TV-vinkki: Kiveä kovempi on hämmentävä ja tyly Greene-filmatisointi

Graham Greenen teoksista moni kytkeytyy tavalla tai toisella sotaan, kuten viimeisin korkeaprofiilinen Greene-filmatisointi Hiljainen amerikkalainen (2002). Merkittävän siivun kirjailijan tuotannosta lohkaisevat myös katolisen syyllisyyden ja piittaamattoman pahuuden tutkielmat, joista Brighton Rock (suom. Kiveä kovempi) ilmestyi juuri ennen toista maailmansotaa. John Boultingin maineikas elokuva kirjasta saatiin aikaan heti sodan jälkeen vuonna 1947. Greene oli mukana laatimassa käsikirjoitusta ja keksi filmille uuden lopetuksen.

Ohjaajanuransa nyt televisiossa näytettävällä elokuvalla käynnistänyt Rowan Joffe kokeilee aiheen sopivuutta toiseen ympäristöön. Samalla hän saa kaipaamaansa etäisyyttä originaaliteoksiin. Moraaliset psykologisoinnit hylkäävä britti siirtää teoksen tapahtumat 1930-luvulta vuoteen 1964. Hän sulattaa poplaritakkeihin sonnustautuneet roolihenkilöt ja heitä riivaavat patologiat osaksi uusien alakulttuurien groteskia maisemaa. Siellä hämärämiesten välienselvittelyjä ei edes erota nuorisojengien kahakoista.

Kulttuurisen käymistilan leikkauspiste ymmärtää kirjan fatalistista pohjaa, mutta ajallinen ympäristö nakertaa sisällön sukupuoliasetelmaa. Sinänsä klassinen tarina rentun ja ruusun romanssista vaikuttaa tuomitummalta maailmanpaloa lähenevinä vuosina.

Rannikkokaupungin rappio

Myös tällä kertaa varsinaisen juonen ytimessä on rikollisliigan hierarkiaa kiipeävän nuoren Pinkien (Control-elokuvan tähti Sam Riley) tarve vaientaa mahdollinen todistaja murhaan. Se pakottaa totisen nousukkaan sietämään arkaa tarjoilijatyttöä Rosea (Andrea Riseborough) ja lopulta naimaan tämän paljastumisvaarassa, mutta uusilta ruumiilta rannikkokaupungin rappiossa ei voida siltikään välttyä.

Luulen Joffen haluavan näyttää, kuinka sekä äärimmäinen omistautuneisuus että täydellinen tunneköyhyys voivat viedä tuhoon. Tästä syystä teoksen sävyt ovat kylmäkiskoisia, ruhjeisia ja ahdistuneita. Huomio kohdistuu nuorten kohtalonyhteyteen, eikä siinä näy valoa. Kolkon kaupungin kaduilla henkilöt toistelevat turhaan katolisen kärsimyksen, kadotuksen ja katumuksen opinkappaleita voimatta välttää umpikujaa.

Petollisia naamioita

Viettelevän synnin houkutus ei ole Joffen sovituksen ydintä vaan naamiot, joihin ihmiset sonnustautuvat hädissään ja peloissaan. Vielä alussa epäröivä Pinkie karaistuu säälimättömäksi murhaajaksi, hento neiti Rose taas luiskahtaa lojaalisuuteensa takertuvaksi puolisoksi.

Kiltin tytön järkähtämätöntä luottamusta kurjan pojan tunteisiin on silti vaikea ymmärtää, sillä tämän vihainen välinpitämättömyys kumppaniaan kohtaan ilmenee Sam Rileyssa vielä tietoisempana ja näkyvämpänä kuin kirjassa, jopa niin että liikutaan lähellä impulsiivisen mafiasilpojan kliseistä karikatyyriä. Toisaalta luonteen suoraviivaisuus ja tytön lapsellisuus alleviivaavat valheista ja itsepetoksista eläville tilintekoa, jonka juuri melodramaattinen tragedia voi tarjota.

Kiveä kovempi (2010) on siis hämmentävä ja ristiriitainen, tyly ja uhmakas elokuva aiheesta, josta Lars von Trier voisi tehdä naismarttyyriutta siunaavan mestariteoksen. Rakkauden tuskaa, uhrautumisen määrää, kohtalon kovuutta ja petoksen varmuutta monimielisesti puivassa elokuvassa Joffe päätyy samaan ratkaisuun kuin Boulting.

Lopun laiturikohtauksessa gramofonista kuuluva levytys vihjaa vielä yhdestä hetken harhasta vaientaen katsojan onnellisen lopun mahdottomuudesta.

Yle Teema: Kiveä kovempi pe 22.1. klo 21

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat