Armomurhaaja (2017): Lyhyt elokuva tappamisesta

Matti Onnismaan esittämä päähenkilö kaasuttaa kissan hengiltä elokuvan avauskohtauksessa. Jos tämän lukeminen tuntuu pahalta, en suosittele katsomaan Armomurhaajaa (2017).

Elokuva haiskahtaa ensin pikimustalta komedialta, mutta se on ohjattu, kuvattu ja äänisuunniteltu synkkiä draamasävyjä pudottelevaksi jännityselokuvaksi. Elokuva on siis muuta kuin satavuotiasta Suomea liputtava juhlateos.

Ohjaaja Teemu Nikin debyytti, komedia 3Simoa (2012) muistetaan aitona kalkkunana, ehkä koko 2000-luvun masentavimpana suomalaisena elokuvana. Nikki on onneksi huumorintajuinen: dvd-laitoksen kanteen painettiin lainaus Keskipohjanmaa-lehdessä julkaistusta murskakritiikistä, joka on hauskimpia, joita olen lukenut. Ohjaaja ei voi olla paha ihminen.

Eksentrinen nuorisoelokuva Lovemilla (2015) todistaa Nikin uskaliaan kokeilumielen, jolle Armomurhaaja on viheliäistä jatkoa. Nyt myös tuotannollinen taso on sellainen, että elokuvalle voisi löytyä otollisempaa markkinarakoa rajojemme ulkopuolelta.

Suomeen Armomurhaaja on outo ja vaikeasti pidettävä. Siinä ei ole Aku Hirviniemeä, Jussi Vatasta eikä muutakaan Putous-kaartia. Coenin veljekset voisivat arvostaa elokuvan äkkivääryyttä. Kansainvälisyyttä korostaa tietty anonymiteetti; eskaloituvien tapahtumien kulku voisi käydä missä tahansa tuppukylässä.

Elokuvasta ei löydy tunnistettavia maamerkkejä. Se on western ilman preeriaa ja maalaiskomedia ilman Reinikaista. Armomurhaajassa on Lars von Trierin eroottista kauhua. Siis sillisalaatti, joka pysyy lähes kasassa.

Tappajan näköinen Onnismaa, 58, on maan käytetyin elokuvanäyttelijä. Ihmisten lemmikkejä firaabelina lopettava Veijo Haukka on silti hänen ensimmäinen pääroolinsa. Sen nähtyään ihmettelee vielä enemmän, miksi Veikko Aaltoselle ja Aki Kaurismäellekin kelvannut näyttelijä saa sen vasta nyt. Yrmy roistomaisten sivuroolien joutomies kantaa Armomurhaajan tummanpuhuvaa kolkkoutta komealla tavalla.

Maailmalla Haukka asettuu kylmäveristen kostajien ja ehdottomien moralistien pitkään ketjuun, jossa yksinuottiset rankaisijat jakavat tuomioitaan selkärangattomille. Eläinlääkärit ja lemmikkien omistajat edustavat Haukalle mielen rappiota, jossa viis veisataan nelijalkaisten todellisista tarpeista ja perustelluista oikeuksista. Tämä päättelee lemmikkien lopettamisen olevan jalo teko, johon sielultaan turmeltuneet eivät itse pysty.

Miehen menneisyydessä kummittelee selvittämätön tragedia. Sadomasokistisesta seksistä nauttiva sairaanhoitaja läpäisee jään, mutta Haukan pinta ei sorru. Sairaalan letkuissa viruvalle isälle ei heru sääliä piirun vertaa. Koira muuttaa tilanteen, ja yhteenotto paikallisessa sisujengissä pyörivän luuserin kanssa johtaa perustellisempaan välienselvittelyyn.

Kuvissa on voimaa ja syvyyttä.

Tarina ei ole itsessään maata mullistava, ja kerronta onnahtelee paikoin, mutta liikaa ei halua valittaa. Harvoin Suomessa näkee valkokankaalla elokuvaa, jonka päähenkilö herättää näin vähän sympatiaa. Nikille ja Onnismaalle kaikki kunnia siitä, että näin on myös tarkoitus, eikä se tee hahmosta luotaantyöntävää. Kaikki kärsivät, ja sillä hyvä.

Kuvaaja Sari Aaltoselle Armomurhaaja on taiteellinen voitto, joka ennakoi potentiaalia aiempaa suurempiin tuotantoihin. Kuvissa on voimaa ja syvyyttä.

Armomurhaajan logiikassa kaikki ovat ainakin vähän syyllisiä. Jari Virmanin iso sivuosa on komedial­lisuudessaan elokuvan ongelmallisin. Ylilyönnit raapivat elokuvan muutoin yllättävän ehyeeseen pintaan häiritseviä naarmuja kuten Haukka lääkärin luksusautoon.

Elokuvan pirulliseksi viestiksi kiteytyy se, ettei kukaan voi paeta ansaitsemaansa kohtaloa. Lyhyt elokuva tappamisesta on tyly ja nopeasti ohi.

ELOKUVA:
Armomurhaaja
Ohjaus: Teemu Nikki
Pääosissa: Matti Onnismaa, Jari Virman, Hannamaija Nikander, Heikki Nousiainen, Pihla Penttinen
2017, 83 minuuttia
★★★☆☆

Keskustelua aiheesta

Phantom Thread (2017): Daniel Day-Lewisin viimeinen rooli on vanheneva poikamies ja luova nero, joka voi olla myös manipulatiivinen hirviö

Sukupolvensa juhlituin amerikkalainen elokuvaohjaaja Paul Thomas Anderson rakentelee itsepäisistä pyrkyrimiehistä laveita aatepotretteja, joissa ei ole aiemmin juuri pelastukseen uskottu.

Hänen teoksissaan elämänvalheisiin kouristuksenomaisesti takertuvat henkilöt menettävät toistuvasti työnsä, ystävänsä ja terveytensä metsästäessään unelmiaan. Uuden amerikkalaisen elokuvan mammutit Magnolia (1999), There Will Be Blood (2002) ja Mestari (2012) loistavat klassisia teemoja menetyksestä, epätoivosta ja lunastuksesta.

Andersonin kahdeksaskaan ohjaus ei luovu rikkinäisen miesten kuvauksista. Phantom Thread (2017) ei läpäisisi Bechdelin testiä.

Vain hiljainen kuolema lähestyy.

Reynolds Woodcock on menestynyt muotisuunnittelija 1950-luvun Lontoossa. Hänen ympärillään tärkeilevät kuninkaalliset ja muut palstamillimetrejä täyttävät julkisuuden henkilöt. Täydellisyyden tavoittelija on luopunut läheisistä ihmissuhteista, ellei sellaiseksi lasketa pitkäaikaista työkumppanuutta kulmiaan kurtistelevaan vanhapiikasisareensa Cyriliin (Lesley Manville), jonka kanssa hän jakaa ammatilliset arvostukset muttei juuri muuta.

Uurastavaa erakkotaiteilijaa esittää uransa lopettamisesta viime kesänä kertonut Daniel Day-Lewis, jonka viimeiseksi elokuvaksi Phantom Thread on siis jäämässä. Metodinäyttelijänä tunnettu, kolmesti miespääosan Oscarin historiallisesti voittanut Britannian ja Irlannin kaksoiskansalainen ei hae sympatiaa puolelleen sulkeutuneena ja sosiaalisesti estyneenä pukusuunnittelijana.

ELOKUVA
Phantom Thread
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Lesley Manville, Vicky Krieps
2017, 140 minuuttia
★★☆☆☆
Onko vanheneva poikamies poikkeuksellisen lahjakkuutensa sisäistänyt sankari vai manipulatiivinen hirviö ja inhimillinen tragedia, joka on valmis uhraamaan nuoren tarjoilijan (Vicky Krieps) herkän rakkauden ylevän metodinsa alttarilla?

Sivistyneen Reynoldsin huomio ensin imartelee yksinäisen oloista ja työväenluokkaista Almaa, jolla ei näytä olevan ikäisiään ystäviä tai muitakaan sosiaalisia siteitä. Edes näennäisen kohteliaan liehittelijän pikainen paljastuminen työtään ensisijaisesti ajattelevaksi ja uutta muusaa etsiväksi orjapiiskuriksi ei saa rakastunutta naista hylkäämään tunnekylmää miestä.

Jos hulppean kartanon isäntä on tytölle jonkinlainen puuttuva isähahmo, elokuva jättää kysymyksen harmittavasti ilmaan. Vain hiljainen kuolema lähestyy.

Yhteisen kodin taiteilijan kanssa jakavien ja viime kädessä hänen menestyksensä mahdollistavien naisten kautta paljastuu etäisen miehen perimmäinen yksinäisyys. Vähän kuin Mestarin impulsiivisen Freddien (Joaquin Phoenix) Anderson jättää myös Reynoldsin ärsyttävän salaperäiseksi henkilöksi, josta on vaikea sanoa, onko hän surullisen hahmon ritari vai kurjalta näyttävän tulevan kohtalonsa ansaitseva julmuri. Luultavasti jälkimmäistä.

Phantom Thread sivuaa feministisiä päämääriä korkeintaan sekavasti laventaessaan psykologisia luonnehdintojaan jaetun sairauden suuntaan. Mies on tauti, jota nainenkin alkaa potea.

Omaehtoisuuttaan julistava Reynolds on todellisuudessa täysin sisarensa ja muusansa kärsivällisyydestä riippuvainen sosiopaatti. Alman keikauttaminen uhrista toimijaksi maistuu liian uskomattomalta henkiseltä kuperkeikalta. Erinomaiset näyttelijätkään eivät kykene peittämään käsikirjoituksen tympäisevää ongelmaa.

Luovuttuaan leveyttään pullistelevista ryhmävalaisuista ja Robert Altmanilta omaksutuista liukuvista kamera-ajoista Andersonin teoksiin on pesiytynyt myös kerronnallista puuduttavuutta ja tyhjäkäyntiä.

Keskustelua aiheesta

Lähes seitsemän vuotta sitten Utøyalla surmattiin kymmeniä nuoria – nyt ensi-iltansa sai elokuva Utøya 22. juli

Kuva: LEHTIKUVA / AFP PHOTO
Erik Poppe.

22. heinäkuuta 2011. Kyseinen päivämäärä on norjalaisille murheen murtama. Lähes seitsemän vuotta sitten tuona päivänä Anders Breivik avasi tulen Utøyan saarella, jossa oli käynnissä Norjan työväenpuolueen nuorten kokousleiri. 69 ihmistä sai surmansa, pääosa heistä oli nuoria.

Aikaisemmin samana päivänä Breivik räjäytti pommin Oslon keskustassa surmaten kahdeksan ja haavoittaen yli 200.

Nyt ohjaaja Erik Poppe ja käsikirjoittajat Anna Bache-Wiigin sekä Siv Rajendram Eliassenin ovat tehneet kyseisen päivän traagisista tapahtumista elokuvan, joka sai ensi-iltansa maanantaina Berlinale-elokuvafestivaalilla Saksassa.

Elokuvan nimi on Utøya 22. juli, suomennettuna Utøya 22. heinäkuuta.

Uhrien vanhempien ja sisarusten ei tarvitse miettiä onko kyseessä lapseni, veljeni tai siskoni.

Ohjaaja Poppe myönsi elokuvan ensinäytöksen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa, että jotkut ovat pitäneet elokuvan ajankohtaa liian aikaisena.

– Sanoisin itse, että jos elokuvan katsominen ei satuta, se on tehty liian myöhään. Joten toteaisin, että elokuva on varmasti hyvin rankka kokemus, mutta se on myös osa tapahtumista selviämistä, Poppe sanoi Reutersin uutisen mukaan.

Hän kertoi tiedotustilaisuudessa, että elokuva on fiktio eettisistä syistä.

– Näin uhrien vanhempien ja sisarusten ei tarvitse miettiä onko kyseessä lapseni, veljeni tai siskoni.

Elokuvassa näyttelee pääosin amatöörinäyttelijöitä. Poppe kertoi, että kuvauspaikalla oli mukana psykologeja tukemassa näyttelijöitä sekä paikallisia asukkaita.

– Kun katsoo ympäriinsä Euroopassa, missä uusfasismi kasvattaa suosiotaan päivästä toiseen, meidän tulee muistaa mitä tapahtui kyseisellä saarella, miltä äärioikeistolainen terrorismi näyttää, Poppe perusteli elokuvan tärkeyttä.

Utøyalta selvinnyt Ingrid Marie Vaag Endrerud kertoi puolestaan tiedotustilaisuudessa elokuvan tarinan olevan sellainen, jonka moni norjalainen kokee mahdottomaksi kertoa.

– Kun yritän selittää mitä koin, kykenen puhumaan siitä vain suurpiirteisesti. Elokuva puolestaan voi kertoa tarinan siten, miten siihen ei pystytä kirjoittamalla tai puhumalla, hän totesi.

– Tapahtumat olivat vihaa sen puhtaassa muodossa. Yhteiskuntana meidän tulee taistella sitä vastaan.

Elokuva on haluttu kuvata nuorten näkökulmasta.

Elokuva on haluttu kuvata nuorten näkökulmasta, Episodin artikkelista selviää. Iskujen tekijän nimeä ei elokuvassa mainita lainkaan ja hänet näytetään vain muutamaan otteeseen etäällä olevana tummana hahmona.

– Kun Norjassa puhutaan aiheesta, puhe koskee yleensä esimerkiksi iskun tekijää, tämän oikeuskäsittelyä, vahinkojen korjaamista tai muistomerkin rakentamista. Vuosien aikana muisto itse tapahtumista on tuntunut hälvenevän, Poppe puolestaan totesi Helsingin sanomien mukaan.

– Utøyan saarelta selvinneet ihmiset ja heidän vanhempansa, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet siitä huolissaan.

Elokuvan Suomen levityksestä ei ole vielä tietoa.

Presidentti Halonen oli todistamassa, kun kolmas Tuntematon sotilas -elokuva ylitti 1 000 000 katsojan rajan

Kuva: Foto: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas -elokuva on ylittänyt miljoonan katsojan rajan. Rajapyykki ylitettiin tänään Helsingin Tennispalatsissa, jossa paikalla oli myös presidentti Tarja Halonen. 

Terveiset tilaisuuteen lähetti myös eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho (sin.).

Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas on katsotuin kotimainen elokuva sitten 1960-luvun lopun.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

The Shape of Water (2017): Tämän vuoden Oscar-suosikki on sokerinen fantasia hyljeksittyjen solidaarisuudesta

Kuva: Photo by Kerry Hayes. © 2017 Twentieth Century Fox Film Corporation

Tavanomaista sisäistyneemmin lajityyppiinsä suhtautuvalla meksikolaisella fantasiamaakarilla Guillermo del Torolla on kestänyt pitkään nousta Hollywood-ohjaajien ykkösketjuun. Kaksikymmentä vuotta Pohjois-Amerikankin markkinoita kolunnut elokuvantekijä on lähempänä jättipottia kuin koskaan aiemmin.

del Toro lukeutuu heikkouksineenkin genrensä tunnustettuihin velhoihin. Hänen visuaalinen ilmaisukielensä edustaa huomattavasti sävähdyttävämpää laatua kuin keskiverroissa kilpailijoissa.

Toisaalta ohjaajan Hollywoodissa pyöräyttämistä sarjakuvafilmatisoinneista esimerkiksi Blade 2 (2002) on silkkaa tyhjäpäistä lahtaamista, mikä kielii tietystä alttiudesta miellyttää suuren yleisön makutottumuksia. Meksikolaisen tähän mennessä ylistetyin työ on hänen äidinkielellään tehty Pan’s Labyrinth (2008), joka kamppaili parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista.

Liki vasemmistolaisin painotuksin ladatun fantasian hyväntekijöitä ovat mykkä siivooja, hellyydenkipeä homo, väheksytty aviovaimo ja vangittu vesihirviö.

Espanjan sisällissotaan sijoittuvassa, poliittisiakin painotuksia sisältävässä rikkaan mielikuvituksellisessa teoksessa on joitain yhtäläisyyksiä nyt Suomessa ilmestyvään, Yhdysvaltojen elokuva-akatemian palkintogaalan ykkössuosikiksi nousseeseen elokuvaan The Shape of Water (2017), joka on teoksista kuitenkin selvästi sokerisempi.

Jälkimmäisen äskettäin saamat syytökset Paul Zindelin Pulitzer-palkitun näytelmän Let Me Hear You Whisper (1969) plagioimisesta voivat horjuttaa ennakkosuosikin asemaa. Sekä näytelmä että elokuva kertovat valtion salaisesta operaatiosta tarkoin suojellussa laboratoriossa 1960-luvulla.

(arvostelu jatkuu trailerin alla)

Teljetyllä otuksella halutaan teettää kokeita, joilla hallinto pönkittää maansa asemaa suurvaltapoliittisessa pelissä. del Toron sekä ohjaaman, käsikirjoittaman että tuottaman tarinan ytimessä on hyljeksittyjen ja hyväksikäytettyjen sivullisten solidaarisuus. Liki vasemmistolaisin painotuksin ladatun fantasian hyväntekijöitä ovat mykkä siivooja, hellyydenkipeä homo, väheksytty aviovaimo ja vangittu vesihirviö.

Tavoillaan kahlittujen vihollisiksi del Toro kuvaa kaksinapaista kylmää sotaa käyvät supervaltiot hämärine bunkkeritesteineen ja niitä toteuttavine likaisine kätyreineen, joista hyytävin on Michael Shannonin paatunut ahdistelijaeversti.

The Shape of Waterin itse aiheeseen nähden silotellun pinnan alla del Toro koettaa siis puhua myös paljon vakavammista asioista kuin hänen sittenkin mustavalkoinen, kenties laittomasti vaikutteensa kertomatta jättänyt tarinansa lopulta antaa myöten.

Yhteiskunnalliset teemat ulottuvat myös rasismiin mustan siivoojan hahmossa ja seksuaalisten vähemmistöjen asemaan vanhassa homoystävässä, jonka tielle osuu vain torjuntaa. Sally Hawkinsin esittämä päähenkilö ryhtyy puolestaan rajoja rikkovaan suhteeseen luolastoon teljetyn, ihmismäisen pedon kanssa. Näiden luontevimmaksi kommunikointivälineeksi muodostuu puhdas kehollisuus. Näyttävimmässä kohtauksessa ulkoisesti epäsuhtainen pari rakastelee vedellä täyttyneessä kylpyhuoneessa.

Kuten lukemattomat Hollywood-menestykset edellä myös The Shape of Water kalastelee päähenkilöilleen imelää sympatiaa syventävän rosoisuuden kustannuksella. Ristiriitaisemmat ja persoonallisemmat painotukset jäävät kahden tulen väliin jäävälle tohtorille (Michael Stuhlbarg), jonka on valittava puolensa. Kokonaisuutena hahmotukset luiskahtavat sinänsä herttaisen hännystelyn puolelle.

Luottoystävää esittävä Richard Jenkins antaa kertojaäänenä surulliselle elokuvalle alleviivatun lohdullisen auran.

ELOKUVA:
The Shape of Water
Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins, Doug Jones, Michael Stuhlbarg, Octavia Spencer
2017, 124 minuuttia
★★☆☆☆

Keskustelua aiheesta

Elokuva-ala heräsi Törhösen myötä – julkaisi ohjeistuksen seksuaalisen häirinnän varalta

Elokuva- ja tv-ala on ottanut käyttöön ohjeistuksen seksuaalisen häirinnän ehkäisyyn. Ohjeistus antaa konkreettiset toimintaohjeet sekä seksuaalista häirintää kohtaaville että työnantajille ja esimiesasemassa oleville.

Ohje neuvoo, että seksuaalista häirintää kohtaavan tulee muun muassa kirjata ylös aika ja paikka, jolloin häirintää on tapahtunut sekä se, keitä on ollut läsnä tilanteessa.

Esimiehen puolestaan pitää välittömästi selvittää tapahtumien kulku puolueettomasti, kun hän saa ilmoituksen seksuaalisesta häirinnästä. Esimiehen pitää myös ryhtyä toimenpiteisiin ja seurata niiden vaikutuksia.

Työnantajan tulee selvästi ilmaista, että työpaikalla ei hyväksytä seksuaalista häirintää. Jos tuotanto sisältää vaikkapa alastonkohtauksia tai improvisointia, tilanteet pitää käydä läpi etukäteen ja kysyä osallisten suostumus. Työnantajan vastuulla on myös esimiesten kouluttaminen seksuaalisen häirinnän havaitsemiseen, selvittämiseen ja poistamiseen.

Tuottajien järjestö, Suomen elokuvasäätiö ja Aalto-yliopisto järjestävät elokuva- ja tv-alalle tänä keväänä myös koulutustilaisuuden, jossa häirinnän ehkäisyä ja siihen puuttumista käsitellään.

Yle julkaisi viime viikolla jutun, jossa parikymmentä Ylen haastattelemaa naista syytti ohjaaja Lauri Törhöstä seksuaalisesta häirinnästä.