Osana laajempaa Lähi-idän politiikkaansa amerikkalaiset ovat muodostaneet tärkeän liittolaissuhteen myös öljyjätti Saudi-Arabian kanssa turvatakseen omat intressinsä alueella.

Ihmisoikeuksista liiemmin piittaamattomaan järkirakkauteen on kuitenkin syntynyt ryppyjä kuluvan kevään aikana. Kaiken taustalla on yksinkertaistettuna laskelmoiva valtapeli.

Olisikin houkuttelevaa lukea amerikkalaisten ja saudien kauppasuhteita sivuavaa Kuninkaan hologrammia (2016) tiukasta uutisrealismin vinkkelistä, mutta jäitä kannattaa panna hattuun odotusten ja tulkintojen kanssa. Filmi nimittäinperustuu Dave Eggersin vuonna 2012 julkaisemaan romaaniin. Kuvauksetkin saatiin loppuun jo kesällä 2014, jolloin tämän kevään yöpakkasista ei ollut vielä mitään tietoa.

Elokuvan taustalla on amerikkalaisen rahan lisäksi myös saksalainen tuotantoyhtiö, jonka perustajiin lukeutuu elokuvan ohjaaja Tom Tykwer. Jenkkimarkkinoille teoksen houkutuslinnuksi on saatu sikäläisen nykyelokuvan tunnetuin jokamies Tom Hanks, joka on mukana myös omalla tuotantoyhtiöllään.

Perillä myyjää viedään kuin litran mittaa. Sovittu tapaaminen ei onnistu millään.

Tykwerin kanssa Pilvikartastossa (2012) yhteistyön aloittanut Hanks tekee hiukan samankaltaisen roolin kuin ohjaamassaan kassaflopissa ja pannukakussa Larry Crowne (2011), jota Hanks mielenpainuvasti pyysi anteeksi lipun ostaneelta yleisöltä. Siinä hän näyttelee miestä, joka lähtöpassit töistä saatuaan palaa koulunpenkille.

Yritysmaailman kehäraakkia tälläkin kertaa esittävän tähden uusi versio muotista saa vielä yhden tilaisuuden todistaa kykynsä myymällä saudeille uusintaa it-teknologiaa. Vanhojen kontaktiensa avulla miekkonen lentää ensin hiekka-aavikoiden reunustamaan mutta korkeuksiin kurkottavien pilvenpiirtäjien silueteilla rikastettuun maahan, jonka vieraus herättää katsojassakin kysymyksiä.

Miksi firmalle ilmeisen merkittävä potentiaalinen miljoonakauppa annetaan isäntien opeista ja asioista kummallisen tietämättömälle väliinputoajalle, joka ei ole sen vertaa valmistautunut, että kunnioittaisi asiakkaita heidän kulttuurinsa edes alkeellisella oivalluksella? Tai miksi hänen ryhmäänsä kuuluu vain joukko käsienlevittelijöitä, jotka pälyilevät vastoinkäymisten edessä ilman havaittavaa aloitekykyä?

Perillä myyjää viedään kuin litran mittaa. Sovittu tapaaminen ei onnistu millään. Työskentelytilaksi osoitetaan hulppean päärakennuksen vieressä nököttävä teltta, jossa ei ole edes verkkoyhteyttä. Sihteeri jallittaa vierasta lupaamalla tyhjiä. Autonkuljettajalla on salasuhde, ja hän saattaa vieraan vaaraan.

Kuninkaan hologrammi saattaa olla yritys satiiriksi kulttuurien kohtaamisesta syntyvistä kommunikaatio-ongelmista Lost in Translationin (2002) tapaan, mutta sen henkilöillä ei ole melankolista luonnetta paikkaansa kuulumattomuudesta. Tuntuu kuin satiiri karkaisi kaikkia tilanteita, joita elokuvantekijät lähestyvät.

Vaikutelma on vuoroin tahattoman koominen ja naurettava tai totinen ja ryppyotsainen. Samalla näyttelijät joutuvat mukautumaan henkilökuvien häiritseviin ristiriitoihin, joihin he eivät ole itse syyllisiä.

Amerikkalaisen Alexander Blackin muotoilema paikallinen taksikuski tuntuu liki rasistiselta. Ehkä tarkoitus on paljastaa äärivanhoilliset kotkotukset tyystin hylänneen virkaheiton suharin kautta sikäläisen valtakulttuurin pysähtyneisyys, mutta velmu viritys kaipaisi ainakin sikäläisen näyttelijän vaikuttaakseen asialliselta.

Kaiken huippuna Hanksin kaupparatsulta vedetään kaikki uskottavuus alta puusta pudonneella romanssilla, jonka mahdottomuuden elokuva kuittaa arabinaisen naku-uinnilla ja varautuneella sänkykohtauksella, joita seksitön Hanks ei ole urallaan montaa tehnyt.

Älyllisesti ja emotionaalisesti ummehtunut elokuva on sitä paitsi pilattu leikkauspöydässä mitä ihmeellisemmillä skarveilla, jotka kielivät tekijöidenkin uskon lopusta. Valmis työ jättää typertyneen, aurinkoisenkin päivän pilaavan tunnelman.