Tunnelma kirkkosalissa oli käsinkosketeltava, hiiskumaton ja keskittynyt. Silti ilmassa väreili myös valoisa ja raikas henki. Konsertti alkoi ja päättyi hiljaisuuden häviämättömään voimaan. Rikas ohjelmisto kasvoi siihen keskelle koko miljöön täyttäen, ei vain orkesterin perinteisiä pulttipaikkoja käyttäen.

Vankkana vastavoimana uuden säveltaiteen teoksille olivat Henry Purcellin teokset, “Kuningatar Maryn hautajaismarssi” sekä “Pavane” ja “Chacony”. Rummun tykyttämä vaskien kunniaviesti surumusiikissa askelsi kiireettä, Pavane taas keveän levollisena, Chacony liikkuvaisempana mutta hallitusti hihnassa sekin.

Yksi kiinnostavimmista teoksista oli Pierre Henryn “Muunnelmat ovelle ja huokaukselle”. Käsittämättömän musikaalinen sarana herätti itkuisuudellaan ja vaivautuneisuudellaan, täydellä vähäisyydellään. Toinen elementti oli hajoavanheikko äänen aihio, huokaus. Elektrovahvisteinen tausta lisäsi teokseen sen vaatimaa täyteyttä ja värikkyyttä. Kesken teoksen soi Jukka Tiensuun neljälle soittimelle – suomalaiselle juhlakulttuurille – sävelletty “Kalaasi”. Kisailua, syöksyilyä, tunnustelua, ärsyyntymistä, kyhnäyksiä, irtiottoja, pidäkkeettömyyttä, umpioitumista, oudosti puhuvia puhallinputkia… Sitähän se kai(kki) on.

Otto Lueningin “Low Speed” on sananmukaisesti hidasta menoa. Ympärillä on elektrokeinoin hahmotettu kaikuinen tila, jossa tiheänä väräjävä huiluääni kiirii ja kurkottaa kohti avaruudellisia sfäärejä.

Marin Marais´n “Sonnerie de Ste Genevièvessä” soi gamban ja cembalon markkeeraama kirkonkellojen kumu viuluosuuden värikästä eloisuutta ja tanssillisuutta vasten. Viulistilla näyttäisi olevan lupa heittäytyä aallottareksi säveliä keinuttamaan, ihastuttavaa arjen mittaamattoman arvon kohottamista.

Upea kantaesitys

Jukka Tiensuun “Konsertto sähkösellolle” oli tapaus. Sello oli kuin optisesti pienennetty, kiinalaisen erhun mukaelma. Teoksen avaa läpinäkyvän ohut sävelverkko, äänten salaperäinen keskustelu. Sointivärit, sävyjen runsaus, ihmisääni, elektronisen käsittelyn mahdollistama uusi lähestymis- ja soittotapa tuntui olevan solisti Juho Laitiselle silkkaa leikkiä ja näyttötaidetta. Teos oli yltiöpäisen hurmurin estradijuoksu kaikkine vivahteineen ja vastoinkäymisineen, silkkaa köyhän miehen rikkautta, maailmallisten killinkien välkettä ehkä ei, ehkä kyllä. Hajallinen orkesteri kommentoi soolosoitinta sieltä täältä, ryntäili solistin tuntumaan, jauhautui massaksi ja etääntyi kauemmas. Solisti sai soida kaikkinensa.

Kun Avanti!n konsertti perustui tapakulttuurin ja ohjautuvuuden kuvaamiseen ja erittelyyn, iltaan kuului luonnollisena liike. Etsittiin paikkaa, hakeuduttiin erilleen ja yhteen, tervehdittiin kaukaa. Ihmeitä ihmeteltiin, todella eläydyttiin, minkä nyt hankalien soitinvaatimusten ääreltä voi.

Avanti!n muusikot ovat tuoreita ja terveitä iästä riippumatta, taitavia kuin sirkuksen huimapäät. Kapellimestari Tomas Djupsjöbacka kehittyy kerta kerralta. Nyt oli vuorossa lähihoito, hienosyinen hionta ja räiskyvyyden koettelu, draamallisuus. Sellisti Juho Laitinen esiintyi edukseen – elementissään.

Voi jos ihmiset olisivat äkänneet… heitä olisi ollut kirkossa pilvin pimein, tupa täynnä.

Matti Saurama