Segerstamin säveltämä ja itse esittämä musiikki on toki vaikuttavassa osassa “Metsäkansan laulu” -esityksessä, joka minulle näyttäytyi kuitenkin ensisijaisesti teatterina, monologina. Siksi pääsylippuun olisi voinut präntätä Martti Suosalonkin nimen yhtä isolla. Jos sillä nyt suurta merkitystä olisi…

Tajunnanvirrallinen matka

Metsäkansalla ei esityksen nimessä tarkoiteta mitään alkusuomalaista heimoa, vaan kylää nykyisen Valkeakosken länsilaidalla. Sata vuotta sitten se oli osa Sääksmäen pitäjää, ja joutui kokemaan kovia vuoden 1918 kevään kuohuissa, kun se joutui Tampereen valtauksen jälkeisissä paniikkitunnelmissa perääntyvien punaisten joukkojen jyrän alle.

Metsäkansan laulu ei tekstiltään tuo sisällissotakertomusten kategoriaan mitään mullistavaa. Tänä keväänä nähdyissä monissa 1918-aiheisissa teatteriesityksissä, niin suurten teattereiden spektaakkeleissa kuin Metsäkansan laulun kaltaisissa indie-tuotannoissa, näkökulma on samalla tavalla ollut suurten mullistusten pyörteeseen temmatuissa tavallisissa suomalaisissa. Sellaisia ovat metsäkansalaiset torpan pojat Sakari ja Akselikin, jotka tulevat liittyneeksi punakaartiin, kun ovat kerran työväenyhdistyksessäkin touhuneet. Sakaria nuorempi Akseli on veljeksistä se tiedostavampi ja päämäärätietoisempi, “maitolakki” eli ylioppilaaksi valmistuminen on ollut tällä nuorukaisella mielessä.

Haaveeksi jäävät niin maitolakit kuin työväestön vallankumous, kun Akseli katoaa – Sakarin olettamusten mukaan mitä todennäköisimmin kuolee – Tampereen taisteluissa. Sakari pakenee kohti kotia ja käy kaoottisissa mielentilassa läpi kapinan myllerrystä, omaa elämäänsä, veljensä ja perheensä vaiheita, kotikylänsä pirstoutunutta idylliä…

Seppälän tajunnanvirrallinen monologiteksti olisi jossain toisessa kontekstissa sekavaa seurattavaa, mutta tällaiseen paniikkiaikojen kuvaukseen se istuu hyvin. Sakarin pää kun on sekaisin vähän kaikesta koetusta ja sekaisemmaksi tulee, kun hän kohtaa kotikylään palatessaan hävityksen kauhistuksen. Punaiset perääntyjät ovat surmanneet torppareitaan hyvänä pitäneen Pietolan isännän ja paljon muita. Kylä on poltettu liki maantasalle. Käsitys hyvistä ja pahoista heittää volttia Sakarin mielessä, kun samat punaiset, joiden käsivarsinauhaa hän pitää pomppansa hihassa, osoittautuvat murhaajiksi. Tampereella hän on juuri joutunut todistamaan valkoisten vastaavia hirmutöitä.  Oman kylän nuori tyttökin saanut kuularuiskusta kuolettavan osuman. Veljen kohtalosta ei käsitystä. Vähemmästäkin on mies hukassa.

Hädän ja sodan äänet

En tiedä, onko Martti Suosalon ääni kokenut kovia kevätahavissa, Metsäkansan laulun harjoituksissa vai kykeneekö hän vain muuntamaan sitä niin taidokkaasti, mutta joka tapauksessa hänen raappiutuneesta puhesaundistaan todella välittyy Sakarin hätä. Tämä kimahtelee ja kähisee, ääni nousee ja sortuu. Ihan normiäänellä Suosalo esittää oikeastaan vain Sakarin muistumia veljesten elämän aurinkoisemmalta puolelta – heinäpellolta piikoja kiusoittelemassa, iltamista Rafu Tannerin kupletteja kuulemassa.

Ehkä noita aurinkoisia hetkiä olisi murheen keskelle voinut sujauttaa tekstiin muutama lisääkin, sillä Metsäkansa laulu on tunnin ja vartin kestossaankin aika koville ottava juttu. Suosalon intensiteetti on raju, ja kestää komeasti kasassa alusta loppuun.

Segerstamin kosketinsoittimilla loihtima jylisevä äänimatto ei tunnelmaa ainakaan kevennä. Maestro tykittää kiipparikioskistaan jylhiä sointeja, jotka voisivat olla kaikuja vaikkapa 1970-luvun progen urkurivelhoilta,  Rick Wakemanilta tai Keith Emersonilta esimerkiksi. Vaikuttavaa yhtä kaikki ja sopivaa sointimaisemaa kuvaamaan sisällisodan kumuja.

Aleksanterin teatterissa eilen kantaesitetystä Metsäkansan laulusta nähdään tällä viikolla Helsingissä vain kaksi esitystä. Sen jälkeen se on heinäkuussa koettavissa tarinan tapahtumasijoilla Valkeakoskella,  Työväen Musiikkitapahtumassa, joka on yksi esityksen tuottajista.