Juha Hurmeen ja Teijo Pyykkösen Hiki ja hurmos julistautuu manifestiksi leikin, ilon ja spontaaniuden puolesta kurittavaa terveys- ja perinteistä urheilupuhetta vastaan.

Sekin asetelma on kaukana ongelmattomasta, aivan kuten 1990-luvulta alkaneet pyrkimykset saada kaikki urheilutoiminta kansanterveysliikunnasta ja junioritoiminnasta absoluuttiseen huippu-urheiluun saman sateenvarjon ja kattojärjestön (nykyisin Olympiakomitea) alle.

Kuten tekstissä muistutetaan, näiden harrastajat, vetäjät, tavoitteet, keinot ja toteuttamismahdollisuudet ovat kovin erilaisia ja paikoin toisilleen vastakkaisia.

Ratkaisu ei toimi, mutta syynä ei ole rakenne sinänsä.

Juha Hurme on monella saralla ansioitunut ja erinomainen ohjaaja-kirjailija, mutta Hiki ja hurmoksessa hänen lainauksensa ja pohdiskelunsa Aleksis Kiven, Pentti Haanpään, Juhani Peltosen ja Kalle Päätalon kaltaisten historiallisten kirjailijasuuruuksien urheilukuvauksista ja -hahmoista jäävät irrallisiksi eivätkä istu kokonaisuuteen.

Ja vaikka se tuskin on tarkoitus, yhdistettynä iänikuisiin Tahko Pihkala -muistoihin ja anekdootteihin ne tuntuvat jopa nostalgiseen sävyyn alleviivaavan urheilun luonnetta reippaanrempseiden poikien ja miesten pelikenttänä, jolle muilla ei ”vanhoina hyvinä aikoina” ollut niissä leikeissäkään asiaa.

POLITIIKAN ja urheilun sekä toisaalta yhteiskunnan ja kansalaisten liikuntasuhdetta ruotiessaan kirja on parhaimmillaan.

Teijo Pyykkösellä on pitkä kokemus liikuntatieteiden, -järjestöjen ja -viestinnän maailmasta. Hän ei kaihda itseironisiakaan kuvauksia siitä, miten siellä puhutaan vain valmiiksi ”uskossa oleville” – ja ihmetellään, kun kansalaiset eivät ymmärrä rynnätä sankoin joukoin liikkumaan, ainakaan halutuilla ja määritellyillä tavoilla.

Juuri ylhäältä päin määrittely ja liikkumisen valjastaminen työelämää ja yhteiskuntaa mahdollisimman tehokkaasti palvelevan alamaisen loputtomaksi kehitysprojektiksi sekä aina vain tarkempi suoritusten mittaaminen esimerkiksi älykelloilla ovat kirjan mukaan pitkälti vieneet ilon, leikin ja spontaaniuden.

Hikeä halutaan, kuritonta, omaehtoista ja tavoitteita pakenevaa hurmosta vähemmän.

Myös kuvaukset urheiluministerien roolista ja liikuntapoliittisista puheista eduskunnassa ovat kirpeän osuvia.

Samalla kun kautta puoluekentän auliisti kannatetaan liikunta- ja urheilutoimijoiden tavoitteita – kuka nyt vastustaisi vaikkapa lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksien lisäämistä, paremmin voivia kansalaisia tai huippu-urheilumenestyksen tuottamia yhteisiä ilon hetkiä? – julkilausumat liikkuvat niin yleisellä tasolla, että ne on helppo unohtaa heti puheen pitämisen jälkeen.

Liikunnalla ja urheilulla ei yksinkertaisesti ole suomalaisessa politiikassa samaa painoarvoa kuin takavuosikymmeninä, mikä näkyy ajoittaisena ”eduskunnan urheilupuolueen” haikailuna.

Toisaalta on erittäinkin tervettä, että urheilujohtajien ja -seurojen hyväveli-kytkökset eivät toimi entiseen tapaan. Tai ainakin niistä jää kiinni, kuten Garden Helsinki -suhmurointi tuoreeltaan osoitti.

KIRJAN ansioihin kuuluu siitä muistuttaminen, kuinka ulossulkeva urheilun ja liikunnankin maailma pitkään oli ja kuinka vaikeaa joidenkin on yhä ymmärtää, että vanhoilla malleilla ja hierarkioilla urheilu ei selviä nykyajassa. Tulevaisuudesta puhumattakaan.

Edes huippu-urheilussa, joka on monilla tavoin lähtökohtaisesti ja hyväksytysti kaikkea muuta kuin terveyttä saati tasa-arvoisuutta edistävää toimintaa, ei siedetä enää millaista kohtelua, kielenkäyttöä ja johtamista tahansa.

Tekijät nostavat esiin myös mittausta, organisointia ja valmennusvetoisuutta pakenevat uudet ja vanhat liikkumistavat kuten ulkoilun kaikissa muodoissaan, koko kansan uimahallit ja -rannat, skeittauksen, frisbeegolfin ja luontevasti sekajoukkuein pelattavat katu- ja pihapelit.

Asiaan liittyy myös yhteiskunnallinen aspekti: pidetäänkö huolta siitä, että liikkumiseen on tilaa, varaa, jaksamista ja mahdollisuuksia psykofyysisiin, sosiaalisiin tai taloudellisiin rajoitteisiin katsomatta.

”Liikuntavapauden kaventamisesta ei hyvää seuraa, korkeintaan liikuntaa barrikadeille. Liikuntaholhouksen painoa sopii sen sijaan keventää. Kahlittu leikki ei ole leikkiä”, tekijöiden yhteisessä epilogissa sanotaan.