Teatteri ja Tanssi
29.11.2016 14:20 ・ Päivitetty: 29.11.2016 14:20
Kansallisteatterin “Juurihoidossa” painellaan isän jäljillä pitkin poikin ja Down Under
Miika Nousiaisen vain pari kuukautta ennen näytelmäsovituksen ensi-iltaa ilmestynyt romaani “Juurihoito” on vaellustarinoiden suurta sukua. Päähenkilöiden liikkeelle paneva voima on tuntemattomuuteen kadonnut isä ja muut suvun katketyt salaisuudet.
Juurihoito on siis sukua John Irvingin tiiliskivelle “Kunnes löydän sinut” (2005), mutta ei onneksi ollenkaan niin pitkästyttävä ja laverteleva.
Suomen Kansallisteatteri, pieni näyttämö
Miika Nousiainen: Juurihoito
Ohjaus Aleksis Meaney – Lavastus Katri Rentto – Puvut Anna Sinkkonen – Valot Kare Markkola – Videot Pyry Hyttinen – Ääni Jussi Matikainen – Rooleissa Esa-MattiLong, Markku Maalismaa, Pirjo Lonka, Anna-Riikka Rajanen, Annika Poijärvi, Petri Manninen
Irvingin ylipitkässä stoorissa amerikkalainen mies kulkee etsimässä jo lapsuudessa elämästään kadonnutta isäänsä etapeittain ympäri Eurooppaa (myös Suomessa). Nousiaisen tarinassa taas suomalaiset, entuudestaan toisilleen tuntemattomat velipuolet lähtevät jäljittämään yhteistä isäänsä ensin Ruotsista ja sitten paljon kauempaa, maailman toiselta laidalta. Down Under niin kuin angloamerikkalaisessa maailmassa sanotaan.
Monipolvisten sukulaisuuksien ja pitkien välimatkojen romaanin siirtäminen jouhevasti näyttämölle voi tuntua äkkiseltään hankalalta rastilta, mutta tuon haasteen Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus selvittää notkeasti. Teatterin illuusionominaisuuksiin luottamalla sekä lavastajan ja videosuunnittelijan suosiollisella avustuksella Meaneyn ohjastamat henkilöt resuavat ympäri maailmaa sujuvasti.
Harmi vaan, että heiltä tuntuu loppuvan draaman kannalta järkevä tekeminen siinä vaiheessa, kun isä-havainnot tihentyvät.
Veljekset kuin aurinko ja kuu
Näytelmäsovituksen alkuosaa kannattelee isää etsivien Kirnuvaaran veljesten eriparisuus.
Pekka on vähän ajelehtimaan taipuvainen mainosmies, joka tuskailee muun muassa avioeron jälkeisten yhteishuoltajuusongelmien ja työmotivaation ailahtelun kanssa.
Yllättäen hammaslääkärikäynnillä löytynyt Esko-veli on perheetön, kontrollifriikkinä näennäisen ongelmaton ja luonteenpiirteensä ansiosta taloudellisesti tasapainossa. Hän on siis se hammaslääkäri.
Hammashuollolliset ja -lääketieteelliset metaforat ja vitsit ovat sekä Nousiaisen romaanin että näyttämöversion perusleipää alusta loppuun. Ehkä vähempikin olisi molemmissa tapauksissa riittänyt, loppua kohti niiden purenta alkaa löystyä tilannekytkyistä metaforaa käyttääkseni.
Ruotsista veljekset saavat matkaansa vielä yhden toverin, sisarpuolen itse asiassa. Sari on suorapuheinen maahanmuuttajalähiön kasvatti, jolla on ollut rivi miehiä eri vähemmistöryhmistä, marokkolainen on parhaillaan parina. Eikä Kirnuvaaran suvun laajeneminen tähään lopu. Kun jäljitysreissu vie veljet ja Sarin Thaimaahan, löytyy taas uusi sisko, Fana. Ja Australiasta, retken viimeiseltä rannalta, vielä Sunday. Molemmat syntyisin Onni Kirnuvaaran hedelmällisistä salamasuhteista paikallisten naisten kanssa.
Jäntevintä näyttämötoimintaa ja puhetta syntyy kuitenkin kun ollaan vielä Suomessa ja Ruotsissa. Silloin veljeksiä ei ole tehty vielä läpikotaisin tutuiksi ja arvaamattomuudessaan jännittävä Sari haastaa ja irvii molempia miehiä, toista aikaansaamattomuudesta, toista ylipedanttisuudesta.
Thaimaahan sirryttäessä ja varsinkin lopun pitkässä Australia-jaksossa henkilödraamaan sotketaan henkistä turistikrääsää sekä sinänsä kiinnostavia etnologisia elementtejä. Vaelluskomedia kääntyy wiki-teatteriksi kun pääjuoneen sotketaan thai-perheen ja aboriginaalien kulttuurien, elämäntapojen ja riittien esittelyä.
Ohjaaja Meaney hämmentää soppaa vielä tömäyttämällä sekaan muutamia irrallisia, mutta hyvin raikkaita musiikkinumeroita kuin esimerkkeinä länsimaisen kulttuurin pinnallisuudesta. Tai sitten ihan vaan viihdykkeenä, jollaisena Annika Poijärven ja Anna-Riikka Rajasen pop-revitykset hyvin toimivatkin.
Kasvu kohti ihmisellisyyttä
Varsinaiseen ratkaisuunsa nähden teatterisovituksen loppupuoli tuntuu turhan venytetyltä. Nousiaisen kirja taas rullaa maaliin vähän rennommin, vaikka siinäkin ote löystyy. Muuten dramatisointi on varsin uskollinen romaanille, hyvässä ja pahassa – jälkimmäistä edustavat muun muassa kirjan valjumpienkin vitsien toisintaminen.
Hyvää on sentään enemmän, erityisesti Markku Maalismaa, jonka ultraniuhon ja vähän takakireän hammaslääkärihahmon hidas mutta varma sulaminen kohti normaalia ihmisellisyyttä on Juurihoidon makoisinta ihmiskuvaa. Esa-Matti Longin esittämä Pekka on muuttumattomamman luonnekuvansa takia veljekisistä epäkiinnostavampi hahmo.
Pirjo Lonka on sarkastisen pahasuisen Sarin roolissa terävä, mutta ei minusta ohjaajalta ehkä osuvin roolivalinta kirjan siskokullasta syntyvää mielikuvaa ajatellen. Pieni ja pippurinen, muun muassa kaupunginteatterin Peppinä ja Ryhmiksen Ihmemaan Liisana hurmannut Anna-Riikka Rajanen olisi tyyppinä saattanut olla lähempänä, mutta hän tekee nyt Annika Poijärven ja Petri Mannisen kanssa nipun vinkeitä sivurooleja.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.