VALTAVA, Q-teatterin lämpiöön lihallistunut Josif Stalinin (1878-1953) pää nielaisee katsojat sisäänsä.

Joukko neuvostosotilaita ryyppää punaisen pöydän ympärillä. Taustalla soi Jay-Z:n rap-klassikko 99 problems.

Tšatša virtaa, mutta juhlatunnelma liikkuu välähdyksenomaisesti riemusta kuolemanpelkoon, kun juhlia isännöi itse äkkiväärä Stalin (Elina Knihtilä).

Stalin katsoo tiukasti kohti, mutta mielen sisällä myrskyää…

Pirkko Saision Runeberg-palkittuun romaaniin perustuva Suliko on tämän teatterisyksyn hartaimmin odotettuja esityksiä, jonka liput myivät loppuun jo hyvissä ajoin ennen ensi-iltaa.

Lipun napanneet voivat taputtaa itseään olalle, sillä esitys on erinomainen!

Q-teatterissa on nähty viime vuosina monia samanlaisen yleisöryntäyksen synnyttäneitä, laadukkaita näyttämöteoksia, kuten viimevuotinen Opettaja, nyt ja Uuteen nousuun (2024).

SULIKO on turmelevan vallan muotokuva.

Tätä kuvaa pelkäämättömästi auki repivä esitys seuraa köyhän, georgialaisen pojan Ioseb Besarionis de Jughasvilin (Miro Lopperi) matkaa Gorin kaupungin teologisen koulun oppilaasta Neuvostoliiton hirmuhallisijaksi Josif Staliniksi, joka nyt kyykyttää sotilaitaan myös katsojien edessä.

Q-teatterin taiteellinen johtaja Juho Mantere on sovituksellaan ja ohjauksellaan sulauttanut vinhasti yhteen tekijälleen ominaisen, populaarikulttuurisia viittauksia sisältävän villin teatterileikin ja vallan korruptoivaa luonnetta perkaavan näyttämöllisen analyysin.

Karnevalistiseksikin riehaantuva esitys on nautinnollisen eriparinen Saision runollisen kirjan kanssa.

Esitys skenografioineen henkii mielen harhoja ja epätodellisuutta. Nagant-aseetkin saavat luvan muuttua banaaneiksi.

Ville Seppäsen lavastussuunnittelu vuoraa näyttämön stalin-sanan merkityksen mukaisesti teräkseen. Seppäsen ja Jonatan Sundströmin videosuunnittelu ympäröi yleisön ja puhkoo bunkkerimaiseen ulkokuoreen näkymiä myös ulkomaailmaan.

Visuaalisuuteen avautuu koko ajan alati uusia näkökulmia.

Suliko imaisee katsojansa Stalinin harhaiseen mieleen. Esityksen skenografia lumoaa.

SULIKO kulkee kahdessa aikatasossa.

Vuonna 1953 iän rapistama Stalin vajoaa unenomaiseen, punaisen, sinisen ja valkoisen sävyissä leikkaantuvaan yksinpuheluun etäisen Sulikon kanssa. (Suliko-sanalla voidaan tarkoittaa esimerkiksi sielua tai georgialaista kansanlaulua.)

Vanhan miehen harhailevista ajatuksista liikutaan muistoihin, Stalinin nuoruuden päiviin. Siellä poliittiseen aatteeseen nälkäisesti uskovan nuoren miehen teot pahenevat ja raaistuvat askel askeleelta. Tiellä kohti vallankahvaa ihmishengellä ei ole väliä.

Ei liene yllätys, kun sanon, että Knihtilä on roolissaan hirmuhallitsijana loistava. Lopperi kaksoisvalottaa intensiivisellä suorituksellaan nuoremman Stalinin niin ikään onnistuneesti.

Muu ensemble – Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka ja Samuli Niittymäki – tekevät hekin pyyteetöntä työtä, mutta jäävät taka-alalle lähinnä muotokuvaa kehystämään.

Kolmetuntisen esityksen aikana Knihtilän Stalinista nähdään kaleidoskooppimainen katsaus valtaansa turtuneesta sekä vanhuuteen ja vainoharhoihin vajonneesta aikuistaaperosta, joka intoutuu välissä myös stand up -henkiseen kontaktiin yleisönsä kanssa.

Knihtilän heittäytymisen vimma saa hänet katoamaan rooliinsa. Oman osansa tässä katoamistempussa tekee Riikka Virtasen ällistyttävän taidokas maskeeraussuunnittelu, joka tuo samalla pieteetillä lavalle myös iso-otsaisen Leninin (Kaihua).

SULIKO suhtautuu Staliniin ja tämän tekoihin vakavuudella, mutta ei pelkää tehdä tästä myös pilaa.

Stalinia ei mielestäni esityksessä Saision romaanin tapaan mystifioida, vaan pikemminkin romautetaan kuset housuissa lattialle makaamaan. Yksi esityksen hulvattomimmista hetkistä nähdään, kun Stalin jalkautetaan Töölön kaduille ja asetetaan vastakkain tämän päivän kanssa.

Sulikoa katsoessani pohdin, miksi olemme edelleen niin mieltyneitä näihin ”vahvoihin” johtajiin. Suomessakin sen perään on viime vuosina huudeltu. Ajatukset virtaavat tämän päivän Venäjälle ja siellä valtakammioonsa eristäytyneeseen Putiniin, joka on kunnostautunut kaiken muun synkän lisäksi myös Stalin-kultin elvyttämisessä.

Suoria viivoja esitys ei kuitenkaan vedä. Se kuvaa ahnetta ihmistä ja totaalista valtaa, joka nielee sisäänsä kaiken, mukaan lukien ihmisen identiteetin.