D-analyysit

Aikuisten sekoileva elämäntyyli unohtaa lapsen, ja siksi Putouksen Tanhupallo iskee kuin miljoona volttia

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

”Iskä, mä en haluu mennä Pariisiin. Kaikki menee sinne. Mä haluun New Yorkiin!”

Tällaisen vastauksen sain tyttäreltäni, kun kyselin hänen toiveitaan rippilahjaksi. Selitin, että minä sain aikoinaan vanhemmiltani rippiristin, mutta nyt toiveiden tynnyristä oli selvästi kadonnut pohja kokonaan.

Maailma ja Suomi ovat muuttuneet melkoisesti minun teinivuosistani 1980-luvulta. Kyllä silloinkin vertailimme rivitaloyhtiömme pihan autoja, mutta ero oli siinä, että oman perheen autoa verrattiin pihan huonoimpaan kärryyn. Tänä päivänä vertailukohde on aina se taloyhtiön komein auto.

Oma kymmenen ikäinen poikani on monesti kysynyt minulta: ”Iskä, miksi meillä ei ole tuollaista Audia.”

Media ruokkii loputtomasti ahneuttamme ja mikään elämys ei riitä tyydyttämään kokemusnälkäämme.

Kun suomalaisilta on kysytty onnellisinta vuosikymmentä, on vastauksena monessa kyselyssä ollut juuri 1980-luku. Aika kultaa usein muistot, mutta jotenkin 1980-luvun ilmapiirissä oli ydinsodan uhan varjossakin hyvä olla. Ehkä suurin syy keskimääräiseen onnellisuuteen olivat taloudellinen nousukausi ja hyvin pienet tuloerot. Talouskasvut hedelmät jaettiin yhteiskunnassa oikeastikin aika tasan, eikä rikkaiden pröystäily saanut sellaisia mittasuhteita kuin tänä päivänä.

Kaiken yltäkylläisyyden keskellä elämme nyt yllättävän tyytymätöntä aikaa. Media ruokkii loputtomasti ahneuttamme ja mikään elämys ei riitä tyydyttämään kokemusnälkäämme.

Elämme extreme-yhteiskunnassa, joka vie meidät äärimmäisiin kokemuksiin, mutta toisaalta tavallinen elämä ei riitä meille lainkaan. Harva uskaltaa puhua tavallisen arjen rikkaudesta tai kohtuuden ihanteesta. Ja kuitenkin tavallinen arki, jossa makaronilaatikon juusto sulaa hitaasti uunissa, luo sen tasapainon, josta ihmisen on hyvä lähteä arjen pyörteisiin.

Yksi arjen apostoleista, joka uskaltaa uida vastavirtaan, on lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila. Hän sanoittaa kohtuuden ihanteen mielestäni hyvin sattuvasti:

”Mikä on kohtuullista kaikille, on riittävää myös minulle.”

Mitä kohtuullisuuden asenne antaa elämään? Ainakin vähemmän pettymyksiä. Kun lasten tai teinien odotuksia ei viritetä aivan tappiin asti, myös kohtuullisemmat toiveet tuntuvat hienoilta asioilta.

Tästä sain hyvän esimerkin pari vuotta sitten, kun vein lapseni Tallinnan eläintarhan katsomaan norsuja. Kun viimein pääsimme norsuaitauksen luo ja innokkaasti viittoilin mahtieläinten suuntaan, kuusivuotiaani ei vilkaissutkaan norsuihin päin. Hän nosti maasta jonkun hyönteisen ja sanoi:” Iskä kato, leppäkerttu.” Pienelle pienikin on suurta.

Tanhupallon ratkaisu omaan yksinäisyyteen on vahva oma sisäinen maailma.

Suuri osa suomalaisista tuijottaa lauantai-iltaisin televisiosta mainiota koko perheen Putous-ohjelmaa. Tämän tuotantokauden hahmoista Tanhupallo näyttää vetoavan suomalaisiin erittäin paljon. Tanhupallo on hahmona hyvin viehättävä ja suloinen mutta samalla hyvin yksinäinen lapsi. Hänen ainoat ystävänsä ovat Superhessu ja Brad Pitt.

Tanhupallon hahmo osuu johonkin tämän ajan ytimeen, jossa aikuisten sekoileva elämäntyyli unohtaa lapsen. Tanhupallo huutaa koko ballerinahahmon voimallaan huomiota. Se on samalla hyvin satuttavaa, mutta myös hyvin havahduttavaa.

Tanhupallon ratkaisu omaan yksinäisyyteen on vahva oma sisäinen maailma. Se on ainoa tapa, jolla hän kestää elämäänsä.

Ehkä ajatus kohtuudesta ja lapsen yksinäisyydestä ovat niin kipeitä, että niitä voidaan käsitellä vain huumorin keinoin. Siis superkiitos maikkarille Putouksesta.

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 37 Demokraatti
RUOTSIN VALINTA - Melkein kaikki julistautuivat voittajiksi
VILLE RANTA - Rääväkynä ammentaa suomalaisesta ylivarovaisuudesta
SETÄKUISKAAJA - Jenni Karjalainen kertoo, miten setien kanssa tulla toimeen
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat