Päätoimittajalta
26.1.2018 11:15 ・ Päivitetty: 14.8.2018 10:55
Appiukollani on tapana sanoa, että sadan vuoden päästä ei enää tunnu missään – onko hän oikeassa, kun puhumme Suomen sisällissodasta?
Kun joku perheen tai lähipiirin ihmisistä on törttöilyt oikein kunnolla, on appiukollani tapana sanoa, että sadan vuoden päästä ei enää tunnu missään. Tämä ohje päteekin hienosti epämääräisiin konkursseihin, riitaisiin eroihin ja rattijuopumustuomioihin. Sata vuotta on niin pitkä aika, että historiankirjoitus pyöristää kulmia, ja ihmiset alkavat suhtautua moraalisesti arveluttaviin asioihin hyvinkin lempeästi.
On kuitenkin asioita, jotka vielä sadan vuoden jälkeenkin tuottavat mielessämme voimakkaita tunnereaktioita. Kun vuonna 2039 muistelemme talvisodan 105 kunnian päivää, uudet sukupolvet elävät kansankuntamme kohtalon hetket mielenliikutusten vallassa. Uskon, että talvi- ja jatkosodan tarinat tulevat aina olemaan kansallisen itsetuntomme rakennusaineita. Suomalainen sisu on vuoltu Karjalan männystä ja pettämättömästä graniitista.
Aseisiin tartuttiin, kun kärsimättömyys ja paine kasvoivat liian suuriksi.
Tasan sata vuotta sitten Suomessa käynnistyi sisällissota, kun Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty vallankumouksen merkiksi. Itsenäisessä Suomessa oli ollut levotonta jo vuoden päivät Venäjän tsaarivallan kukistuttua. Venäjän levottomuus, pula elintarvikkeista sekä ylimääräiset eduskuntavaalit hermostuttivat koko poliittista järjestelmää.
Epäoikeudenmukaisuuden kokemus muuttui ensin vihaksi, joka ilmeni kiihkona, mielenosoituksina ja mellakkoina. Aseisiin tartuttiin, kun kärsimättömyys ja paine kasvoivat liian suuriksi. Se on Suomen historian yksi suurimmista virheistä. Vaikka sata vuotta noista kunniattomista tapahtumista on kulunut, vieläkin sydämessä puristaa.
Päätoimittajan huoneesta on suora näköyhteys työväentalon torniin.
Lisää aiheesta
Sisällissodan surullisimmat tapahtumat liittyvät perheiden hajoamisiin. Kun työläistaustaiset jääkärit palasivat Saksasta Suomeen, he joutuivat isiensä ja perheidensä kanssa eri puolille rintamaa. Noiden haavojen päälle on yritetty laittaa käärettä jo sata vuotta. Trauma on kuitenkin niin syvä, että todellinen puhdistus on alkanut vasta muutama vuosi sitten.
Viime aikoina olen monen toverin kanssa puhunut suvun vaiheista sisällissodassa. Katkeria ovat tarinat, joissa naiset ja lapset ovat joutuneet vankileireillä epäinhimillisen kärsimyksen uhreiksi. Mistä syntyy se käsittämätön viha, joka tekee ihmisestä sotatilanteessa hirviön? Tähän kysymykseen emme koskaan saa varmaa vastausta.
Työmiehen erikoisnumero on kunnianosoitus sata vuotta sitten eläneille ihmisille, jotka epätoivo ja luottamuksen puute ajoivat toisiaan vastaan.
Minun työhuoneeni ikkunasta on suora näköyhteys työväentalon torniin. Tänään sinne ei (Luojan kiitos) syty punaista lyhtyä sodan syttymisen merkiksi. Tuo lyhty on nimittäin turvassa juuri uudistetussa Lenin-museossa Tampereen työväentalolla.
Tornia katsoessani muistan tänään erityisesti omaa isoisän isääni Alfred Wellroosia, joka toimi sisällissodan aikana Tampereella pappina. Hän oli ollut jonkin aikaa vuosisadan taitteessa Japanissa lähetyssaarnaajana. Siellä hän oli nähnyt yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden karmeat vaikutukset. Sotatoimien alettua hän ei kyennyt muiden pappien tavoin menemään valkoisten puolelle. En ole koskaan saanut tietää, tarttuiko hän aseeseen, mutta sydämensä oli aina oikeudenmukaisen punainen.
Työmiehen erikoisnumero on kunnianosoitus sata vuotta sitten eläneille ihmisille, jotka epätoivo ja luottamuksen puute ajoivat toisiaan vastaan. Nuori itsenäinen Suomi sai kannettavakseen valtavan henkisen taakan, jossa todellisia voittajia on vaikea löytää.
Tämä lehti on vahva vetoomus sen puolesta, ettei vastaavaa tragediaa enää koskaan tapahdu.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.