Tässä ollaan kuulkaas nyt näitten ryhmien; siis köyhäin ja syrjittyjen ja loukattujen asialla – vapun alla! Kun ottaa niin sisuksiin tuo joittenkin asenne meikäläisiä kohtaan, niin syvämmen kyllyydestä tässä oikein näppäimet laulavat!

Kaiketi jopa ratista kärähtäminenkin Jyväskylän kaupungin keskustassa on fiinimpää kuin täällä Kangaslammella tai puukolla toisen tuikkaaminen kultivoituneempaa Kuokkalassa kuin Pupuhuhdassa.

Niin minä olen aatellut ja tullut huomaamaan. On tässä yksi hyvä puoli – tai kaksikin. Meille toimijoille kasvaa mahdoton sisu ja yhteistyökyky –  ja asuminen on täällä halvempaa kuin muualla, vaikka palvelut paljon paremmat – SHHH!

Saisivathan rakkaat lähimmäisemme olla tietenkin joka paikassa huumeissaan, viinoissaan ja muissa päihdykkeissään ajamatta ja toisiaan puukottelematta, kun polot pilaavat, jopa lopettavat, toistensa ja omatkin elämänsä, mutta tasa-arvon kannattajana puolustan meidän köyhempien alueiden eläjiä. Kerrankin kun on tämmöinen kanava — ja hyvä kun viimeinkin on!

**

Ja entäs se sukupuolinen syrjintä! Auta armias, jos naisihminen erheytyy julkisella paikalla riehaantumaan tai peräti promilleissaan rattiin! Eihän sellainen käytös meille hameväelle muutenkaan kunniaksi ole, mutta pitääkö se NAINEN heti otsikoissa kailottaa? Ei miestäkään heti mainita. Niin, että mies tappeli ja mies ajoi kolmen promillen koomassa…

Vai liekö se itsestään selvyys, että miehethän ne yleensän niitä pahojaan tekevät? Ihan niin kuin se kaikkiin rekkakolarikuolemiin syyllinenkin on rekkamies – se rekkamies –  hitto soikoon!

Lehdissä oikein huudetaan, että yksi mies menehtyi siellä –  toinen täällä “rekkakolarissa”, kun henkilöauto ajautui suoralla tiellä muka tuntemattomasta syystä yhdistelmäajoneuvon alle. Jos joku ajaa kallioleikkaukseen, talon seinään tai petäjään, kirjoitetaanko missään kallio-, seinä- tai petäjäkolarista? Rekkoja ja rekkamiehiä syyllistetään suruttomasti – kukin tavallaan ja tahallaan. Pidäpä rahtari siinä sitten pyörät pyörimässä vielä vientiä vedossa. Sekö taipaleella auttaa jaksamaan?

**

Mutta kerronpa vanhana demarina –  ja edelleen demarina – vielä pari mehevää juttua omasta poliittisesta lähimenneisyydestäni.

Eräs nykyperussuomalainen mies –  ei varmaan mitenkään merkittävä puolueessaan eikä minulle varsinkaan –  joka on vuosia katsonut asiakseen yhtenään nokkia minua milloin Lipposen, Halosen, Tuomiojan, Urpilaisen, Ahtisaaren, milloin kenenkin demarin sanoilla ja ominaisuuksilla, viime eduskuntavaalien jälkeen heikolla vaalimenestyksellämme.  Riekkui innoissaan, kunnes heidän kannatuksensa alkoi sukeltaa ja SDP:n nousta kohisten. Kysäisin pari kertaa hänen väliaikatunnelmiaan. Hän vastasi: “Kananpojat on tapana laskea vasta keväällä.” Nyt on kevät.

Herralla lienee tekemistä etsiskellessään kananpoikia mahdollisista piilopesistä, kun ei vastaa puheluihini…

Toinen, vakavampi – samalla myös hauskempi –  tilanne sattui männäsyssynä lautakunnan kokouksessa. Toveri pseudodemari oli loikannut perussuomalaisiin kesken vaalikauden, samalla myös vastapuolelle kokoushuoneen valtaisaa pöytää.

Huutelipa hän vielä minulle muiden jäsenten ja virkamiesten kuullen sieltä uuden puoluekumppaninsa kyljestä, että tulisin vain minäkin sille puolelle, ja että mitä minä siinä kuolevassa puolueessa teen!

Vastasin, että tiedän paikkani ja myös sen, mitä olen luvannut äänestäjille. Kun irvailu ei loppunut, kohottauduin seisomaan ja lausuin heille P. Mustapään runon “Keltainen naakka”, joka päättyy näin:

“Ja mustat naakat silloin sen silmät sokaisivat.
Ovat vallalla naakkain maassa periaatteet ankarat.
Se aforismin laati ja lausui heille näin:
‘On minulla selkärankaa, jos silmittäkin jäin!’
Ja toisen yhtä hyvän: ‘On kunniakasta kuolla värinsä tunnustain!'”

Herrat persut punehtuivat somasti ja hiljenivät –  kuten koko sali. Nämä tarinat ovat tosia.

Hyvää ja aatteellista vappua!

Kirsti Turunen
Jyväskylä, Huhtasuo