Jos Arnold Schwarzeneggerin elämää ja uraa ei olisi, se pitäisi keksiä. Kalifornian kuvernöörinäkin vuosituhannen alussa kaksi kautta istunut itävaltalaistaustainen republikaani palasi elokuvabisnekseen alalta lähes vuosikymmenen poissa olleena dinosauruksena.

Reippaasti yli kuusikymppistä entistä kehonrakentajaa ja valkokankaan vähäpuheista muskelisankaria seuratessa ei ole voinut välttyä ajatukselta kunnian päivien vääjäämättömästä katoamisesta jo aikoja sitten, sillä toimintaelokuvien mätkintäguruina loistaa häntä rutkasti nuorempia näyttelijöitä, joista jokunen osaa hiukan näytelläkin esikuvastaan poiketen.

Tuntuu jopa vähän surulliselta tietää miehen palaavan ja suunnittelevan paluuta useisiin hänet 1980-luvun hämärissä kassamagneetiksi nostaneisiin rooleihin. Terminatoristakin saadaan uusin osa jo ensi kuussa.

Miellyttävä yllätys

Ennen niitä ja pullistelukollega Sylvester Stallonen ohjaamien The Expendables -elokuvasilmäniskujen (2010, 2012, 2014) jälkeen syntynyt Maggie (2015) edustaa siksikin miellyttävän pienimuotoista ja Schwarzeneggerin ikääntyneeseen habitukseenkin paremmin istuvaa elokuvaa.

Jos minulta kysytään, esiintymistaidoiltaan rajoittunut näyttelijä onnistuu tytärtään suojelevan maanviljelijäisän hahmossa hienommin kuin kertaakaan koko urallaan ja juurikin siksi, ettei hän pudottele laisinkaan kulmikkaita one-linereita, jännitä hauiksiaan tai koeta valloittaa koko tarinaa massiivisella olemuksellaan. Sen sijaan vanhenevan näyttelijän muotoilema Wade on huomiota herättävän maanläheinen, sympaattinen ja osin myös sivullinen – kaikki määreitä, joita häneen ei ole aiemmin tohtinut liittää.

Näyttelijän myös osatuottaman teoksen on ohjannut Henry Hobson ensimmäisenä elokuvanaan ja käsikirjoituksesta vastaa toinen debytantti John Scott III. Ilmeisen onnellisten tähtien alla syntynyt elokuva lukeutuu kevään myönteisimpiin yllätyksiin, sillä yleensä levittäjät kaivavat tässä vaiheessa sesonkia laareistaan pahnanpohjimmaisia.

Lisää aiheesta

Väkivallan vuosi (2014): Melkein rehti maahanmuuttaja kärkkyy unelmaansa röyhkeän rikollisuuden keskellä

Leviathan (2014): Armoton näkemys Putinin mädästä Venäjästä ja venäläisistä – “Kaikki ovat syyllisiä”

Lyyristä ja arkista

Zombie-filmejä on George A. Romeron päivistä lähtien tulkittu myös yhteiskunnallisina allegorioina. Toisaalta elävät kuolleet viittaavat sangen kirjaimellisesti inhimillisen elämän tai maailmanloppuun, joka lietsoo paniikkia ja primitiivireaktioita muutoinkin nurkkaan ajettujen ihmisten selviytymiskamppailussa.

Hobson ja kuvaaja Lukas Ettlin katsovat tartuntavaaraa ja sairauden etenemistä yllättävästi: samalla lyyrisen viipyilevästi ja arkisesti. Luojan taivas kaareutuu maanpäällisen helvetin päälle tyynen rauhoittavana kuten Terrence Malickin runollisissa teoksissa. Etenkin vastaavan suppean henkilögallerian sisältävä Onnellisten aika (1978) ja sen auringonlaskujen hämärä valo nousee mieleen.

Käsikirjoituskaan ei pelaa zombie-juttujen tyypillisillä shokeerauksilla. Tarinan keskiössä on pikkukaupungissa elävä uusioperhe, jonka tytär on saanut pureman, joka jollain aikavälillä muuttaa hänet yhteisölle vaaralliseksi saalistajaksi. Viimeiset viikot perheen parissa ennen väistämätöntä asettavat isän kantin koetukselle. Mikään ei voi pelastaa tytärtä, mutta salliiko yhteisö tai oma moraali vaihtoehtoa.

Pelkoa ja odotusta

Maggie paljastuu kypsän maun elokuvaksi, joka houkuttelee pohtimaan vakavia teemoja eutanasiasta, elämän loppumisen arvokkuudesta ja luopumisen vaikeudesta. Nimihenkilöä näyttelevä Abigail Breslin ilmentää liian varhain lähtevän nuoren naisen pelokkuutta, epävarmuutta ja haavoittuvuutta tavalla, jonka voi nähdä yleisempänäkin kuvauksena vakavasta sairaudesta tai kasvavan teinin tasapainoilusta kehossa, jossa tapahtuu tahdonvastaisia
muutoksia.

Vihdoin ikäiseltään näyttävän Schwarzeneggerin karhea ja karhumainen Wade on varmaankin hiukan yksioikoisempi peruskallio tämän rinnalla mutta tarpeellinen ja perusteltu lähestyvän lopun kontekstissa.

Käsittelytavaltaan maltillisessa, pitkästyttävää pop-uhmaa ja trendejä kaihtavassa elokuvassa ei ikävä kyllä edetä kovin pitkälle tai poleemiseksi sen poliittisesti uskaliaimmassa kysymyksessä, armokuoleman oikeutuksessa. Tässä tekijät taipuvat kenties turhan helppoon ratkaisuun ja ikään kuin pesevät kätensä asiassa.

Silti Maggie todistaa, että myös Schwarzeneggerin kaltainen pökkelö ikitammi voi kääntää kurssia halutessaan ja nostaa vadille kipeitäkin aiheita. Elokuvan tunnelma syntyy odotuksesta eikä niinkään järkytyksestä. Se on yhä harvinaisempaa ja siksikin arvostettavaa.