Antti J. Jokisen rankistelevassa katuelokuvassa eletään 2010-luvun Helsinkiä, missä autot palavat karrelle

Katujen kurjat

Kuva Antti J. Jokisen ohjaajanlaadusta alkaa käydä selväksi. Ensin syntyi Oscar-voittaja Hilary Swankin tähdittämä nolo kalkkuna The Resident (2011). Sitten suomalainen ryhtyi yllättäen kirjallisten laatuteosten tulkitsijaksi. Sofi Oksasen Puhdistuksesta löytyi amerikkalaistyylinen trilleri (2012). Katja Ketun romaanin valkokankaalle tuonut Kätilö (2015) jatkoi komeana mutta kliseisenä sovituksena järjettömistä uhrauksista.

Jokisen neljäs, hänen omaan käsikirjoitukseensa perustuva ohjaus jatkaa tutuksi tulleessa tyylilajissa. Mahtipontinen pessimismi vetoaa eniten ankaruuttaan alleviivaavien draamojen ihailijoihin. Musiikkivideoiden ohjaajana aloittaneella Jokisella on silmää hyvältä näyttäville kuville. Eväitä olisi paljon kouraisempaan, kansainvälisille verrokeilleen piiruakaan häviämättömään elokuvaan. Mutta kertojana Jokisella on pitkä matka huipulle.

Runoilijan opeissa

Pahan kukat (2016) alkaa mökämusiikilla ja verenpunaisilla, koko valkokankaan peittävillä tekijätiedoilla. Ranskalaisen provokaattorin Gaspar Nóen teokset tulevat mieleen. Nyt tehdään elokuvaa, joka hyökkää vasten kasvoja ja puhuttelee.

Seuraavaksi ollaan koululuokassa. Raskaana oleva opettaja (ohjaajan avovaimo Krista Kosonen) käsittelee oppilaidensa kanssa Charles Baudelairen runokokoelmaa. Sen nimi on Pahan kukat. Mitä kapinallisena taiteilijana pidetty runoilija haluaa sanoa? Opettele ajattelemaan itse.

Elokuva alkaa keriytyä auki Baudelairen opetus tai hänen sanoistaan tehty tulkinta mielessä. Mitä muuan pahoinvoivan helsinkiläisen betonilähiöperheen tulisi opetella ajattelemaan?

Pahan kukat on rajua marginaalielokuvaa esittävä viihdeluomus, joka ei uskalla pitäytyä todellisissa vahvuuksissaan.

Trendikkäät suomalaisohjaajat palkkaavat mieluusti ilman näyttelijäkoulutusta olevia amatöörejä, jotka tunnetaan muista yhteyksistä. Haetaan katu-uskottavuutta. Räppäri Mikael Gabriel oli äskettäin Taneli Mustosen Bodomissa (2016). Nyt hänen osansa on kapeampi, mutta myös parempi huumebisneksessä luimuilevana pikkutekijänä.

Yhden päärooleista tekee toinen räppäri Juno ja hyvin tekeekin. Hän on työläisperheen vanhempi, aikuinen poika, joka on eksymässä syvemmin pahoille teille. Aikuistumisen kynnyksellä oleva teinipunkkari pikkuveli (Viljami Nojonen) katsoo hampuusien kanssa veljeilevää esikuvaansa kaipaavasti ja huolestuneena. Punanaamainen duunari-isä (Eero Aho) tasapainoilee hermojensa menettämisen rajalla, ja hiljainen äiti (Alma Pöysti) seuraa synkkää kehitystä syrjässä. Kukin henkilöistä hapuilee metsässä etsien oikeaa ratkaisua. Kolkko bunkkerimaisema kehystää kipuilua.

Jokisen ote urbaaniin marginaaliin tuntuu pitkään toimivalta. Kuvat haukkovat katujen henkeä koetun oloisesti. Vuoropuhelu luistaa, ja näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia. Arkinen tarina väkivallan ja rikosten kierteestä näyttää kotikutoiselta. Älykkäät mestaririkolliset loistavat poissaolollaan. Siksi on sääli, ettei Jokinen luota sen nuhruiseen voimaan vaan lähtee lisäämään kierroksia, jotka luiskahtavat överisti yli äyräiden.

Päin pläsiä

ELOKUVA:
Pahan kukat
Ohjaus: Antti J. Jokinen
★★☆☆☆
Pääosissa: Juno, Viljami Nojonen, Diana Tenkorang, Eero Aho, Alma Pöysti, Mikael Gabriel, Krista Kosonen ja Tommi Korpela
2016, 105 minuuttia
Niin kauan kuin katsoja roikkuu lusmuilevan Junon seurassa pienten piirien surkeissa puuhasteluissa tai havainnoi vapisevan isän pettymystä poikaansa, elokuva tuntuu aidolta. Henkilöiden elämä koostuu fragmenteista, lujempi pysyvyys puuttuu. Isoveljeä epäillään kioskiryöstöstä ja pahoinpitelystä. Noin puoleenväliin saakka kiittelen mielessäni Jokisen kypsymistä aistimaan herkempiäkin nyansseja, esimerkiksi pikkuveljen hämillisyyttä ja Junon romanssia yksinhuoltajaan. Voisiko hyvä voittaa?

Ravintoketjun ylemmässä päässä olevien nahkapäiden ja tatuoitujen yrmyjen matkassa mennään reippaammin kliseet edellä. Murtaen suomea puhuvia gangstereita alkaa ilmestyä puskista. Takaa-ajoja ja kidutusta. Lopulta puhkeavat mellakat ja autot palavat. Elokuvan pudotus on melkoinen.

Mitä Suomea tai Helsinkiä elokuvassa oikein eletään? Henkilökohtainen ja yleinen karkaavat toisiltaan ulottumattomiin.

Pahan kukat on rajua marginaalielokuvaa esittävä viihdeluomus, joka ei uskalla pitäytyä todellisissa vahvuuksissaan. Pitää iskeä päin pläsiä. Ei varmaankaan yllätä, että elokuvan takana on Markus Selinin tuotantoyhtiö. Moraalista, oikeudesta ja vääristä valinnoista lopulta hidastettua showta ja uutisinserttiä tekevä syrjäytymiselokuva hukkaa ytimensä haluunsa ravistella.

Keskustelua aiheesta