Andrzej Wajda, maansa myrskyisää historiaa kuvannut legenda, on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Puolan merkittävimpiin ja tunnetuimpiin elokuvaohjaajiin kuuluva Andrzej Wajda on kuollut, kertovat paikalliset mediat. Elokuvalegenda Wajda oli kuollessaan 90-vuotias.

Wajdan perheen ystävä on vahvistanut kuoleman uutistoimisto AFP:lle.

Medialähteiden mukaan Wajda kuoli sairaalassa. Tietojen mukaan Wajdan keuhkot olivat pettäneet ja häntä oli pidetty lääkkeiden avulla koomassa.

Wajda sai elämäntyöstään kunnia-Oscarin vuonna 2000. Lisäksi Wajdan elokuvia on ollut Oscar-ehdokkaana parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi. Muun muassa Wajdan viimeiseksi jäänyt elokuva Katyn nimettiin Oscar-ehdokkaaksi vuonna 2008. Elokuva kertoo toisen maailmansodan aikaisesta Katynin joukkomurhasta, jossa kuoli muun muassa Wajdan isä.

Elokuvissaan Wajda usein keskittyi kuvaamaan maansa myrskyisää historiaa. Hänen 50-luvun vastarinta-aiheinen elokuvatrilogiansa teki puolalaisen elokuvan tunnetuksi maailmalla. Trilogiaan kuuluvat elokuvat Sukupolvi (1954), Kanal – kirottujen tie (1956) ja Tuhkaa ja timantteja (1958). Kanal – kirottujen tie -elokuva sai Cannesin elokuvajuhlilla tuomariston palkinnon vuonna 1957.

Myöhemmin urallaan Wajda esimerkiksi haki aiheita puolalaisesta kirjallisuudesta elokuvissaan Koivikko (1970), Häät (1972) ja Luvattu maa (1974). Hän niin ikään teki Puolan kommunismin tilaa kritisoivia filmejä, kuten Marmorimies (1976) ja Rautamies (1981). Rautamies sai Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun vuonna 1981.

Ohjaajan elokuvissa nousi kansainväliseen maineeseen puolalaisia näyttelijöitä kuten Zbygniev Cybulski, Krystyna Janda ja Daniel Olbrychski.

Wajda sanoi olevansa kiinnostunut suurten mittakaavojen henkilöistä, ihmisistä, jotka vastustavat suuria ihanteita tai hyväksyvät ne, mutta ei sellaisista, jotka kulkevat toisten jalanjälkiä.

Andrzej Wajda oli myös suuri teatterin ystävä. Hän ohjasi myös kymmeniä näytelmiä. Niistä joidenkin tapahtumat sijoittuivat Japaniin, jonka kulttuuria Wajda suuresti ihaili. Ohjaaja perustikin Krakovaan 1990-luvulla japanilaisen taiteen ja teknologian keskuksen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Hymyilevä mies -elokuva valittiin Euroopan parhaaksi esikoisohjaukseksi

Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies -elokuva on valittu vuoden parhaaksi eurooppalaiseksi esikoisohjaukseksi European Film Awards -kilpailussa.
Euroopan Oscareina pidettävät European Film Awards -palkinnot jaettiin 29. kerran lauantai-iltana Wroclawissa, Puolassa. Voittajat yhteensä 22 eri kategoriassa valitsi 3000-jäseninen Euroopan elokuva-akatemia.

European Discovery – Prix Fipresci -palkinnon olivat paikan päällä vastaanottamassa Juho Kuosmanen ja tuottaja Jussi Rantamäki.

Tämä on vasta toinen kerta kun European Film Awardseissa palkitaan suomalaisia tekijöitä; vuonna 1992 Matti Pellonpää palkittiin parhaan miespääosan palkinnolla roolisuorituksestaan Aki Kaurismäen ohjaamassa Boheemielämää-elokuvassa.
Vuoteen 1962 sijoittuvan ja nyrkkeilijä Olli Mäen rakastumisesta kertovan elokuvan on nähnyt elokuvateattereissa Suomessa jo yli 50 000 katsojaa.
Hiljattain elokuvataiteen valtionpalkinnon vastaanottanut elokuva saa merkittävän levityksen myös ulkomailla. Elokuvan esitysoikeudet on nyt myyty kaikkiin Euroopan maihin sekä Yhdysvaltoihin, Latinalaiseen Amerikkaan, Kanadaan ja Kiinaan.
Cannesin elokuvajuhlien Un Certain Regard -sarjan päävoiton jälkeen elokuva on palkittu myös muun muassa Zürichin ja Chicagon elokuvajuhlilla, Manaki Brothers -festivaalilla Makedoniassa sekä festivaaleilla Ranskassa, Espanjassa ja Venäjällä.
Hymyilevä mies on myös tämän vuoden Suomen virallinen Oscar-ehdokas.
Parhaan vieraskielisen elokuvan palkinnon kategoriassa kisaa tänä vuonna yhteensä 85 elokuvaa, joista yhdeksän jatkoon päässyttä julkistetaan ennen joulua. Näistä valittavat viisi virallista ehdokasta julkistetaan 24. tammikuuta 2017.

Hätkähdyttävässä raiskauselokuvassa menestyvä yrittäjänainen ei tyydy uhrin osaan

Hätkähdyttävässä raiskauselokuvassa menestyvä yrittäjänainen ei tyydy uhrin osaan.

Hollantilaisohjaaja Paul Verhoeven on sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen elokuvan pieniä erikoisuuksia, mutta esimerkiksi Suomessa hänen varhaisteoksiaan kotimaassaan ei ole esitetty televisiossa. Fysiikkaa ja matematiikkaa opiskelleen elokuvantekijän tunnetuimmat työt panostavat aseelliseen ja eroottiseen toimintaan, mutta ohjaaja itse tunnetaan älykkönä.

Sen lisäksi Verhoeven uskoo ainakin jonkinlaiseen Kristukseen, josta hän on myös kirjoittanut myyttejä ravistelevan kirjan Jeesus Nasaretilainen (2008, suomennos 2012). Lisäksi ohjaaja kuuluu Jesus Seminar -tutkijaryhmään, joka äänestää vapahtajaa koskevista linjauksistaan.

Ei ihan jokamies siis.

Verhoeven ohjasi 1990-luvun taitteen molemmin puolin joukon ruumiin ja mielen vaaroilla leikitteleviä jännäreitä. Robocop (1987), Total Recall (1990) ja Basic Instinct (1992) näyttäytyvät liki satiireina moderneista yhteiskunnista ja sosiaalisista suhteista. Paljasta pintaa tauotta tyrkyttänyt stripteasekalkkuna Showgirls (1996) pitkälti tappoi hollantilaisen Hollywood-uran.

Uhri vai tilanteen ”herra”?

Kolmen ranskankielisen EU-maan yhteistuotanto Elle (2016) on palauttanut Verhoevenin trendimainetta aina Oscar-spekulointeihin asti. Cannesin filmijuhlilla sille taputettiin seitsemän minuuttia. Rohkea seksuaalisuus Ranskan ykkösnäyttelijän Isabelle Huppertin johdolla on kuitenkin niin leimallisesti taide-elokuva, että vaikea kuvitella sille Yhdysvaltojen konservatiivisen elokuva-akatemian tai suuremman yleisön suosiota.

ELOKUVA:
Elle
Ohjaus:Paul Verhoeven
Pääosissa: Isabelle Huppert, Laurent Lafitte, Anne Consigny
2016, 131 minuuttia
★☆☆☆☆
Ellen voi ottaa feministisenä julistuksena tai falloskeskeisen patriarkaatin märkänä fantasiana. Se kertoo menestyneen videopelifirman perustajasta ja toimitusjohtajasta, joka uuden lanseerauksen alla raiskataan omassa kodissaan. Tuntematon hyökkääjä pakenee paikalta. Miehisen alan huipulle kavunnut Elle ei kuitenkaan suostu uhriksi vaan jatkaa elämäänsä ennallaan, eikä ilmoita poliisille rikoksesta.

Päinvastoin Huppertin esittämä päällikkö altistaa itsensä uusille loukkauksille, mutta korostaen omaa toimijuuttaan, tahtoaan ja päättäväisyyttään. Raiskaaja ei ole tästä näkökulmasta vaarallisen pelin voittaja, vaan kärjistyksen mukaan ”uhri” nousee tilanteen ”herraksi”.

Ellen sairauden takana on toinen, kipeä menneisyys, joka oireilee kammottavasti.

Uusin palanen ketjussa

Etenkin Verhoevenin muuta tuotantoa vasten painajaismainen psyykekuvaus Elle on looginen palanen pitkässä ulkoisen ja sisäisen suhdetta pohtivassa ketjussa. Hollantilainen ei tarjoa yleisölle pienintäkään täkyä tuntea sääliä tai surua masokistista päähenkilöä kohtaan. Kalsea psyykkinen tunnelma jännittyy ikkunaovia paiskovassa syysmyrskyssä. Läpeensä kyynisen elokuvan painolastina ovat ylilatautunut älyllisyys ja hyinen ihmiskuva. Kaikki miehet ovat roistoja, pettäjiä tai luusereita. Naisista muodostuu kattava kokoelma eritasoisia hermoraunioita.

Ellen tahallinen poleemisuus haluaa herättää kiusallisia ajatuksia ja epämiellyttäviä tuntemuksia epätoivoisten ihmisten takertumisesta vihoviimeisiin oljenkorsiin. Ellei teosta sivistyksen ohuesta pinnasta pitäisi haukotuttavana roskana, se voisi hiertää kengässä Michael Haneken tai Lars von Trierin parhaiden elokuvien tavoin.

Rane Aunimo
Demokraatti

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tältä näyttää Aki Kaurismäen uusi elokuva suomalaisesta kauppamatkustajasta ja syyrialaisesta pakolaisesta — ensi-ilta helmikuussa

Aki Kaurismäen uusi elokuva Toivon tuolla puolen saa ensi-iltansa elokuvateattereissa 3. helmikuuta 2017. Alkusyksystä Helsingissä kuvattu elokuva kertoo suomalaisesta kauppamatkustajasta ja syyrialaisesta pakolaisesta, joiden polut risteävät.

Pääsoissa nähdään muun muassa syyrilaista Khaledia esittävä Sherwan Haji ja kauppamatkustaja Wikströmiä esittävä Sakari Kuosmanen. Elokuvan on kuvannut 35mm:n filmille Timo Salminen.

Toivon tuolla puolen on Kaurismäen Le Havre -elokuvasta alkaneen satamakaupunki-trilogian toinen osa. Elokuvan on tuottanut Sputnik Oy yhteistyössä Bufo Oy:n kanssa ja sen levityksestä vastaa B-Plan Distribution Oy.

Elokuva on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Hollywoodin nousevan ohjaajatähden kiitelty tieteiselokuva Arrival tarjoaa sentimentaalista soopaa

Hollywoodin nousevan ohjaajatähden kiitelty tieteiselokuva Arrival tarjoaa sentimentaalista soopaa.

Denis Villeneuve nousi amerikkalaisen rikosdraaman ykkösnimien kastiin elokuvillaan Incendies (2010), Vangitut (2013) ja Sicario (2015). Nyt hänen taiteellista vapauttaan rajoittavat latteat käsikirjoitukset, joiden laatimiseen hän ei ole itse osallistunut. Kliseistymisen rinnalla Villeneuvesta on kehittynyt yksi nykyelokuvan audiovisuaalisimmista elokuvantekijöistä.

Kanadan ranskankielisestä Quebecistä kotoisin olevan ohjaajan teokset ovat parhaimmillaan järisyttäviä kokemuksia, jotka on tehty katsottavaksi suurelta kankaalta elokuvateatterin pimeydessä. Yhä harvempi ensi-iltaelokuva menettää mitään pienemmältä ruudulta huonommalla äänentoistolla, joten tässä mielessä hän on jo nyt poikkeus. Elokuvan tulevaisuudesta vakavasti otettavana taiteenlajina kiinnostuneita kehitys on huolettanut jo pitkään.

Arrival (2016) on Villeneuven tähänastisen uran kallein teos. Siinä tuotannonnolliset vaateet puristavat hänen liikkumavaraansa vielä aiempaakin kapeampaan uomaan. Kädenjälki on yhä tunnistettava, mutta samalla huolestuttavia merkkejä geneerisyydestä on ilmassa.

Science fictionin karkeaa lajityyppiä edustava teos on tietoinen pyrkimys naittaa älyllisemmin motivoitunutta scifiä kaupallisesti helpommin markkinoitavaan muukalaisten tulon teemaan. Sen lähin sisarteos ei sentään ole Independence Day (1996) vaan Ensimmäinen yhteys (1997), jossa mieluummin punnitaan ihmiskunnan suhtautumista vieraisiin kuin halutaan räjäyttää heidät taivaan tuuliin.

Näyttävän toiminnallista spektaakkelia odottelevan aika voi käydä pitkäksi katsoessa elokuvaa kommunikoinnin vaikeudesta ja ihmiskunnan pienuudesta.

Selvimmin Arrival on ohjaajansa teos nimenomaan kuvallisen ilmaisun ja äänen aavamaisena yhdistelmänä. Syyllisyyden ja koston johtoajatukset sen sijaan loistavat poissaolollaan, mutta muiston ja psyyken kysymyksistä voi joku (yli-)innokas kenties vetää kaukaa haettuja yhteyksiä Villeneuven tuotannon mysteerisempiin painotuksiin.

Kahteentoista maailmankolkan osaan laskeutuvat soikionmuotoiset jättiläisalukset pelästyttävät kansakuntia kaikkialla, mutta herättävät myös uteliasta kiinnostusta. Ted Chiangin kirjasta laaditun käsikirjoituksen punnitumpaa laitaa edustavat esimerkiksi pyrkimykset valottaa ihmisten reaktiota pelkkää amerikkalais- tai maanpuolustusnäkökulmaa laveammin. Sotilaallinen varautuminen potentiaaliseen uhkaan ei tapahdu tällä kertaa tähtilippua heiluttavan sankaripresidentin johdolla, vaan avainhenkilöiksi nostetaan valkoisen tiedemaailman poikkeusyksilöt (Amy Adams, Jeremy Renner).

ELOKUVA:
Arrival
Ohjaus:Denis Villeneuve
Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker, Michael Stuhlbarg
★★☆☆☆
Lingvistiikan ja teoreettisen fysiikan asiantuntijat alkavat hakea keinoa keskustella muualta tulleiden kanssa, mutta yhteisen kielen löytäminen kysyy asemiesten hermoja. Forest Whitakerin ja Tzi Man yrmeät upseerit maapallon jättiläisvaltioista tasapainottavat elokuvan etnistä vaakaa kassahitiksi kaavaillun jutun sallimien rajojen verran. Rooleina ne ovat univormuparaatin jäykkiä ilmentymiä.

Näyttävän toiminnallista spektaakkelia odottelevan aika voi käydä pitkäksi katsoessa elokuvaa kommunikoinnin vaikeudesta ja ihmiskunnan pienuudesta. Yhteenoton odotuksen lisäksi haaleaa jännitystä haetaan viestien vaihdosta, joten elokuvan kannalta katsoja tulee kiinnittäneeksi liikaa huomiota esimerkiksi onnettomasti roolitettuun Renneriin.

Arrival on sinänsä kiehtova ajatus tehdä hoksnokkaa kysyvä suuren yleisön scifi, mutta sen ajatussisältö tarjoaa vain vastaavaa sentimentaalista soopaa kuin esimerkiksi Christopher Nolanin Interstellar (2014). Se lapioi kurkkuun ymmärryksemme rajat ylittävää kosmista lohdullisuutta näennäistieteellisten raamiensa siivellä. Sen imelän ikiaikainen viesti kehottaa tarttumaan hetkeen rohkeasti, vaikka sen lupaama onni jäisikin lyhyeksi.

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Hollywoodin kiistellyin elokuvantekijä putosi pohjalle noustakseen taas kerran todistelemaan masokistisen väkivallan välttämättömyyttä

Hollywoodin kiistellyin elokuvantekijä putosi pohjalle noustakseen taas kerran todistelemaan masokistisen väkivallan välttämättömyyttä.

Mel Gibson mellasti parin vuosikymmenen ajan Hollywoodin juhlittuna tähtinäyttelijänä masokistisissa rooleissa, joiden jumalallisia ulottuvuuksia hän on päässyt alleviivaamaan myös ohjaajan tuolilta. Historiallisissa teoksissaan hän todistelee aina väkivallan välttämättömyyttä.

Skotlantilaisen vapaustaistelijan verisyyttä ihannoiva Braveheart (1995), Jeesuksen uhrausta vanhatestamentillisesti painottava The Passion of The Christ (2004) ja muinaisen heimokulttuurin julmuutta huutava Apocalypto (2006) kertovat kaikkein eniten tekijänsä katolisesta fundamentalismista, jossa ei ole sijaa humanismille.

Väkivallan esittämiselle ei tietystikään voi vetää mittatikulla määriteltävää kohtuuden rajaa, mutta jossakin terveen ihmisen sietokykyä alempana se varmasti on. Veripaltun tyrkyttäminen moitteettomalla ammattitaidolla visualisoiduissa hidastuksissa ja kamera-ajoissa edustaa voimakkaan arvolatautunutta hurmoksellisuutta. Pelastus on mahdollinen vasta käsittämättömän kärsimyksen jälkeen.

Alkoholismin kanssa kamppaillut Gibson sysättiin tyystin syrjään amerikkalaisen elokuvateollisuuden eturivistä rasististen esiintymisten seurauksena viime vuosikymmenen lopulla. Hänen oma elämänsä on ollut kuin viiltävä vertaus ohjaustensa sadismista. Vain muutamia rooleja viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut mutta viinapirunsa tiettävästi hylännyt elokuvantekijä palaa nyt valokeilaan myös ohjaajana pitkän hiljaisuuden jälkeen vain osoittaakseen, ettei hän ole halunnut irtautua kaikista demoneistaan.

Mustavalkoinen maailma

Gibsonin elokuvien mustavalkoista maailmaa toistaa tällä kertaa aseistakieltäytymisen teema. Yhdysvaltojen ensimmäisen aseettoman sotilaan Desmond Dossin ulkoisesta kamppailusta vakaumuksensa puolesta armeijan käskyttäjiä vastaan muodostuu kaksintaistelu yksilön oikeuksien ja koneiston velvollisuuksien välillä.

Gibsonin todelliset motiivit tarttua aiheeseen eivät kuitenkaan liity tarpeeseen torjua turhia kuolemia mielettömässä hyökkäyksessä Hacksawn harjanteen päälle motteihinsa piiloutuneita, kiilusilmäisiksi pedoiksi luonnosteltuja japanilaisjoukkoja vastaan. Protestanttisiin kristittyihin kuuluvan adventistin näkökulma avaa ohjaajalle mahdollisuuden perustella aina vain uusien uhrauksien hyödyllisyyttä.

Mitä tiukemmin Andrew Garfieldin esittämä armeijan vapaaehtoinen sitoutuu aatteeseensa kokemastaan simputuksesta ja nöyryytyksestä sekä todennäköisestä kuolemasta huolimatta, sitä selvemmin katsoja ymmärtää elokuvan poliittisen viestin yksilöiden sokeasta antautumisesta heistä piittaamattomien instituutioiden armoille. Sodan myllyt jauhavat kaikista jauhelihaa, mutta antaa mennä vain.

Sankari vailla vertaa

Muotoonsa, rakenteeseensa ja kuvastoonsa elokuva puolestaan lainaa ensin avausjakson Terrence Malickin Veteen piirretystä viivasta (1998) siirtyäkseen sitten Stanley Kubrickin Vietnam-teoksen Full Metal Jacket (1987) kaksijakoisuuteen nuorten värvättyjen koulutuksesta ja teorioiden käytännön toteutuksesta. Silmätikuksi heti joutuvaa kapinallista epäillään ensin pelkuriksi, mutta rintamalla tämä osoittautuu tietysti luoteja hämmästyttävän taiturimaisesti vältteleväksi ja rohkeutensa yliluonnollisen sitkeästi todistavaksi sankariksi.

ELOKUVA:
Hacksaw Ridge – aseeton sotilas
Ohjaus: Mel Gibson
Pääosissa: Andrew Garfield, Teresa Palmer, Luke Bracey, Sam Worthington
2016, 131 minuuttia
★☆☆☆☆

Hacksaw Ridge – aseeton sotilas (2016) alkaa paperinmakuisena pyörittelynä vaihtuakseen toisen tuntinsa ajaksi räjähtävien pommien ja läpäisevien luotien kyllästämäksi teurastukseksi, jonka sotilaallista perustetta ei voi ymmärtää. Gibsonin rotuvihamieliseltä vaikuttavassa propagandassa kasvoton vihollinen leimataan taas kerran primitiiviseksi roskaporukaksi.

Viimeisessä kuvassa kristuksen kaltaisena verisenä myyttinä korkeuksista maan kamaraa kohti laskeutuvan päähenkilön symboliikkaa ei tarvitse paljon arvailla.

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta