Alfred Hitchockin Psykon (1960) julisteessa ilmoitettiin aikoinaan, ettei ketään päästetä sisään elokuvan alettua.

Tehdään näin, vaikkakaan mistään Psykoon verrattavista kerronnan tasoista ei edes voisi puhua. Päivän trendien mukaisesti Digger kuvittelee itsestään liikoja.

JA JUURI niin tekee sen päähenkilökin, omassa ylhäisessä maailmassaan teennäisesti rapistunut öljypohatta Digger Rockwell (Tom Cruise), jonka yhtiön toiminta on saamassa juuri aikaan pahemman luokan katastrofin: Grönlannista on irtoamaisillaan massiivinen jäälautta, joka tulisi suuntautumaan itsenäisellä matkallaan kohti Eurooppaa.

Rockwell yrittää pitäytyä tämänkin tilanteen herrana löytämällä siihen ratkaisun runttaavan mesoavalla tyylillään, toisin sanoen junailemalla mahdollisen tuhon edukseen kääntämällä huomion kuviteltuun kaikkivoipaisuuteensa luonnonvoimienkin rinnalla.

Yhdysvaltain presidentti (John Goodman) on Diggerissa lähinnä vain hyödyllinen idiootti.

METATASOJA ja ajankohtaisia yhteyksiä löytyy, mutta ne eivät tuo merkittävää lisäarvoa Diggerin omaa mielettömyyttään kovin mielellään korostavaan kaaokseen, joten mitään ikimuistoista ei kehity.

Digger kertoo eniten Hollywoodin kadotetusta perinnöstä, surullisesti menetetystä kyvystä hallita temaattisia kokonaisuuksia. Kuin tarjottimella olisi mahdollisuus ottaa edes hieman selvää vaikkapa jostain niinkin konkreettisesta kuin Grönlannista.

Olennaista Diggerissa on kevyen pilkallinen kuva kapitalismista, jolla lienee mahdotonta ratkaista ilmastonmuutokseen kytkettyä apokalypsin uhkaa, kun se pyrkii kääntämään tämänkin viime kädessä omaksi kasvuvarakseen.

Toisessa ääripäässä nähdään kasvottomat kuluttajat, jotka eivät elämysten metsästämiseen ohjelmoituina kykene enää aidosti aktivoitumaan.

Diggerin pessimistinen maailmankuva näiltä osin on kuitenkin sisältä ontto, sillä raskasvetoisesta satiirista puuttuu täysin tietoisesti ihmisten henkiseen elämään viittaava liikkumavara.

Osumatarkkuus hukkuu loputtomaan pälätykseen ja nauruja kerjääviin irtopisteisiin, viimeisen rannan kesäteatteriin, jota kukaan ei enää haluaisi katsoa.

IÑÁRRITUN kymmenisen vuotta kehittelemä visio voisi olla monisyisempikin niin, ettei sen tarvitsisi nojata lopulta varsin epäkiinnostavaan nimihenkilöönsä, jona suoriutuvaa Tom Cruisea tuntuu ajavan kovasti eteenpäin maine maailman viimeisenä elokuvatähtenä.

Saa nähdä mikä on tilanne Diggerin jälkeen – hahmohan on aivan liian peilisalimainen vitsi, että se nousisi Cruisen tähtikuvan kannalta merkittävimmän antiroolin, Magnolian (1999) aidosti ahdistavan motivaatiopuhujan, rinnalle.

Diggerin valitettavin vitsi piileekin siinä, ettei Cruise ole mikään eturivin koomikko, ja hiukan ihmetyttää, kuka moista edes kuvitteli.

Peter Sellersia tulee entistäkin suurempi ikävä. Stanley Kubrickin Tri Outolemmen (1964) tapaisista maailmanpolitiikan pelon ja hysterian läpitunkevista nyansseista on pudottu satiirin saralla vuosi vuodelta pitkä matka alaspäin, eikä toivo löydy sen paremmin Iñárritusta kuin yhtä suureksi hakuampujaksi Mickey 17:lla (2025) osoittautuneesta Bong Joon Hosta.

Digger on oireellisen päämäärätön satiiri, joka jäsentää maailman tilaa kaikkein keskinkertaisimman someraivon hengessä, miljoonista tykkäyksistä veltostuneena keskisormena.

Kun ilmastonmuutosta ja siitä piittaamattomuutta lähestytään isolla rahalla ja lopputulos on näinkin lahjakkaasti vailla kompassia, on entistäkin suurempi syy olla peloissaan.