Nyt oli suuren valinnan paikka: Voisiko sairastavaa isää laittaa enää toipuvan äidin huollettavaksi omaan kotiin, vai olisiko isä jätettävä pysyvästi hoitokotiin? Vaihtoehtona oli sekin, että molemmat siirtyisivät seniorikotiin parempien palvelujen äärelle.

Ystäväni tuskaili erityisesti isän hoitokodin ilmapiiriä. Hoitajamitoitus oli viety niin alhaiseksi, ettei sosiaalista elämää kaivannut isä ollut lainkaan tyytyväinen. Hoitohenkilökunta ehti vain huolehtia pakollisista päivärutiineista, eikä leppoisalle seurustelulle riittänyt aikaa. Vierailukäyntiensä aikana ystäväni oli erityisesti kiinnittänyt huomiota siihen, miten vähän muistisairaita ihmisiä käytiin katsomassa. ”On käsittämätöntä, miten tällaisessa sivistysvaltiossa ihmiset hylätään kuin rukkaset hoitolaitoksiin kuolemaan”, ystäväni tuhahti. Nyökkäsin, ja tilasimme toiset oluet.

Kotiin päästyäni mielessä soi edelleen ystäväni vahva puuskahdus. Onko todella niin, että meidän sukupolvemme ihmiset ovat näin julmia, että ihmisarvoinen vanhuus evätään omilta vanhemmilta ja läheisiltä? On ymmärrettävää, että muistisairasta isää tai mummoa on vaikea kohdata, kun elämän rajallisuuden kokemus lyö kuin nyrkki vasten kasvoja. Silti hoivakotiin hylkäämisessä täytyy olla kysymys jostain muustakin kuin muistisairauden aiheuttamasta hämmennyksestä.

Olen haastatellut tällä viikolla muitakin ystäviä heidän suhteistaan omiin vanhempiinsa. Havaintojeni perusteella suomalaisissa perheissä on voitu menneinä vuosikymmeninä yllättävänkin huonosti. Yksi ystäväni kertoi saaneensa vanhemmiltaan perinnöksi vain sata metriä etumatkaa. Toinen kertoi isäpuolensa hakanneen hänet lapsena niin moneen kertaan, että hänestä kasvoi olympiatason nyrkkeilijä. Moni kertoi kitupiikki-vanhemmistaan, jotka sodanjälkeiseen niukkuuteen vedoten säästivät vielä 1980-luvulla perhettään hengiltä.

Tuntuu, että tässä maassa riittää pilvin pimein näitä sodan runtelemia ankeuttajia, jotka eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa, vaan ovat kaataneet ne seuraavan polven niskaan. Ei siis ihme, että nämä traumansa koteloittaneet tyypit istuvat märissä vaipoissaan hoitokodin jonossa ypöyksin.

Vaikka Suomessa on massoittain aivan ihania, empaattisia ja rakkaudellisia vanhoja ihmisiä, on toinenkin todellisuus tunnustettava. Ei itsetunnon murskannutta alkoholisti-isää tarvitse käydä hoitokodissa katsomassa. Se on liikaa vaadittu, kun elämän lähtökuopat on kaivettu liiankin syviksi. Sieltä ylös ponnistaminen on vienyt koko aikuisiän.

Aina puhutaan vanhusten inhimillisestä kohtelusta. Voisiko välillä pysähtyä kysymään, saako rikki revitty lapsi viimeinkin vapautensa, kun vanhuksen muistisairaus etenee? Eikö aikuisten lasten syyllistämisen voisi jo lopettaa?

Suomesta on kovaa vauhtia tulossa harmaapäiden valtakunta. Yksinäisyys on aikamme kansantauti. Jos omia vanhempia tai isovanhempia on mahdotonta käydä katsomassa, voisiko meidän sukupolvemme antaa aikamme ikäihmisille, joihin traumamme ei ole tehnyt allergiaa. Kesäillan lauluhetki vapaavalintaisessa vanhainkodissa voisi olla kova juttu.