Kansallisteatterin suurella näyttämöllä vieraili hiljattain yhdessä peräti kaksi saksankielisen teatterin voimanpesää: ohjaaja ja näytelmäkirjailija Falk Richter ja Berliinin Schaubühne-teatteri teoksella The Silence (Hiljaisuus).

Tuotteliaan Richterin näytelmiä on esitetty Suomessa ennenkin. Viime syksynä Tanssiteatteri Tsuumi ja Teatteri Metamorfoosi toivat yhteisproduktiona Tanssin talon Pannuhalliin Richterin näytelmän Trust (2009), joka oli kirjailijan reaktio vuoden 2008 finanssikriisiin.

Näytelmä kuvaa ihmisen luottamuksen horjumista talouskriisin keskellä ja uskon rapistumista kapitalistiseen järjestelmään. Tsuumin ja Metamorfoosin tulkinta asettui vasten tätä päivää ja nykyisyyttämme värittävää tulevaisuususkon puutetta.

RICHTERIN teokset eivät siis pelkää ottaa kantaa. Näin on myös The Silencen kohdalla, jossa henkilökohtainen on poliittista.

Richterin käsikirjoittama ja ohjaama näyttämöteos ammentaa runsain mitoin teatteritaiteilijan henkilökohtaisesta elämästä. Se on tutkielma perheestä ja identiteetistä sekä historian ja puhumattomuuden taakasta.

Richter asettaa näyttämölle itsensä, joka kanavoituu katsojien silmien eteen näyttelijä Dimitrij Schaadin kautta.

Kaksituntinen, monologinomainen esitys käynnistyy Schaadin kevyellä juttelutuokiolla yleisön kanssa. Teatterin klassista illuusiota ei olla illan aikana tavoittelemassa.

Schaadin olisi tarkoitus olla Richter, mutta näyttelijän roolityön tietty keinotekoisuus tehdään tiettäväksi. Oikea Richterhän istuu yleisössä!

Schaad ”muuntuu” Richteriksi lopulta vain hieman vartaloaan ja raajojaan heiluttelemalla. Tämänkaltainen roolileikki Schaadin esiintyjäpersoonan ja Richterin hahmon välillä jatkuu koko esityksen ajan.

Visuaalinen maailma heijastaa esityksen muistoja ruotivaa luonnetta ja mielen sisäisyyttä.

KATRIN HOFFMANNIN liilavalkoinen lavastus aukenee yleisölle kuin simpukka ja on samalla kuin kurkistus päähenkilön pään sisään.

Kirjoituspöytänsä äärettömässä universumissa Schaadin ”Richter” yrittää saada selkoa henkilöhistoriaansa. Skenografian luoma merkityksien tihentymä heijastaa esityksen tavoittelemaa psykologista realismia.

Richterin elämästään leikkaama materiaali on näyttämöllä raa´an tuntuisena tai vähintäänkin puolikypsänä. Katsojaa ei etäännytetä tekijästä ja eletystä elämästä. Usein tämänkaltaisten, kevyesti etäännytettyjen esitysten haasteeksi muodostuu tuntuma psykodraamasta, jonkinlaisesta draamallisesta terapiaistunnosta, jota yleisö on tullut todistamaan.

The Silence pyrkii kuitenkin kamppaamaan tämän pelaamalla autofiktion eri tasoilla. Kun ihmisen muisto ja elämä siirretään näyttämölle, muuttuuko se automaattisesti fiktioksi. Olemmeko tarpeeksi luotettavia oman elämämme kertojiksi?

Schaadin kohtausten kanssa vuorottelevat videopätkät Richterin ja tämän äidin välisistä keskusteluista, jotka ovat kokonaisuuden vetävimpiä hetkiä. Videopätkissä Richter pyrkii saamaan selkoa perheensä historiaan ja sen nyrjähtäneeseen dynamiikkaan, jossa mistään ei koskaan puhuttu.

Karismaattisen ja koomisia vivahteita omaavan äidin mielestä kaikki on aina ollut päällisin puolin hyvin. Richteriä kuitenkin vaivaa etäinen, jo edesmennyt isä ja tämän synkän hämäräperäinen sotamenneisyys, äidin kovaotteinen kasvatus ja pojan ulossulkeminen perheen ulkopuolelle.

Vanhempien elämässään kokema väkivalta törmäytetään yhteen varsinkin pojan seksuaali-identiteetin kanssa.

MONELLA tapaa esitys on kuvaus äidin ja pojan välisestä suhteesta sekä kahden eri sukupolven tavasta katsoa taaksepäin.

Esityksen ytimessä on lopulta melko klassinenkin, jopa tavanomainen kysymys siitä, miten historia vaikuttaa meihin tässä hetkessä. Eurooppalaisessa kontekstissa kysymys vie usein sotaisaan historiaamme.

The Silencessä sukupolvet linkittyvät toisiinsa käsittelemättömien ja eteenpäin periytyvien traumojen kautta. Esitys tarjoaa kierteen katkaisuun selkeän ratkaisun: keskustelun ja kuuntelemisen.