Demariristeily27.-20.8.2016
Suosikkiohjaajan musiikkielokuva kapinallisista on kesy ja konservatiivinen

Levyalan jättiläiset haastanut piskuinen Love Records ehti julkaista vähän yli kymmenen aktiivivuotensa aikana läjän suomalaista vaihtoehtomusiikkia. Artisteihin lukeutuivat muun muassa Hurriganes, Wigwam, Juhani ”Juice” Leskinen, Pekka Streng ja Rauli ”Badding” Somerjoki mutta myös poliittisen laululiikkeen johtohahmo Kaj Chydenius.

Poikamaisella uholla ryyditetyillä humoristisilla toimintaelokuvilla läpilyönyt ohjaaja Aleksi Mäkelä on puolestaan Suomen menestynein nykyelokuvantekijä, jos suosiota mitataan hänen elokuviinsa myydyllä nuppiluvulla. Onko hän oikea mies luotsaamaan elokuvaa, jonka on tarkoitus avata marginaalia?

Yleisömassoja liehitelleistä rahastusfilmeistä Pahat pojat (2003) ja Matti (2006) tunnetulle ohjaajalle Love Records – anna mulle Lovee (2016) on jo viides tosihenkilöistä ammentava teos hänen parikymmenvuotisella urallaan. Voi sentään sanoa, ettei tuorein ole hänen huonoimpansa.

Elokuva vieläpä alkaakin lupaavasti, kun maailma tekee tuloaan myös Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan 1960-luvulla. Rock raikuu, ja hävittäjät pommittavat uutiskuvissa Vietnamia. Toimittaja Atte Blom (Jarkko Niemi) lumoutuu uuden musiikin mahdollisuuksista ja hankkii itselleen potkut latistavasta päivälehdestä. Syntyy levy-yhtiö säveltäjä Henrik Otto Donnerin (Tomi Alatalo) ja rumpali Christian Schwindtin (Riku Nieminen) kanssa.

Pian tilaisuuttaan odottaneet artistit löytävät kodin kokeilunhaluisesta tallista, vaikka kaikki vaikuttavat eriasteisilta narreilta. Blom on ainakin aluksi tyttöjen edessä jäätyvä poikanen, Schwindt häntäheikki ja Donner väärään paikkaan eksynyt teoreetikko. Loppu on silti historiaa, vaikka elokuvasta ei selviä, miksi.

Draaman kaareen olisi aineksia, mutta Mäkelä keskittyy henkilökemioihin ja irtovitseihin. Pahvisista rooleista ei ole kantamaan elokuvan viittaa, ja näköispatsastekniikalla huitaistu kapea tyypittely on rasittavaa.

Arkaa Blomia, pedanttista Donneria ja hedonistista Schwindtia on vaikea kuvitella kuvarajausten ulkopuolelle elämään lihaa ja verta olevien ihmisten seurassa. He ovat pelkkiä käsikirjoitushahmoja. Vaikka kuvioon kai itsestäänselvästi kuuluvia viinaa, seksiä tai huumeitakaan ei suoranaisesti peitellä, tuntuu kapinallisten maailma kesyltä ja konservatiiviselta.

ELOKUVA
Love Records – Anna mulle Lovee
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Pääosissa: Jarkko Niemi, Riku Nieminen, Tomi Alatalo, Pirkka-Pekka Petelius, Alina Tomnikov
2016, 110 minuuttia
Itseoppinut Mäkelä osaa tehdä hyvännäköistä kuvaa silloin, kun otokset tallentavat jotain hämärää tai poikkeuksellista. Esimerkiksi alun kuvat hämyisestä rockluolasta ja Blomin trippikokemus toimivat mainiosti.

Sen sijaan kaikkein tavallisinta näyttäessään tai ulkona liikkuessaan kameratyö lipsahtaa televisiosta tutuksi kyökkirealismiksi, joka näyttää isolla kankaalla vaisulta. Uskottavan ajankuvan luomisen haaste on varmasti tässäkin tapauksessa rajallinen budjetti, josta ei silti kannattaisi käyttää senttiäkään Heikki Helan irtopulisonkeihin tai ainakin sellaisilta näyttäviin.

Kriitikon asia ei ole opastaa tai kehottaa, mutta toivon näkeväni Mäkelältä joskus tiukasti vakavan puolella pysyttelevän elokuvan, jossa ei haeta yhtään ansaitsematonta tai paikkaansa muutoin kuulumatonta hörähdystä. Ehkä Oliver Stonen kiihkeä Doors (1991) olisi voinut innoittaa enemmän.

Keskustelua aiheesta