Kaksi eri suuntiin kulkevaa ratakiskoa, joita pitkin kuljetetaan Karjalasta karjavaunuissa sotaa pakoon lähteviä evakoita.

Sävähdyttäviä näyttämökuvia. Nenäliinoilla on käyttöä.

Lahden kaupunginteatterissa nähdään tänä keväänä liikuttavaa ja vaikuttavaa teatteria, joka ei silti yritä kosiskella yleisöä.

Lähtemisten aika

Kirjailija Eeva Kilpi ei ole aiemmin antanut lupaa teostensa dramatisointiin, mutta nyt sellainen on viimein hellinnyt. Liekö syynä se, että Lahti on tunnetusti  evakkokaupunki? Sodan jälkeenhän Lahteen asettui suuri määrä evakoita, jotka sopeutuivat yllättävän hyvin hämäläiseen jäyhyyteen, ja olivat osaltaan rakentamassa yhteiskuntaa. Helppoa heillä ei toki ollut, vastaanotto oli lievästi sanottuna nuivaa.

Kilven omaelämäkerralliseen muistelmatrilogiaan “Talvisodan aika”, “Välirauha, ikävöinnin aika” ja “Jatkosodan aika” perustuvan “Evakkotytön tarinan” on näyttämölle sovittanut Aila Lavaste. Urakka on ollut iso ja lopputulos kiitettävä.

Paljon on  kirjoista  ymmärrettävästi jäänyt pois, mutta ne kaikkein tärkeimmät elementit dramatisoinnista löytyvät. Eniten korostuu lähteminen, mitä evakoiden todellisuus tuolloin koko ajan oli. Vaikka näytelmässä eivät tykit jyskäkään, sota on silti läsnä, lähtemisenä ja liikkeenä.

Evakkotytön tarinan aikajana käsittää Eeva Kilven lapsuuden ja kouluvuodet aina yliopisto-opintoihin saakka. Erityisesti näytelmä on kertomus sota-ajasta varttuvan tytön näkökulmasta. Aika on jatkuvaa muuttamista paikasta toiseen.  Näytelmän  alussa päähenkilö on 11-vuotias varhaismurrosikäinen tyttö tunnekuohuineen. Kotipaikka Hiitola on jätettävä, jolloin joudutaan asumaan toisten nurkkiin Savoon. Asemasodan aikana palataan vielä kerran Hiitolaan, mutta kohta on evakkotaival jälleen edessä.

 Vaikuttavaa ajankuvaa

Ohjaaja Ilkka Laasosella on ollut haastava työ viedä näyttämölle tosikertomus, joka yhdistää yhden Suomen historian dramaattismmista ajanjaksoista nuoren tytön kasvutarinaan. Laasonen kuljettaa kotirintaman historiaa läpi talvisodan, välirauhan ja jatkosodan. On selvä, että vajaa kolmetuntinen ei riitä kaikkiin yksityiskohtaiin pysähtymistä ja paneutumista, koska tapahtumaa on paljon ja henkilögalleria laaja.

Tarina ei kuitenkaan ole pelkästään historian kelausta, se käy vahvasti läpi myös Eeva Kilven henkilökohtaisia muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta – vaikuttavaa ajankuvaa yhtä kaikki.

Pekka Korpiniityn rouhea ja persoonallinen lavastus rautatiekiskoineen ja evakkovaunuineen on viitteellinen siitä mitä tuleman pitää.  Suuri puukehys metallikaarineen toimii risteysasemana ja symbolisoi samalla evakkojen lohdutonta valintatilannetta.

Näytelmän alussa pientä Eevaa esittää Eeva Karevaara. Lapsinäyttelijä vie roolinsa hienosti läpi. Raisa Vattulaisen teini-ikäisessä ja aikuisessa Eevassa on totisuutta, mutta myös pieniä ilon pirskahduksia. Hän katselee tapahtumia ja yrittää löytää oman paikkansa ja tilansa. Vattulainen yhdistää rooliin tragikoomisuutta ja elinvoimaista huumoria.

Eeva on isän tyttö. Raiskion Aulis-isä (Aki Raiskio) on paitsi  lempeä ja suurpiirteinen myös yritteliäs ja perhettään ajatteleva. Eevan äiti (Lumikki Väinämö) on suorapuheinen, oman arvonsa tunteva nainen.

Karjalaiseen mentaliteettiin kuuluu, joskus stereotyyppisestikin, iloisuuden ja vilkkauden lisäksi yhteenkuuluvaisuus. Näytelmänkin elämänmenoon kuuluvat tädit, siskot ja mummot. Pipitäti (Mirja Räty) ja mummo (Eeva-Kirsti Komulainen) ovat väriläiskiä, joille tunteenilmaukset ovat aitoja, oli sitten kysymyksessä ilot tai surut.

Henkilökohtaisesti sodan traagisuuden kokee nuori Sirkka-täti (Maiju Saarinen) joka saa suruviestin rintamalta, kun jatkosotaan lähtenyt Tapio  (Jarkko Miettinen) katoaa.  Saarisen vaikuttava tulkinta ei jätä epäselväksi millaisissa tunneskaaloja nuori nainen käy läpi.

Näytelmässä puhutaan Karjalan murretta, joka itselleni evakon tyttärenä tuntuu tutulta ja kotoisalta. Evakkotytön tarina on erään perheen tarina ja sammalla pieni katkelma historiaamme. Joillekin se on näytelmä ajasta ja kokemuksista,  jotka eivät koskaan unohdu.

Marja Welin