Jonnakaisa Risto perusti vuonna 2018 Vaurioteatterin yhdessä näyttelijä Henna Sormusen kanssa. Tälle teatteriryhmälle on ominaista oma esteettinen tapa tehdä teatteria. Uusien tekstien ja teatterin raja-aitojen venyttämisellä on haettu tuoretta ilmaisua alusta alkaen. Viime kersänä sai Kajaanin runoviikolla kantaesityksensä sai Vaurioteatterin esitys Geboltz, joka oli Juuso Timosen, vuoden 2021 nuoren lausujan, tummasävyinen, kielen kanssa pelaileva ja yleisöä haastanut monologi.

KORHOSEN MUOTOKUVA on järjestyksessään neljäs Vaurioteatterin tuotanto. Se on nukketeatteriin erikoistuneen Riston omalakinen esityskokonaisuus, jota on rehellisesti sanottuna yllättävän haastava pukea sanalliseen muotoon. Yritetään kiteyttää: se on yhdistelmä aikuisille suunnattua nukketeatteria, musiikkia, monologia ja räjähtävää energiaa sekä toisaalta todella perinteistä teatterillista tarinankuljetusta.

Esityksen keskiössä on Riston näyttelemä, syvässä ahdingossa oleva kuvataiteilija X. Lähestyvän näyttelyn aiheuttamat paineet ovat ajaneet hänet miltei hermoromahdukseen, varsinkin kun taiteilijan edellinen näyttely oli suuri menestys. Nyt olisi pystyttävä vähintään samaan. Jotain olisi luotava, vaikka pää kumiseen tyhjyyttään. Ahdistaa. Edes X:n muusana toimivasta ystävästä ei ole apua. Hetkellistä helpotusta tarjoaa kuitenkin yllättäen älytön ja kultaa hehkuva taidemesenaatti Big Head. Oman lusikkansa soppaan pistää X:n isoisoäiti Korhonen, joka tuntuu olevan tätä todellisuutta suurempi, jonkinlainen myyttinen entiteetti.

VAIKKA ESITYS rakentuu selkeän juonen kaaren ympärille, ei se ole Korhosen muotokuvassa mielenkiintoisinta. Kokonaisuudessa on sellaista villiä rajattomuutta sekä tunnetta, että mitä vain voi tapahtua. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Omapohjan näyttämön halki viilettää joukko Barbie-nukkeja kultaisella, kauko-ohjattavalla autolla, tiedän, että juuri näin on. Välillä esityksen maailma hahmoineen tuo mieleeni jopa loistavan BoJack Horseman -animaatiosarjan.

Esityksessä kuvattava tuho on kuvausta riistosta. Pystyykö taiteella elämään ilman, että myy sielunsa? Vai pystyykö edes silloin? Korhonenkin toivoisi sukulaislapsestaan mieluummin lähihoitajaa.

Ihmisen ahneus, itsekkyys ja välinpitämättömyys asettuu esityksessä taidemaailmaa laajempaan kontekstiin. Yhteiskuntamme tapa ylikorostaa tehokkuutta ja tuotannollista arvoa, voi pakottaa ihmisen pahimmillaan pelkäksi välineeksi. Esityksessä onkin hahmotettavissa klassinen asetelma hyvän ja pahan taistelusta.

Korhosen muotokuva on räiskivä ja epätasainenkin mutta kaikki on laitettu niin huimasti sekaisin, että tämä ei juuri häiritse. Jonnakaisa Risto on lavalla taitava, karismaattinen ja rohkea. Esityksessä tapahtuukin juuri se mikä hyvässä nukketeatterissa tapahtuu. Lavalla nähtävät monet erilaiset nuket heräävät henkiin ja tulevat lihaksi. Katsojana unohtaa, että niitä ohjailee näyttelijä. Nukkien avulla sanoitetaan jotain mitä ei ilman niitä pystyisi.