Turva – Hymy

Antti Eskola läpivalaisee vanhuutta puhuttelevasti

Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Antti Eskola tarjoaa viisaita näkökulmia vanhuuteen.

Suomalaisen sosiaalipsykologian ja sosiologian uranuurtaja Antti Eskola ei ole unohtanut tieteenalansa opetuksia vanhuuden päivilläänkään. Eskola (s. 1934)  kertoo uusimmassa teoksessaan ”Vanhuus” omasta vanhenemisestaan, mutta suhteuttaa sen muiden vanhojen ihmisten ja koko vanhuuden ikäkauden ongelmalliseen asemaan nuoruutta ja tehokkuutta palvovassa nyky-yhteiskunnassa.

Alaotsikon kolmesta adjektiivista ensimmäinen, ”helpottava”, viittaa eläkkeelle pääsemiseen pitkän ja kaiken antaneen uran jälkeen, ”kiinnostavuus” nousee vanhuuden erikoisesta luonteesta suuren tuntemattoman kynnysvaiheena. Kolmas, ”huolestuttava”, viittaa paljolti vanhusten heikkoon ja heikkenevään yhteiskunnalliseen asemaan, niin taloudelliseen kuin henkiseenkin.

KIRJAT

Antti Eskola:

Vanhuus – Helpottava, huolestuttava, kiinnostava

Vastapaino 2016

Taloudellisesti vanhuksia on palloteltu kotoa laitoksiin ja takaisin aina sen mukaan kumman vaihtoehdon on oletettu tulevan halvemmaksi yhteiskunnalle. Sosiologi Eskola arvostelee vallassa olevaa porvarihallitusta, jonka jokainen päätös hyödyttää vain pääoman edustajia.

Vanhuksia myös väheksytään henkisesti. Paradoksaalisesti juuri silloin kun heistä pyritään tekemään nuorekkaita ja vauhdikkaita. Vanhukset eivät saa olla vanhuksia, ja vanhus joka ei pelaa tennistä tai päristele moottoripyörällä, kokee olevansa epäonnistunut vanhenemisessaan.

Vanhuudesta kiintoisan tekee etenkin uskonnollisten ja filosofisten peruskysymysten pohtiminen, mihin lähestyvä kuolema herättää  ja inspiroi. Kuolevaisuus on pohjimmiltaan hyväkin asia, koska ikuinen elämä kävisi ajanmittaan ikävystyttäväksi.

Kuolevaisuus on myös harvoja asioita – tai ainoa – joka yhdistää kaikkia elollisia ruohonkorresta viisaaseen filosofiin. Tästä nousee kosminen yhteydentunne.

Eskola ei tätä suoraan totea, mutta kuolevaisuuden tiedostamista ja yhteisyyttä voisi pitää myös aidon ja kestävän yhteiskunnallisen yhteisöllisyyden ja tasa-arvoisuuden perustana.
Liittyyhän kovaan kilpailuun aina jonkinlainen yli-ihmishybris ja usko voittajan kuolemattomuuteen.

Eskola paljastaa myös että hän ei kaipaa maanpäälistäkään kuolemattomuutta elämäkertojen muodossa. – Hän on hävittänyt kaikki kalenterinsa, päiväkirjansa ja muun dokumentaarisen aineiston, joista elämäkerrat kudotaan.

Tosin Eskolan niin  eläkkeelle siirtymisen jälkeen julkaisemat omaa uskonnollista etsintää sisältävät teokset ja kuin tämä Vanhuuskin pitävät sisällään elämäkerrallista aineistoa, joka puhuttelee lukijaa kuin lukijaa.

Pekka Wahlstedt

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

1918 synkkiä aikoja kuvannut kirjailija Kjell Westö vetoaa: ”Älkäämme koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä”

Kuva: Marja Luumi
Kjell Westö myöntää loimuavaa työväentaloa kuvaavan valokuvan äärellä "hieman vastahakoisesti", että sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on aika lailla totta.

Helsingin historiaan vuonna 1918 pureudutaan erityisesti talojen kautta valokuvanäyttelyssä ”Talot vieraiden käsissä”, joka avattiin torstaina Helsinki Congress Paasitornissa. Pääosassa ovat erityisesti Helsingin työväentalo ja Katajanokan upseerikasino, jotka kokivat kovia synkkänä ajanjaksona.

Kirjailija Kjell Westö kertoi näyttelyn avajaisissa olevansa hyvin vaikuttunut, että päällisin puolin hyvinkin eri taustoista ponnistavat tahot järjestävät kansalaissodan tapahtumista yhteisen näyttelyn.

Westö on itse kirjoittanut erityisesti romaaneissaan Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38 valokuvanäyttelyn kuvaamista ajoista. Hän kiinnostui vuosien 1917–1918 tapahtumista osittain siksi, että hänelle ei koululaisena tai nuorena opiskelijana kerrottu läheskään koko totuutta näistä vuosista. Kouluja hän ei halua moittia.

– En usko, että olisin 1960–70 tai edes 1980-luvulla edes saanut kiihkotonta ja täysin avointa selontekoa näistä ajoista muualtakaan, Westö huomautti.

Hän uskoo, että surullisen ajanjakson muistaminen ja katsominen kirkkain silmin on ollut vaikeaa kaikille katsantokannoista riippumatta.

– Sisällissodan tapahtumien tunnustaminen, se että puolin ja toisin toimimme niin kuin toimimme, oli pitkään lähes ylivoimaista.

Työväentalon juhlasalin takaosa näytti tältä pommituksen jälkeen huhtikuussa 1918. (Helsingin kaupunginmuseo / Ivan Timiriasew)

Westön huomio kiinnittyi erääseen asiaan, kun hän kiinnostui yhä kiihkeämmin kansalaissotaan ja sitä edeltävään aikaan. Se oli tapa, jolla koko 1910-luvun ajan mustamaalattiin vastapuolta.

– Kun ihmiset kaivautuvat henkisiin juoksuhautoihinsa, vastapuolta ei enää kuunnella. Näin kävi silloinkin. Vastapuolta ei enää nähty täytenä ihmisenä hyvine ja huonoine puolineen. Kummallakin puolella viljeltiin pahoja taruja vastapuolesta, kylvettiin kauhua ja halveksuntaa, luotiin irvikuvia, joita alettiin uskoa todeksi.

Kirjailija muistutti, että juuri tämä tie johtaa väkivaltaan ja sotiin.

Ruotsiksi kirjoittava Westö käy hyvin usein puhumassa kirjoistaan Ruotsissa. Ruotsalaiset kysyvät häneltä usein, miksi suomalaiset ovat niin pragmaattisia, käytännöllisiä.

– Miksi suosimme kriisin aikoina niin laajoja hallituspohjia ja miksi keskustelemme useimmiten niin rauhallisesti, ruotsalaiset ihmettelevät hänen mukaansa.

Westöllä on vastaus:

– Meillä on kenties kollektiivisessa muistissa, kuinka käy, kun solvaat ja aliarvioit poliittista vastustajaasi tarpeeksi.

Hänen mielestään tämä pragmatismi ja suomalaisten kyky eheytyä – joskin vaikean kautta – pitäisi muistaa myös näinä täysin erilaisina aikoina, ”joina moni varoittaa kuplissa elämisen, eriarvoisuuden ja yhteiskunnan pirstaloitumisen vaaroista”.

– Älkäämme siis koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä. Kuunnelkaamme toinen toisiamme.

Haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

Westö painottaa, ettei ole koskaan synkkiä aikoja kuvanneissa romaaneissaan halunnut hakea syyllisiä. Hän on vain halunnut kuvata ihmisen kärsimystä sota-aikoina.

– Sitä miten julma ja turha jokainen sota on, ja miten aivan erityisen turha on sellainen sota, jossa naapuri kääntyy naapuria vastaan, joskus jopa veli veljeä vastaan.

Hänen romaaneissaan keskiössä ovat aina ihmiset erheineen ja hyveineen, pahoine ja hyvine tekoineen.

– Me sorramme, kapinoimme, sodimme, solmimme rauhat ja nuolemme haavojamme. Mutta kaikkein tärkeintä on se, että miten tämä näyttely on tehty – eli yhdessä.

Westö paljasti Demokraatille, että haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

– Jos sinne mennään, sitten väkisinkin palaan takaisin myös kansalaissotaan, koska aikaväli on niin lyhyt. Mutta katsotaan, onnistunko.

Taudit jylläsivät ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvassa potilaita ja henkilökuntaa Suomen kaupunkien liiton ylläpitämässä sotilassairaalassa Linnankadulla. (Helsingin kaupunginmuseo / Eric Sundström)

20 historiallisen valokuvan näyttely on esillä Paasitornissa kesäkuuhun asti ja siirtyy elokuussa Katajanokan kasinolle, jota remontoidaan parhaillaan entistä ehommaksi.

Paasitornin (Helsingin työväentalon) suunnitteli arkkitehti Karl Lindahl ja sen on valmistumisesta vuonna 1908 saakka omistanut Helsingin työväenyhdistys. Katajanokan upseerikasino taas rakennettiin venäläisen upseeriston käyttöön arviolta vuonna 1913. Kasinon omistavat Katajanokan upseerikerhon kautta suomalaiset upseerijärjestöt.

 

Paasitorni joutui vieraisiin käsiin, kun punakaarti majoittui työväentalolle yhdistyksen vastusteluista huolimatta. 26. tammikuuta 1918 nostettiin punainen lyhty talon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Helsingin taistelussa huhtikuussa työväentalon torni syttyi tuleen ja juhlasalin katto romahti saksalaisten tykkitulesta. Punainen Helsinki antautui 13. huhtikuuta ja työväentalo siirtyi saksalaisten haltuun.

Katajanokan upseerikasino joutui vieraisiin käsiin jo maaliskuussa 2017, kun kumoukselliset venäläiset matruusit valtasivat rakennuksen ja nostivat mustan anarkistilipun kasinon salkoon. Upseerikasino oli tammikuussa 1918 myös joitakin kuukausia punakaartin hallussa. Se siirtyi punaisen Helsingin antauduttua työväentalon tavoin saksalaisten haltuun.

Saksan joukot poistuivat Helsingissä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja joulukuussa 1918 kumpikin talo palautettiin isännilleen.

163 000 ostajaa tekivät menestyskirjailijan uutuudesta vuoden 2017 myydyimmän kirjan

Kuva: Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Mauri Kunnaksen lastenkirja Koiramäen Suomen historia oli viime vuoden myydyin teos. Se löysi yli 163 000 ostajaa.

Kirjamyynti kääntyi kasvuun alkuvuodesta 2017 ja myynti jatkui läpi vuoden vilkkaana, käy ilmi Kirjakauppaliiton tilastoista. Kokonaisuutena kirjojen myynti suurimmissa kirjakaupoissa kasvoi yli viisi prosenttia.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen myyntilistojen kärkipäähän kipusi runokirja, Jenni Haukion toimittama Katso pohjoista taivasta.

Viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen teos Niemi, oli kotimaisen kaunokirjallisuuden myydyin.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan viimeinen erikoistehtävä: Tarinankertoja vailla vertaa

Kuva: Irmeli Jung
Veijo Meri Otavan "hovikuvaaja" Irmeli Jungin ikuistamana vuonna 1997.

Viime vuoden viimeinen tehtävä oli asteriskilla merkitty eli viimeinen myös  juhlavuoden kirjailijatuplauksista. Sen piti siis olla helppo, mutta kuinkas sitten kävikään…

Vuoden saa avata Mauri Panhelainen, joka menee suoraan asiaan:

”1900-luvun jälkipuoliskon klassikkokirjailijan Veijo Meren pieni satiirinen proosateos vuodelta 1966, ’Everstin autonkuljettaja’, on viikon etsintäkuulutettu. Se on itse asiassa pienimuotoinen vaellusromaani, sillä pääesikunnan autosotamies Peltola törmää matkallaan everstiä Vääksystä hakiessaan yhteen jos toiseenkin tapaukseen ja henkilöön; monesti nämä kohtaamiset saavat absurdeja tai jopa surrealistisia sävyjä.

Meri oli suggestiivinen kertoja, joka suggeroi itsensäkin, kun tarina alkoi luistaa, kasvaa ja haaroittua. Tästä on omassa muistipankissani elävänä säilynyt esimerkki opiskeluajoilta.

Vuonna 1969 kirjallisuusaiheinen Studia generalia -luentosarja Miten kirjani ovat syntyneet täytti joka kerta Porthania I:sen 400 hengen salin, ja satoja taisi jäädä ulkopuolellekin. 1960-luku oli tunnetusti kulttuurin vuosikymmen, joten kuulin ja näin luentosarjan ansiosta yhden ja ainoaksi jääneen kerran Veijo Meren elävänä Porthanian suuressa luentosalissa.

Silloin ei vielä ollut kirjamessuja.

Meren seitsemäs romaani Everstin autonkuljettaja oli ensimmäisen luentosarjan aikaan jo kirjoitettu ja ilmestynyt, vallaton ja absurdi tarinointi tuntui vain parantuvan yleisön edessä. Meri hehkui punakkana, puhui ja puhui, sai koko ajan päästään ja muististaan uusia assosiaatioita, jatkoi omista jutuistaan kiihtyneenä, sotki takkinsa selkämyksen liitutauluun ja kertoi yhä hurjempia tarinoita kirjojensa takaa. Esitys oli unohtumaton, aplodit olivat tunnin performanssin jälkeen mahtavat. Meri eli proosakirjailijana kirjailijauransa huippua.”

Sirpa Taskisella on oma muistonsa kirjailijasta.

”Olen tavannut Veijo Meren (1928–2015) yhden kerran, Hän ei vaikuttanut kovin ihastuneelta, kun kerroin olevani suomentamassa erästä tietoteosta. Sittemmin luin lehdestä, että hän harmitteli kaikenlaisia amatöörikääntäjiä, jotka vievät leivän kirjailijoiden suusta…

Sattumoisin lueskelin juuri Petri Tammisen mainiota kirjaa ’Muita hyviä ominaisuuksia’, jossa hän muun ohella kertoo käynnistään Veijo Meren luona ja ihailustaan häntä kohtaan: ’Meri kirjoittaa ihmisistä jotka tekevät koko ajan, menevät ja tulevat, kouraantuntuvista asioista ja esineistä jotka nekin tekevät ja tahtovat kaiken aikaa. Meri näyttää eikä selitä, ei hän esitelmöi, että yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset ja että kohtalo kulkijaa täällä heittelee – hän panee miehen ottamaan kahvilan astiasta sokeripalaa: ’Se ei tullut lusikkaan, jota yritti, eikä sen viereinen, joka olisi voinut tulla, vaan ihan joku muu.’ Laittamattomasti kirjoitettu.”

Eero Reijonen on hoksannut visamaakarin harkitun vedätyssyrityksen tuossa teatterivihjeessä.

”Snadisti harhaan visakeisari yritti Hesan kaupunginteatterin esittämillä Tilkan sotilassairaalan mosureiden yötarinoilla vedättää, mikä on visakallolle ihan oikein, sillä enhän minä ehtinyt niitä Bona Kotkaniemen ohjaamia Yhden yön tarininoita aikanaan kuulemaan. Ihan varmasti se olisi ollut virkamiehen pollalle sopivampaa tarinaa kuin juristijärjelle hyvin rajallinen taajuusjuridiikka, josta edes Veijo Meri ei olisi kyennyt repimään tarinaa. Tai tietenkin hän olisi.

Esimerkkejä on piisaksi asti. ’Yhden yön tarinoihinkin’, sinällään jo muheviin, saatiin vielä mausteita lisäämällä ripaus toisesta kattauksesta, Everstin auton\hkuljettajasta. – – –

Veijo Meri kertoo everstin autokuskin tarinan syntyprosessista omanlaiseensa tyyliin. Kirjailija oli saanut valmiiksi novellin, jonka kehystarinana oli erään autosotamiehen iltainen naistenhakumatka; kysesssä oli sen aikaisen intin tyypillinen toimeksianto, sillä kolme kapiaista oli vailla seuraa, eli tilanne oli pakottava. Meri kehitteli mosu\hrin hankkeen suotuisaan suuntaan höystettynä merimäisellä loppuvedolla… No, pakina oli ihan ok, mutta lisää tarinoita se edellytti kirjaksi kasvaakseen. Eikä siinä mitään, Mereltä eivät tarinat hetikohta uupuneet. Kirjailija oli kuullut tositarinan eversti Keinosen, tulevan puolustusvoimain komentajan Lappeenrannan-matkasta salkun unohduksineen kaikkineen…. ja sen hän myös työsti tarinaksi. – – –

No, siinä pienessä julkaisupaineessa Veijo Meri kiikutti hiirenkorvaisen paperipinon Sysmän huvilan vilpolassa loikovalle kustantaja Heikki Reenpäälle. Tämä luki raakaversion…ja ilmoitti siinä paikassa: ’Tämän minä kustannan.’”

* * *

Juhani Niemellä vastaus oli käden ulottuvilla.

”Eipä nyt tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Kyseessä on yksi suomalaisen nykyproosan merkittävimmistä mullistajista ja kansainvälisestikin tunnetusta kirjailijasta, jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Siinä se nököttää keskihyllyssä, kymmenes kirja oikealta, Veijo Meren teos Everstin autonkuljettaja. – – –

Meren romaanien maailmoja hallitsevat epäonnistumiset ja pettymykset, vaikkakin ne muotoutuvat hauskoiksi ja omalaatuisiksi, saavat merimäisen ilmeen, kuten novelleissaankin, tapahtumat ovat merkillisiä ja epätodennäköisiä ja kuitenkin luontevia ja uskottavia.”

Käyhän se näinkin: Pertti Vuorela haki Meri-arvoituksen ratkaisemiseen – toden totta, vedestä.

”Kirjavisa ei ensimmäisellä pähkäilyllä ratkennut ja lähdin uimahalliin hakemaan aivoitusta. Ja toden totta. Uima-altaassa aivojen sopukoista nousi ensin heikkona signaalina ja sitten vahvistuen Everstin autonkuljettaja ja Veijo Meri.

Olin ilmeisesti lukenut Everstin autonkuljettajan opiskeluaikoina 1960-luvulla, vaikka en sitä heti muistanut. Pikaluin Everstin autonkuljettajan nyt uudestaan, eikä se vaikuttanut yhtään vanhahtavalta.”

Unto Vesa sanoo ilmoittautuvansa suosiolla kuuluisaan lumiukkosarjaan veikatessaan Kari Hotakaista. Väärä veikkaus tulee hyvään paikkaan, sillä se tarjoaa visaukolle tilaisuuden kerrata, ketkä olivat visan taakse jääneen juhlavuoden kymmenen erikoistehtävän kirjailijat. Hotakainenhan kavalkadin juuri viime tammikuussa aloitti ja perässä tulivat Lauri Viita, Juhani Peltonen, Anja Kauranen, Arto Melleri, Hannu Salama, Antti Tuuri, Toivo Pekkanen, Edith Södergran ja viimeisenä Meri.

Palkinto Eero Reijoselle.

Viikon 2 sitaatti

Tämän tehtävän purku on kuun lopun teatterille pyhitetyn erikoisnumeron tähden vasta kolmen viikon kuluttua, joten pidennetty vastausaika tietää vähemmän vihjeitä. Mutta historiallisessa ajassa ollaan siis kiinni. Kirjailijasta ilmestyy tänä keväänä kaivattu elämäkerta, johon tämän lehden sivuilla tullaan varmasti palaamaan.
Kuka laaja-alaisesti suuntautunut vaikuttajapersoona, mikä teos? Vastaukset viimeistään 24.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Ota köynnös kukkasista sellin,
sydänverin kostutettujen.
Poimitut ne käsin ovat hellin.
Sarka oli pitkä, sumuinen.

– Kiirastulen, pistinkujanjuoksut
kestit. Ota kiehkurani tää!
Soisin sulle suven sulotuoksut,
matkaa voittoisata, välkeää!”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa palaa ladulle

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Taakse jätetty Kirjavisan syyskausi oli 25-vuotissynttäreiden takia erityislaatuinen ja juhlava. Käänteissään se oli myös vauhdikas, sillä vastausmäärillä mitaten sesonki oli vähintäänkin vuoristoratamainen. Juhlakauden erikoistehtävät – kohteina muun muassa Melleri, Pekkanen, Salama, Tuuri, Södergran – tuottivat komeita vastaussatoja, ne muut taas osoittautuivat enimmäkseen niin koviksi paloiksi, että sähkökirjelaatikko kumisi tyhjyyttään.

Viikon 1 sitaatti

Talvikauden 2018 avauksessa saattaa koiraspuolisilla vastaajilla olla etulyöntiasema, sillä nyt liikutaan vahvasti niin sanottujen poikakirjojen maailmassa. Kirjailija oli aikoinaan erityisesti omalla kielialueellaan huippusuosittu, mutta suosijoissa oli sillä tavalla vääränlaisia henkilöitä, että myöhempinä aikoina hänen romaaneistaan tuli vähän vieroksuttuja. Yli 200 miljoonaa myytyä opusta yli 30 kielellä kertoo kuitenkin, että globaalista kirjallisuusilmiöstä oli kyse (paljon ennen kuin tuota globaali-sanaa oli edes valjastettu markkinakielen tehokäyttöön).

Triviavihjeenä todettakoon, että visakirjailijan romaaneista filmattujen lukuisien elokuvien pääosissa on nähty niinkin erilaisia tähtiä kuin Klaus Kinski ja Terence Hill.

Kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset viimeistään 10.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Bill, setä ja englantilainen olivat kiiruhtaneet metsän läpi ja sitten ratsujensa luo niin nopeasti kuin pimeässä kävi päinsä. Molempien metsästäjien tarkasta vainusta johtui, etteivät he juosseet harhaan. Lordi olisi tuskin osannut perille, koska harjanteet ja niiden väliset laaksot olivat yöllä vielä paljon enemmän kuin päivällä toistensa kaltaisia. He vapauttivat hevoset lieasta, nousivat ratsaille ja pitelivät toisia hevosia kiinni suitsista.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, he kuulivat odottamiensa viiden intiaanin tulevan. ’Nuo kulkurit ovat sokeita ja kuuroja’ sanoi ’suuri aurinko’; ’moni heistä vaeltaa ikuisille metsästysmaille palvelemaan osagein henkiä..’”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Saunanovellien valikoimassa on vetoa

Eipä voisi satavuotiasta Suomea lämpimämmin muistella. Saunaa ei tässä maassa ohita tunnettavuudessaan ja koskettavuudessaan monikaan muu aihe. Ei edes käsite sisu.

”Suomalaisia saunanovelleja” on tervetullut kokoomateos. Kirjailijat tuntuvat panneen parastaan niitä kirjoittaessaan.

Runoilija-prosaisti Johanna Venholla on taianomainen tartuntaote.

”Saunanpuhdas”-tarinassa kuoleman ääreltä ei noin vain jatketa työaskareita. Kotihoitajalta ottaa aikansa, että selviytyy seuraavaan osoitteeseen. Mutta miten on elämä itse ja tunteet? Sauna puhdistaa, polttaa, avaa ja kannattelee. Mutta kun on vielä se kaipuu, ne sydämen asiasanat, se toinen ̶ ja vielä oma itse.

Mikko Rimmisen ”Ruumiinpesijöiden saunahetki” suorastaan röyhtäilee novelliainesta. Kirjailija käy läpi juttunsa juurakon ja saa itiöistä nousemaan tempoilevan ja tuiman kohtauksen. Tarinassa saunastaa sekalainen seurakunta, trio, jonka korttien kolorit on jo haalistuneet. Lukija tuntee huljuvansa lähes ylenantavasti kaiken mukana.

KIRJAT

Suomalaisia saunanovelleja Juhani Ahosta Mikko Rimmiseen

Aviador 2017, 236 s.

Sari Vuoriston novellissa ”Saako heittää” kertomus nousee saunan höyryistä ja monenkirjavista löylyttelijänaisista. Sauna palauttaa todellisuuden ja muistojen hetkiä, toisille tuo uuden kokemuksia. Yksi on uponnut syvälle sisäänpäin.

Yhteissaunan ajatusristeily rantautuu päänsisäisiin satamiin, pienet elämäkerrat ja muistot aukeavat omissa kuvapankeissa. On isän ikävää, on vierautta, kipuja ja ulkopuolisuutta. Vakava, tosi ja kannatteleva terapiaistunto.

Klassikkoja

Pentti Haanpään ”Savotan suuressa kylpyurheilijassa” kisalle ei näy loppua. Kemppaiselle ei kukaan pärjää saunassa, lavolta et häntä alas saa.

Vanheneva mestari sietää löylyjä muita paremmin. Uusi Kymppikin yrittää näyttää, mutta…

Kun iso Pomo kuulee miehestä, hän lyö vetoa voitosta. Miten käy miehen joka ei osaa hävitä? Ja sanottavaa saattaa tulla, kun Haanpää käyttää sisusta sanaa turmelus.

Juhani Aho antaa ”Sasu Punasessa” tilaa kaikenlaisille ihmisille. Esittele heidät omilla alueillaan, näet mihin heistä on. Sasu Punasesta ei näet ensituntumalta näyttäisi olevan mihinkään. Laiska, unelias, lihava, harvapuheinen, innnostumaton.

Mutta yhtenä päivänä Sasu pyytää kertojaa saunaan. Ja mitä Sasu saunasta hakee: kaiken nautinnon, kaikki palvelut ja lämmön kuumuuteen saakka, kiirehtimättä. Kun miehet jälleen tapaavat, Sasulla on kysyttävää: Lähdit pois kesken?

Maria Jotunin novellissa ”Pastori Nymanin lääkekylpy” on lähes naturalistinen ote. Nyman, kansanparantaja, laittaa saunan pataan melkoisen pirunhauteen ja pyytää isännän kylpemään. Isäntä astuu pataan ja toteaa: ”Polttaapa se.” Kun vartti on kulunut, pappi kehottaa isäntää pukeutumaan. ”Kyllä se luonnon ottikin, on se mies tuo pappi.” Ei kestänyt kauaa kun ukko jo nukkui.

Hannu Salama revittelee novellissa ”Näkymä kuivaushuoneen ikkunasta” varusmiespalvelun sairaimmilla simputuksilla. On vähän turhankin innoissaan, vitsit kun on vähissä, hauskanpito pimeätä. Sauna on tarinan keskiöön työntyvä kliimaksi. Sekopäisyys yltää siellä typerimpiin sfääreihin.

Loppu ei ole ratkiriemukas. Surrealismi kääntyy haudassa ja suo makaaberille tilaa. Näytä loput, se tuntuu sanovan.

Nykytaitajia

”Hannu Luntialan” ”Hai saappaat” on symppis tarina, joskin myös tekijän uran taitekohtaa kipuileva työnäyte. On tunne, että kirjailijuus ohittaa tarinan.

Novellia vie makkaratehtaan mies, jolle sauna on ”pyhä paikka”. On Siwaa, Saara, runous, ydinvoimala ja vuode kahdelle. Huumorikin puhkeilee kuin runon lauserakenne.

Asemansa lunastaneita edustaa myös ”Outi Alm”, jonka ”Portaat” kuvaa aikuistuvien pariutumisintoa ja -kriisiä ja vapautumista. Ronskiotteisen Alexandra Salmelan ”Palaa, kaunokaiseni” -novellissa hevi-idealistin kokovartalokuva kirkastuu, kun sauna palaa. Maarit Verronen kertoo ”Talonmiehessä” sosiaalisen asenteen ja kielenkannat irrottavasta saunasta.

Uusia kirjoittajia edustaa Lea Kalenius, jonka ”Huuruhuntu” kuvaa koskettavasti kertojan ja elämän iltaa lähestyvän mummin välistä suhdetta. Pauliina Lindholmin ”Avantosaunassa” hevi-henkinen sauna-avantokeikka päättyy naseviin loppulauseisiin, Kustaa Vitikaisen ”Keisarin käsky” paneutuu kirvesmiehen työrupeamaan keisarin palkollisena ja todellisuuden merkityksellistäjänä.

Rikasta valikoimaa täydentävät ansiokkaasti Tapani Baggen, Johanna Holmströmin, Atik Ismailin, Jukka Pakkasen, Outi-Illuusia Parviaisen ja Tanya Tynjälän novellit.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta