käyttää kovia otteita.

Se yritys voi tapahtua Karhusaarella, Kaliningradissa tai Georgiassa. Tai missä vain. Tavoitteena on tietysti mahdollisimman hankala yllätys, johon länsimaiden ei ole helppoa muodostaa yhteistä kantaa, saati tehokasta vastareaktiota.

Lännellä olisi kykyä vastata vaikka mihin Venäjän toimiin, mutta nimenomaan sitä yhteistä tahtoakin olisi silloin löydettävä.

Janne Riiheläinen 2023

Kolumni

Evp-upseeri: Jos haluat ymmärtää Venäjän outouksia, tässä lista kirjoista jotka kannattaa lukea

Kaikkia Venäjän toimia ei voi järjellä ymmärtää. Mutta tämän listan kirjat antavat hyvän kuvan siitä, millaisessa väkivallan ja absurdismin kierteessä itänaapurimme vaeltaa.

Monet sosiaalisen median asiantuntijahahmot ovat omien sanojensa mukaan jo vuosikymmenen ajan, Krimin valtauksesta asti tienneet varmuudella mitä Venäjällä tulee tapahtumaan.

Osa ihmisistä on pitänyt varmana että Venäjä kehittyy järkevämmäksi, osa on yhtä vakuuttuneesti uskonut että Kreml lähtee valloittamaan naapurimaita.

Oikeasti tilannekehitys ei ole ollut varmaan kenellekään täysin selvää. Vuoden 2022 suurhyökkäys Ukrainaan paitsi sekoitti ennusteet, lisäsi Venäjä-tiedon tarvetta entisestään.

VENÄJÄSTÄ, sen historiasta, hallinnosta, hallinnon pyrkimyksistä ja venäläisten kansanluonteesta on kirjoitettu valtavasti. Suomeksi käännettyjen ja täällä tehtyjen kirjojenkin määrä tuntuu kasvaneen viime vuosina eksponentiaalisesti. Millään ei meinaa ehtiä lukea kaikkea, kun lukunopeus tai -kyvykkyys ei yllä erään Väyrysen tasolle.

Listaankin tässä muutamia kirjoja, jotka ovat sivistäneet, yllättäneet ja auttaneet ainakin itseäni ymmärtämään Venäjän tilannetta.

Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, Martti J. Kari, Antero Holmila

Yliopistotutkijan ja tiedustelueverstin kirja kuvaa selkeäsanaisesti monia viime vuosien Venäjä-ilmiöitä. Mistä kumpuaa niin monen venäläisen ihmisen halu kannattaa yksinvaltaa ja toimia meidän näkökulmastamme erikoisella tavalla. Samalla tulee kerrattua Venäjän lyhyt historian oppimäärä, mikä on ihan silkkaa yleissivistystä kaikille.

Mauno Koiviston kirja Venäjän idea on käännetty nyttemmin myös englanniksi.

Venäjän idea, Mauno Koivisto

Koivisto oli sodan käynyt mies ja presidenttinä kylmän sodan loppuajat, 12 vuotta. Hän halusi testamentata ajatuksensa Suomen kansalle Venäjästä silloin, kun meillä ei edes häilyvästi saatettu ajatella vuoden 2014 tai 2022 tapaisia tapahtumia. Tämä kirja sisältää enemmän historiaa kuin ajatuksia nykyisestä Venäjästä, mutta niitäkin löytyy.

Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu, Hannu Himanen

Tämä on kirja, joka aikoinaan jäi turhaan vähemmälle huomiolle. Alkusivuilta löytyy dramaattinen Venäjä-ennustus vuodelta 2017:
“Taloudellisesti, sotilaallisesti, identiteetiltään ja itsetunnoltaan vahva Venäjä olisi kaikkien naapuriensa kannalta hyvä naapuri.”
“Näin ei kuitenkaan ole, vaan Venäjä hakee revanssia ja muiden nöyryytystä korvauksena vähättelevästä suhtautumisesta, jonka kohteeksi se sanoo joutuneensa.”

Kirjan lopun Suomi-osiossa entinen Moskovan-suurlähettiläs Himanen suosittelee Natoon liittymistä mahdollisimman pian. Tämäkin neuvo oli viisi vuotta edellä aikaansa.

Putinin trollit, Jessikka Aro

Tämä kirja tuo hyvin esille sen, miten länsiyritykset loivat 2010-luvun alussa somealustat miettimättä tarkemmin, miten pahantahtoiset toimijat voivat niitä väärinkäyttää. Aro selvitteli vuosien 2014-2018 vihamielisen verkkovaikuttamisen eri muotoja ja tapoja. Venäjä käytti länsiteknologian luomia hämmennysmahdollisuuksia täysimääräisesti muun muassa Yhdysvaltain vaaleissa, ja jatkaa toimintaa yhä. Kirjassa on toki paljon muutakin, kuten kuvauksia Venäjän hyvä-veli-verkostoista ja lainsäädännön erikoisuuksista.

Venäjän sota jokaista vastaan, Keir Giles

Brittiläisen Venäjä-analyytikon kirjoittamia lauseita voisi nostaa sellaisenaan one-lineriksi kuvaamaan Kremlin toiveita: ”Venäjä haluaa kunnioitusta. Kunnioitusta suurvaltana.”
Oman kokemukseni perusteella voin allekirjoittaa lähes kaiken. Kirja on erittäin hyvä kuvaus Venäjästä ja sen kansan ajatuksista. Ukrainassa käydyn sodan rinnalla Giles kertoo Venäjän länttä vastaan vuosikymmeniä käymästä salaisesta sodasta.
Kirjan aloitusteksti on jo hyvä mainos: ”Tämä kirja on omistettu Vladimir Vladimirovitš Putinille kiitokseksi siitä, että hän on viimeinkin vakuuttanut maailman siitä pahasta, jota hänen maansa haluaa yhä tehdä – ja tarpeesta puolustautua sitä vastaan.”
Kirja sisältää myös lähdeviitteet eli pääset tutkimaan kirjailijan tuotoksen alkuperää.

Sota vai rauha, Mihail Šiškin

Neuvostoliitossa kasvanut kirjailija kertoo, miten raskasta nyt on olla venäläinen.
”Erikoisoperaation päämäärä Ukrainassa oli pelastaa venäläiset, venäläinen kulttuuri ja kieli ukrainalaisten fasistien kynsistä. Maan itäosassa tuhottiin pääasiassa venäjänkielisiä kaupunkeja ja asujamistoa. Tehtiin sotarikoksia ihmisiä, mutta myös minun kieltäni kohtaan.”

Kirja on loistava ja hyvin itsekriittinen katsaus oman maan tilaan, lähihistoriaan ja nykypäivään.

“Venäjän kielestä kielestä tuli sotarikollisten ja murhaajien kieli.”

 

Venäjän sota, Jade McGlynn

Jos vielä kuvittelet, että Venäjän sota Ukrainassa on jotenkin vain Putinin sotaa, lue tämä kirja. Siinä tutkija kuvaa laajan aineiston perusteella, kuinka pirullisen hyvä ihmismieli on hyväksymään propagandaa.
Rivivenäläiset eivät välttämättä kannata sotaa, mutta kuuluvat apaattiseen, passiiviseen tai lievästi sitä hyväksyvään joukkoon. Vastustajat joutuvat todella kamppailemaan sekä itsensä että viranomaisten väkivaltakoneiston kanssa.
Venäjällä uskotaan laajasti, että länsi aloitti sodan käyttäen vain Ukrainaa sen välineenä.

Kirjassa kritisoidaan myös länsimarkkinoiden kaksinaismoralismia. Ukrainaa autetaan muutamalla miljardilla, ja Venäjälle maksetaan energiasta kymmeniä miljardeja. Ryhtiliike olisi paikallaan.

TÄMÄ LISTANI ei ole mitenkään täydellinen. Edellämainittujen ohella on paljon muitakin Venäjän mysteeriä avaavia teoksia. Esimerkiksi näihin on palkitsevaa perehtyä, jos vain aikaa ja viitseliäisyyttä vaikkapa pääsiäispyhinä löytyy.

Arvo Tuominen: Venäjä – Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista

Anna-Lena Laurénin koko tuotanto. Osa käsittelee myös Ukrainaa ja Kaukasiaa.

Svetlana Aleksejevitš: Tšernobylistä nousee rukous sekä Neuvostoihmisen loppu

Luke Harding: Mafiavaltio, Salajuoni, Venäjän vakoojaverkosto, Hyökkäys

Ian Garner: Z-sukupolvi – Venäjän fasistiset nuoriso- ja lapsisotilaat

Jos aikaa on vähän ja haluat oikein paneutua Venäjään ja venäläisiin, lue peräkanaa Šiškin, Giles ja McGlynn. Jos taas laitat suomalaisen kirjallisuuden etusijalle, lue Kari & Holmila ja Himanen.

Antoisia lukuhetkiä!

Historioitsija Ian Garnerin Z-sukupolvi kertoo Putin-nuorisosta, jota kasvatetaan lähes aivopesua muistuttavalla tavalla johtajan ihailuun.

Keir Giles Suomessa

Brittiläinen Chatham Housessa työskentelevä asiantuntija Keir Giles Helsingissä 29. marraskuuta 2022. Giles kertoi kirjastaan "Venäjä sota jokaista vastaan ja mitä se sinulle merkitsee".

Kolumni

Miksi yrittäjä joutuu erikseen alleviivaamaan, ettei vihaa työntekijöitään?

Sain vastikään sähköpostiini hyvän kysymyksen.

”Onko sinulla käsitystä, milloin tämmöinen työntekijä-työnantajaviha on oikein alkanut?” kysyi parikymmentä henkilöä työllistävä yrittäjä. Kutsutaan häntä tässä nyt vaikkapa Timoksi.

En osannut vastata. SAK:n kohutusta Ruokapöytä-vaalimainoksesta on jo 17 vuotta. Viime hallituskauden alkupuolella pääministeri Sanna Marin syytti Talouselämä-lehden haastattelussa yrityksiä yhteiskuntavastuun puutteesta. Hän epäili, ettei yritysten voi luottaa huolehtivan ihmisistä.

Viime aikoina loukkaavissa puheissa on kunnostautunut erityisesti perussuomalainen elinkeinoministeri Wille Rydman ay-mafia-hokemillaan ja kaunallaan Helsingin Sanomia kohtaan. Häntä ovat kritisoineet johtavien demaripoliitikkojen lisäksi varovaisesti jopa muutamat kokoomusedustajat.

Vasemmistopoliitikoiden pitkään jatkuneita syytöksiä kyykyttävistä ja riistävistä yrittäjistä ei sen sijaan tunnu paheksuvan kukaan. Ikään kuin yrittäjäihmisen solvaaminen olisi sallitumpaa kuin ay-liikkeen loukkaaminen.

Työpaikoilla puheet ja pelottelut kyykyttämishaluista aiheuttavat kuitenkin pahaa oloa.

Kusetuksen välineeksi epäillään muun muassa paikallista sopimista.

ERITYISESTI hallituksen työmarkkinauudistuksia on väitetty vain työnantajien haluksi kyykyttää ja ”kusettaa” työntekijöitä.

Kusetuksen välineeksi epäillään muun muassa paikallista sopimista, jota hallitus pyrkii laajentamaan yhdenvertaisesti järjestäytymättömien yritysten käyttöön. Timo on yksi tällaisista yrittäjistä.

”Täällä alhaalla, perusarjessa kaikki hyvin! Käytännössä täällä sovitaan koko ajan ja joustellaan puolin jos toisinkin. Pohjana on toimialan yleissitova työehtosopimus, jota olemme hiukan muokanneet siten, että se soveltuu yrityksemme käyttöön. Työntekijöiden kannalta kokonaisuus on kannattavampi kuin orjallinen tessin noudattaminen, ja he ovat saaneet aina valita, kummalla tavalla mennään.”

Timo ihmettelee, miksi yrittäjä joutuu erikseen alleviivaamaan, ettei vihaa työntekijöitään.

”Firman tekijät ovat luotettavia huipputyyppejä ja teemme parhaamme, että heille riittää keikkaa. Ei tulisi mieleenkään olla katala kenellekään tai ’kusettaa’, niin kuin moni tuntuu tietävän meidän yrittäjien tekevän. Pakko myöntää, että nämä puheet loukkaavat.”

SUOMALAISTA työelämää ja johtamista on kehitetty viime vuosina valtavasti, ja muun muassa työ- ja elinkeinoministeriön tuoreimman työolobarometrin mukaan palkansaajien näkemykset omasta asemastaan työmarkkinoilla ovat pääosin myönteisiä.

Vastaajista 85 prosenttia kokee työnsä merkitykselliseksi, palkansaajia kannustetaan jatkuvaan oppimiseen ja vaikutusmahdollisuudet omaan työhön ovat lisääntyneet.

Työmarkkinauudistuksia voi ja saa vastustaa, ja työelämää pitää voida kehittää. Mutta jos vaadimme lopettamaan puheet lorvailevista työttömistä ja ay-mafiasta, on meidän samalla vaadittava lopettamaan puheet katalista yrittäjistä.

marjovaaka
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta