Puolustusvoimien nyttemmin julkisiksi tulleista salaisista asiakirjoista paljastuu, että Suomessa oli kylmän sodan aikana kymmeniä panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä kiinteissä tuliasemissa odottamassa Neuvostoliiton yllätyshyökkäystä.

Usein jopa muistomerkeiksi luultuja, mutta toimintakuntoisia vaunuja oli lentokenttien laidoilla, rannikolla ja Haminan itäpuolen tien varressa.

Salaista järjestelyä alettiin purkaa vasta 1980-luvun lopulla, kun vaunujen ammukset vanhenivat ja Neuvostoliiton uhka hiipui. Näiden käyttäjiä kertausharjoitettiin silti niinkin myöhään kuin 1990-luvun alussa.

Tätähän Neuvostoliitto sittemmin toteutti Tšekkoslovakian miehityksessä vuonna 1968 sekä Afganistanissa 1979.

Asevoimissa elettiin kuitenkin sotienjälkeistä niukkuuden aikaa, joten avuksi otettiin tuttu suomalainen keino, improvisointi vanhaa kalustoa kierrättämällä.

STURMGESCHÜTZ, lyhennettynä Stu 40 oli saksalainen rynnäkkötykki eli panssarivaunu, jossa ei ole pyörivää tornia. Niitä oli ostettu Suomeen jatkosodan lopun torjuntataisteluihin, ja ne pysyivät armeijan tärkeimpänä panssarikalustona koko 1950-luvun ajan. Ne olivat jo tuolloin varsinaisiin tankkitaisteluihin vanhentuneita.

Sturmit, kuten vaunuja Suomessa kutsuttiin, oli moottoreiltaankin ajettu koulutuskäytössä loppuun 1960-luvun puolivälissä.

75-millinen tykki oli kuitenkin vielä teholtaan käyttökelpoinen, ja ampumatarvikkeita oli varastoissa runsaasti jäljellä. Siksi Sturmeista päätettiin tehdä kiinteitä puolustuspesäkkeitä todennäköisiin hyökkäyskohteisiin.

Mallia tähän otettiin Ruotsista, jossa satoja vanhojen ruotsalaisvaunujen tykkitorneja oli irroitettu ja asennettu kiinteisiin linnoitusasemiin sotilaslentokenttien, satamien ja siltojen liepeille.

Pääesikunta päätti joulun alla 1966 Sturmien jakamisesta pesäkekäyttöön. Jaettavia vaunuja oli 37. Niistä neljätoista osoitettiin Pohjois-Suomeen, kymmenen Kaakkois-Suomeen, viisi Etelä-Suomeen, neljä Pohjois-Karjalaan ja neljä Tikkakosken lentotukikohtaan Jyväskylän lähelle.

Pioneerien ohjepiirros maahan kaivettavasta Sturmi-pesäkkeestä. Kuva: Panssarimuseo

Käskyn mukaan Sturmien piti olla linnoitettuina, naamioituina ja ampumakuntoisina paikallaan marraskuun 1967 alussa. Kullekin vaunulle annettiin mukaan sata sirpalekranaattia.

Virallisesti Suomi varautui torjumaan vihollista mistä ilmansuunnasta vain. Vaunuille oli kuitenkin vain yksi oletettu vastustaja: Neuvostoliitosta tulevat hyökkääjät.

MINNE STURMIT sitten kaivettiin asemiin? Kaakkois-Suomen vaunuista kaksi sijoitettiin Lappeenrannan lentokentän ja kaksi Utin lentokentän kiitoratojen päähän.

Vaunuja meni myös Haminaan, missä osa annettiin Reserviupseerikoululle. Kaksi asetettiin niin, että niillä voi ampua itärajalta tulevalle maantielle.

Pohjois-Karjalan Sturmit sijoitettiin Joensuuhun Onttolan lentokentän puolustusta varten, mutta ainakin aluksi ne jäivät Ylämyllyn varuskunnan alueelle. Vaunut oli tarkoitus hinata lentokentälle kriisin tullen.

Etelä-Suomen sotilasläänin viisi Sturmia menivät Upinniemeen Helsingin laivastoaseman puolustukseen ja torjumaan mahdollista maihinnousua.

– Upinniemessä Sturmit oli sijoitettu niin, että niillä pystyi ampumaan satamaan ja tuloväylälle, sanoo 1970-luvulla sotilasläänin operatiivisen toimiston päällikkönä ollut eversti evp. Pekka Visuri.

Kahta Sturmi-asemaa rakennetaan Utissa 1967. Kuva: Panssarimuseo

Pohjoiseen lähetetyt Sturmit osoitettiin sikäläisiin varuskuntiin, mutta useimmat linnoitettiin vuosina 1969-1971 lentokenttien laidoille.

Pohjois-Suomen sotilasläänin mukaan kaksi niistä sijoitettiin Rovaniemen, kaksi Oulun, kaksi Kemin ja peräti kolme Kajaanin lentokentälle.

– Rovaniemen lentokentällä Sturmien käytöstä ja huollosta vastasi ilmatorjuntapatteriston kantahenkilökunta. Aseet pidettiin ampumakunnossa ja vaunujen käyttöä harjoiteltiin, sanoo patteristoa 1980-luvulla komentanut eversti evp. Ahti Lappi.

Sturmien lisäksi jaossa oli viisi sodanaikaista Landsverk Anti II -ilmatorjuntapanssarivaunua. Ne osoitettiin Rissalan lentotukikohtaan Kuopion lähelle. Ilmavoimat ei kuitenkaan huolinut huonokuntoisiksi päässeitä vaunuja, vaan otti niistä käyttöönsä vain 40-millliset tykit.

BRITTILÄISET Comet-panssarivaunut tulivat poistovuoroon Sturmien jälkeen. Comet oli toisen maailmansodan aikainen vaunu, joita oli ostettu Suomeen 1950-luvulla koulutuskalustoksi.

Kahdentoista Cometin sijoittamisesta asepesäkkeiksi päätettiin helmikuussa 1970.
Kadettikoulun neljä Cometia piti jättää Santahaminaan, täydentämään rannikkotykistöä Helsingin tuloväylien puolustuksessa. Pesäkkeet jäivät kuitenkin rakentamatta rahan puutteessa.

Haminassa RUK:lla olleesta neljästä Cometista kaksi määrättiin asepesäkkeiksi Haminaan ja kaksi Uttiin.

Päällystöopistolla olleista neljästä Cometista kaksi jäi Lappeenrantaan ja kaksi siirrettiin Uttiin. Tuolloin Utissa olleet kaksi Sturmia vietiin Savitaipaleen varastoalueen puolustukseen.

Brittiläiset Charioteer- ja Comet -vaunut voi nykyisin nähdä Parolan Panssarimuseossa. Kuva: Ahti Kaario

Myös englantilainen Charioteer-vaunukalusto alkoi tulla käyttöikänsä päähän 1970-luvun alussa. Niitä oli ostettu nelisenkymmentä kappaletta 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa opetuskäyttöön.

Jo vuonna 1970 armeijan sisäinen raportti arvioi, että vaunut hajoaisivat teknisiin vikoihin ensimmäisellä pidemmällä siirtomarssilla. Mutta 84-millinen vaunukanuuna oli yhä riittävän tehokas, joten parikymmentä vähiten kulunutta Charioteeriakin päätyi vuosikymmenen lopulla asepesäkkeiksi.

Vuonna 1980 Charioteer-pesäkkeitä oli varuskunnissa sekä muun muassa Turun, Porin, Utin, Ivalon ja Kittilän lentokentillä.

Karjalan lennostossa palvelleiden mukaan myös Rissalaan tuotiin 1980-luvun alkupuolella Charioteereja.

Laivueenkomentajana tuolloin toimineen everstiluutnantti evp. Heikki Lahtelan mukaan Charioteer-pesäkkeitä oli kolme, ja niihin oli koulutettu käyttäjät värvätyistä vartijoista.

HELSINKI-VANTAAN lentokenttä sai kuitenkin jo keväällä 1973 neljä ensimmäisenä vapautunutta Charioteeria.

Kullekin vaunulle määrättiin 40 sirpale- ja 60 panssarikranaattia. Ampumatarvikkeet, tykkien tähtäimet ja pesäkkeiden akut säilytettiin Helsingin
ilmatorjuntarykmentin silloisessa varuskunnassa Hyrylässä.

Vuonna 1979 kentälle linnoitettiin kaksi vaunua lisää. Lopulta kiitoratojen tuntumassa oli siis kuusi Charioteeria.

Vaunujen päälle rakennettiin suojakopit, jotka peittivät ne näkyvistä ja muistuttivat muita lentokentän laidalla olevia rakennelmia, kertoo entinen panssariupseeri, everstiluutnantti evp. Olli Dahl.

– Koulutin 1990-luvun alussa viimeisen kertausharjoituserän bunkkerisijoitteisten Charioteerien käyttäjiksi Helsinki-Vantaalle, hän sanoo.

Hänen mukaansa vaunujen käyttäjiksi valittiin reserviläisiä, joiden työpaikka oli Helsinki-Vantaalla tai lähistöllä. Aiemmin käyttäjiksi oli koulutettu myös Hyrylän varuskunnan siviilihenkilöstöä.

Helsinki-Vantaan puolustuksessa hyödynnettiin muitakin vanhoja aseita. Helsingin ilmatorjuntarykmentti piti 80-luvun alkuun asti Hyrylässä valmiudessa kahta sodanaikaista saksalaista 88 millimetrin RMB-ilmatorjuntatykkiä.

Tykit suunnattiin valmiiksi yhdeksän kilometrin päässä olevaa lentokenttää kohti. Niillä piti ampua kiitoradoille aikasytytyksellä räjähtäviä sirpalekranaatteja, jos vihollinen yrittäisi lennättää kentälle maahanlaskujoukkoja.

VAUNUPESÄKKEIDEN ylläpito ei ollut köyhille puolustusvoimille ongelmatonta. Ne vaativat huoltoa ja harjoittelua. Päämajamestari, kenraalimajuri Ermei Kanninen vaatikin syksyllä 1973 sotilaslääneiltä selvitystä pesäkkeiden valmiudesta.

Pääesikunta arveli, että kaikki asepesäkkeiksi sijoitetut panssarivaunut eivät todellisuudessa olleet käyttökunnossa.

Tilanne sotilaslääneissä vaihteli. Joensuusta vastattiin, että siellä Sturmit olivat ampumakunnossa ja henkilöstö koulutettu.

Sen sijaan Etelä-Suomen sotilaslääni myönsi, että Upinniemen Sturmien kunto ja toimintavalmius oli huono, eikä niihin ollut koulutettu henkilöstöä.

Seuraavina vuosina Upinniemen pesäkevaunut saivat ainakin suojakatoksen.

Katettu Sturm-pesäke Upinniemessä 1975. Kuva: Kansallisarkisto

Lentokenttien laidalle ilmestyneet tankkikopit kiinnostivat uteliaita ja ilkivallantekijöitä. Pääesikunta kehottikin vuonna 1973 joukko-osastoja tehostamaan vartiointia, koska murrot varuskuntien ulkopuolella oleviin asepesäkkeisiin, konekiväärikorsuihin ja muihin kohteisiin olivat lisääntyneet.

Asepesäke-Sturmien suurimmaksi pulmaksi osoittautuivat lopulta ampumatarvikkeet. Rynnäkkötykkien sodanaikaisten ammusten sähkönalleissa oli todettu vikoja jo pesäkehankkeen alussa.

Viat pahenivat ammusten hapertuessa.

VIIMEISET kovat laukaukset Sturmilla ammutti ilmeisesti tuolloinen majuri Pekka Visuri syksyllä 1978, kun Etelä-Suomen sotilaslääni testasi Helsingin Laivastoaseman Sturmien kuntoa.

– Ammuimme Upinniemessä noin 30 koelaukausta laivaväylällä olleisiin maaleihin. Todettiin, että sähkönallit olivat jo huonossa kunnossa, joten osa ei lauennut. Myös ruuti oli vanhentunutta, joten osa laukauksista jäi lyhyeksi, kertoo Visuri.

Tykit todettiin sinänsä toimiviksi. Välittömässä ampumakunnossa oli kuitenkin enää vain yksi vaunu.

Upinniemen Sturm-pesäkkeet lopetettiin kuitenkin vasta vuonna 1985. Seuraavina vuosina Sturmit kerättiin pois pesäkkeistä muualtakin Suomesta.

USKO kiinteiden tankkiasemien toimivuuteen puolustuksessa alkoi loppua, kun asetekniikka kehittyi.

Charioteerit olivat Sturmeja paremmassa kunnossa, mutta jo vuonna 1987 Etelä-Suomen sotilaslääni esitti Helsinki-Vantaan pesäkevaunujen ylläpidon lopettamista. Kentän puolustukseen haluttiin nykyaikaisempia aseita.

Pesäkevaunuista vastaavan Helsingin ilmatorjuntarykmentin mukaan niiden valmius ja käyttöarvo olivat vaatimattomat. Vaunujen saaminen ampumavalmiuteen olisi tositilanteessa vienyt tunteja, sillä ammukset ja tähtäimet piti tuoda Hyrylästä ja tykit ensin pestä varastorasvasta.

Kuitenkin vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Charioteeritkin siirrettiin lopullisesti varikoille, ampumaleirien harjoitusmaaleiksi, muistomerkeiksi ja museoihin.