Arvio Helsingin kaupunginteatterin Aikuisten joulukalenterista: Menevää jouluterapiaa

Kuva: Marko Mäkinen
Helsingin kaupunginteatterin tanssipoppoon joulushowssa hurvittelevat muun muassa Katri Soini (vasemmalla), Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Leenamari Unho ja Emilia Nyman.

Pikkujoulujen vieton kiihkein aika lähestyy hyvää vauhtia. Samoin alkaa lähestyä se varsinainen joulukin. Tässä tilanteessa on oiva paikka ja mahdollisuus itse kunkin stressaantua tavalla tai toisella. Joko siksi, että inhoaa koko ajanjaksoa ja hössötystä tai siksi, että haluaisi kerrankin löytää tarpeeksi kepeän ja hauskan tavan juhlia ystävien tai työkavereiden kanssa.

Kumpaankin ongelmaan voi löytää apua Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän joulushowsta ”Aikuisten joulukalenteri”.

Koreografi Jyrki Karttunen on jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiaisen hahmossa avannut kaikille sopivan jouluterapian. Siitä voivat nauttia sekä ne, jotka suurin piirtein inhoavat koko joulu-sanaa että ne, jotka nimittävät itseään jouluihmisiksi.

Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä, Hkt:n pieni näyttämö

Aikuisten joulukalenteri

Konsepti ja koreografia Jyrki Karttunen – Ohjaus Jyrki Karttunen, Kari Heiskanen – Dramaturgia Sanna Niemeläinen – Valot ja lavastus William Iles – Puvut Laura Dammert – Ääni Mauri Siirala – Laulujen sovitus Arttu Takalo – Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Väljästi joulukalenterin luukkuihin liittyvään esitykseen mahtuvat kaikki yleisimmät kliseet, joita on käsitelty ironisesti, mutta hellästi. En pysty kuvittelemaan, että kukaan onnistuisi loukkaantumaan mistään. Silti täysin vailla hampaita ei olla.

Yksi terävimpiä osumia on Lucia. Heidi Naakan rankan upeasti esittämä ”alkuperäinen” sisilialaisnainen on kaikkea muuta kuin herkän eteerinen vaalea kynttiläneito.

Toisaalta herkkiäkin hetkiä on mukana kuten kaikkien tuntema ”Joulumaa”-laulu, joka Karttusen lausumana runona saa aivan erilaisia merkityksiä kuin laulettuna.

Yhteiseen terapiaan tietysti kuuluu, että yleisökin pääsee osallistumaan. He toimivat kilpailevina huutosakkeina bravo- ja buu-huutoineen, mutta myös aiheiden antajana esiintyjille eri tehtävissä. Ja koska vielä on jäljellä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta, niin totta kai opetellaan yhteinen juhlatanssi, johon katsojat antavat liikkeiden aiheet. Kunnon shown tyyliin moni muukin ajankohtainen aihe vilahtelee mukana Trumpia myöten.

Esityksen toteuttavat sekä nykyiset että entiset tanssiryhmän jäsenet vierailijavahvistuksin. Meno on juuri niin tasokasta sekä tanssin että laulujen osalta kuin ryhmältä on totuttu odottamaankin. Homma svengaa, vauhtia piisaa ja tulkinnoissa on särmää.

Mukana on vino pino tuttuja joulukappaleita, ja pari vieraampaakin, mutta uudenlaisina sovituksina tai sitten vain taustatunnelmaa antamassa. Laura Dammertin puvut ampuvat yli niin kuin pitääkin ja William Ilesin valot viimeistelevät pyörivän näyttämön kokonaisuuden.

En ole varma, paraneeko tällä terapialla joulukammotuksestaan, mutta ihan viihdyttävä se on. Suuria ja syvällisiä ei tarvitse miettiä, mutta sen verran pikkupiikkejä on seassa, ettei myöskään täysin lösähdä.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Tanssiarvio: Sukellus nykyteinin maailmaan

Kuva: Sanni Siira
"Teini"-tanssiesityksen visuaalinen ilme on poimittu kellanruskealta 1970-luvulta.

Runsas vuosi sitten koreografi Janina Rajakangas aloitti harjoitukset seitsemän 13-19 -vuotiaan nuoren kanssa. Tavoitteena oli luoda esitys, joka näyttäisi, miten tämän ikäiset kokevat maailman ja elämänsä, mikä heille on tärkeää ja miltä heistä tuntuu.

Syntyi esitys nimeltä Teini.

Sen paras puoli ovat ehdottomasti nuoret esiintyjät, Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja ja Roosa Törmä. He ovat läsnä sataprosenttisesti. Heissä on kanttia ottaa haltuun neliönmallinen täysareena ja sen ympärillä istuvat katsojat. Heissä on avoimuutta, liikunnallista kapasiteettia, rytmi- ja tilannetajua sekä rohkeutta ilmaisuun. Ennen kaikkea he ovat erinomaisesti yhteen pelaava ryhmä, jossa on tilaa myös yksilöllisyydelle.

TANSSI
Zodiak Stage
Teini

Koreografia Janina Rajakangas – Puvut Kirsi Gum – Valot Jenni Pystynen – Ääni Miki Brunou – Esiintyjät Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja, Roosa Törmä

Abstrakti, paikoitellen hyvinkin hitaasti etenevä esitys nostaa esiin niitä kipupisteitä ja tärkeitä asioita, joita nuoret kokevat. Yksi niistä on katseen kohteena oleminen ja ryhmäytyminen. Nyt katsottavana on myös yleisö, johon otetaan avoin ja suora lähikontakti.

En aivan ymmärtänyt, mitä karrikoitujen valkohapsisten ja -partaisten vanhusnaamareiden päälle pukeminen ilmaisi. Piiloon pääsemistä, kaikkien vanhenemista vai sitä, että me olemme lopulta kaikki samanlaisia?

Muutenkin oma teini-ikäni on sen verran monen vuosikymmenen päässä, että ainakin osa nykyisten nuorten pahoin- ja hyvinvoinnin syistä, toiveista ja haluista ovat aivan toiset. Yksi selkeä ero on kielen käyttö. Esityksen kaikki puhe on englanniksi, joka nykymaailmassa voi nuorille olla usein yleisempi kieli kuin suomi.

Esityksen visuaalinen ilme on hyvin pelkistetty ja jopa karu. Oranssi tanssimatto, tasavalo ja yhtenäiset 1970-lukulaiset kellanruskeat pusero-housuasut, jotka ovat melkein rumat. Vain lopetus on kaunis, kun muun valaistuksen pimetessä näyttämön ylle syttyy hitaasti iso valoputkien neliö ja katonrajan kevyt savu leijailee oranssissa hehkussa kuin auringonlaskussa. Symboli toiveikkaalle tulevaisuudelle?

Teini on ilman muuta tärkeä esitys ennen kaikkea tekijöilleen. Sen prosessi on varmasti antanut heille paljon. Esityksen sisältö tavoittaa todennäköisesti syvemmin esiintyjien ikäiset katsojat tai ne aikuiset, jotka päivittäin ovat kosketuksissa heidän maailmansa kanssa.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Uusi NouNous-festivaali tarjoilee hienoja klovneriaherkkuja Cirko-keskuksessa

Kuva: Mihaela Bodlovic
Henni Karvinen esittää parhaat vuotensa jo taakseen jättänyttä kabareetähteä ja aikansa suurta diivaa NouNous-festivaalin esityksessä Helga.

Tiistaina alkoi Cirko-keskuksessa Helsingissä uusi sunnuntaihin asti kestävä nykysirkusfestivaali. Suomalaisen Kallo Collective -nykysirusryhmän järjestämä NouNous-festivaali keskittyy klovneriaan.

Se tarkoittaa useimmiten sanattomia esityksiä, joissa pääpaino on mimiikalla ja fyysisellä teatterilla höystettynä ripauksella akrobatiaa ja jongleerausta. Aihettaan esitykset käsittelevät älykkään huumorin keinoin.

Festivaalilla nähdään Kallo Collectiven oman tuotannon lisäksi myös vierailuesityksiä Meksikosta ja Uudesta Seelannista. Useimmat esitykset ovat aikuisesityksiä, mutta mukana on myös Kallo Collectiven lämminhenkinen, kasveja ja perhosen kehitystä käsittelevä lastenesitys Caterpillars viikonloppuna.

Kehon käytön monet mahdollisuudet

NouNous-festivaaliin sisältyi myös kaksi ensiesitystä, Sampo Kurpan ”Only Bones v1.1:n” Suomen ensi-ilta ja Henni Kervisen ”Helga – life of diva extraordinairen” Helsingin ensi-ilta.

Only Bones on fyysiseen teatteriin, kehon käyttöön ja klovneriaan perustuva Thom Moncktonin abstrakti ja sanaton sooloesitys, jonka hän on siirtänyt Kurpalle versioitavaksi tämän omista lähtökohdista. Koko esitys tapahtuu vain neliömetrin kokoisella alueella yhden ison riippuvan tehdasvalaisimen alla.

Kurpan Meksikossa lokakuussa ensiesittämä Only Bones oli maaginen sukellus kehon luiden ja lihasten ällistyttävään käyttöön. Minkälaisia huikeita minitarinoita syntyikään pelkästään käsiä ja sormia sekä jalkoja ja varpaita käyttämällä. Myös kasvojen ilmeistä ja päälaestaan Kurppa loi humoristisia kohtauksia. Lisäksi mukana oli myös hivenen jongleerausta.

Nounous-festivaali, Cirko – Uuden sirkuksen keskus

Only Bones v1.1.

Esiintyjä Sampo Kurppa – Ohjaus Thom Monckton – Musiikki Maximilian Latva – Puvut Sol Kellan

Helga

Esiintyjä Henni Kervinen-  Ohjaus Jenni Kallo – Lavastus ja puvut Kirsi Manninen – Musiikki Hannu Oskala – Ääni Sami Tammela – Valot Alice Leclec

Perhaps Perhaps… Quizas

Ohjaus ja esitys Gabriela Muñoz – Puvut Valentina Muñoz – Lavastus Gabriela Muñoz ja Valentina Muñoz – Video Marion Sosa -Musiikki Ernesto Paredano

Vaikka esityksessä oli käytössä Kurpan koko keho, keskittyi ilmaisu käsiin, jotka hänellä ovat todella ilmeikkäät ja monipuoliset. Intensiivinen esitys sai ihmettelemään, mitä kaikkea ihmisen kehosta saakaan irti, kun sen osaa.

Henni Kervisen upea Helga

Viime tammikuussa Rovaniemellä ensi-iltansa saanut Jenni Kallon ohjaama ja Henni Kervisen esittämä ”Helga – life of diva extraordinaire” on loistavalla tavalla huumoria, melankoliaa ja sarkasmiakin yhdistävä tragikoominen esitys vanhasta ja yksinäisestä kabareediivasta.

Kervinen on taitava klovni ja miimikko. Hän hallitsee todella upeasti mitä hienovaraisimman ilmeiden käytön ja tekemisen rytmiikan. Sen lisäksi hän on myös osaava trapetsitaiteilija, mikä tulee ilmi, kun esityksessä palataan Helgan menneisyyteen.

Sanaton esitys oli yhtä aikaa hykerryttävän hauska ja surullinen. Se oli myös täynnä lukemattomia hienoja, pieniä oivalluksia, jotka yhdessä loivat muotokuvan omaa tietänsä kulkeneesta naisesta.

Hurmaava ikuinen morsian

Meksikolainen Gabriela Muñoz toi festivaalille maailmaa jo vuodesta 2010 kiertäneen sooloesityksenä ”Perhaps Perhaps…Quizas”. Myös tässä esityksessä sekoittuivat traagisuus ja koomisuus parhaan klovneriaperinteen mukaisesti maittavaksi keitokseksi.

Muñozin Greta on yksinäinen, ikuinen morsian, joka sitkeästi etsii sitä oikeaa. Aina voi toivoa, että tällä kertaa onnistaisi. Yleisön joukosta löytyy ehdokas niin sulhaseksi, papiksi kuin morsiustytöksikin.

Esitys muokkautuu aina yleisöavustajien mukaan, vaikka Muñoz pitääkin langat käsissään. Muutenkin yleisökontakti on olennainen osa esityksen toimivuutta. Näkemässäni esityksessä avustajat uskalsivat heittäytyä ja yleisö lähti heti mukaan, joten tuloksena oli haikean hauska kuvaus rakkauden kaipuusta. Muñoz on taitava klovni ja miimikko, joka on lavalla kuin kotonaan.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Hurme – kansanintellektuelli

Kuva: Lehtikuva / Roni Rekomaa
Maanläheisyyttä rakastava Juha Hurme oli Finlandia-juhlassa kummassa kuosissa.

Finlandia-palkintojen ympärille on halki vuosikymmenten yritetty rakennella kohuja, mutta useimmiten aika köykäisin eväin ja erityisesti tuloksin, mikäli näillä kulttuuritrollauksilla on mahdollisesti yritetty vaikuttaa lopullisen valinnan tehneen (tai aikojen alussa tehneiden) päätökseen. Voimme huvituksella muistella vaikkapa 21 vuoden takaista kaunokirjallisuuden Finlandian jakoa, jossa palkintodiktaattorin valtikka oli annettu Aki Kaurismäelle. Kun ehdokaskirjojen joukkoon nousi sitten Kauko Röyhkän erilainen ja kaikenlaisia sankarikuvia raastanut sotaromaani ”Kaksi aurinkoa”, ennakkoveikkauluista tuli oikeastaan jo median ennakkopäätös:  Röyhkä voittaa.

Kaurismäki valitsi – joko piruuttaan tai jopa ihan  vilpittömin mielin – voittajaksi Irja Ranen ”Nauravan neitsyen”, suurelle yleisölle täysin tuntemattoman kirjailijan romaanin. Tyrmistys oli niin suuri, ettei mediä toennut enää edes  jälkikohinaan.

Lähes samanmoinen ”yllätys” meitä medialaisia kohtasi 1999, jolloin Jari Tervon romaanin ”Minun sukuni tarina” piti olla huumorimiehenä tunnetun komissaari Erkki Liikasen varma valinta. Vaan voi ihmettä, Eki poimi voittajan sieltä epäkaupallisemmasta päästä, Kristina Carlsonin ”Maan ääreen” -romaanin.

* * *

Nykyään yleistä mielipidettä muovailee median ohella itse Suomen Kirjasäätiökin, kun se järjestää nyt yleisöäänestyksen kunkin palkintokategorian ehdokkaista. Aiemmin Varjo-Finlandiana tunnettiin Akateemisen kirjakaupan myöntämä palkinto, joka myönnettiin sen myymälöissä parhaiten kaupaksi käyneelle kauno-Finlandian ehdokkaalle. Akateemisen arvostus on nykyisin itsessään varjo entisestä, joten Kirjasäätiön liike on ymmärrettävä. Ja Varjo-Finlandianhan on useimmiten vienyt sama kirja kuin oikean palkinnonkin, mikä selittyy sillä, että myös palkinnon julkistuksen jälkeinen loppuvuoden myynti on huomioitu lopputuloksissa; mitäpä muuta joulupukin lahjakonttiin on sullottu kuin Finlandia-voittajia.

Tämän vuoden kansanäänestyksessä kaikki kategoriat huomioiden suurin yleisönsuosikki oli lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas Mauri Kunnaksen ”Koiramäen Suomen historia”. Kaunokirjallisuuden kategoriassa ykköseksi äänestettiin Juha Hurmeen ”Niemi”.

Kyllä kansa tietää, päästään nyt sanomaan.

Elisabeth Rehnin tekemää valintaa on pidettyän varmaan siellä täällä odotettuna, varsinkin kun ehdolla ei poikkeuksellisesti ollut yhtään suomenruotsalaista romaania hänen tehtäväänsä hankaloittamassa. Oli kansansuosikki tai odotettu lopullinen  voittaja, Hurmeen romaani on joka tapauksessa  hyvä valinta. Ja ratkaisu tuskin aiheuttaa kohinaa. Itse en voi lähteä  sanomaan tätä kirjan sisällön perusteella, sillä se odottaa vielä lukemistaan. Puhun miehestä itsestään, johon olen oman työni merkeissä ja hänen töidensä kautta saanut vähän tutustua.

Hurme on hyvä valinta siksi, että kaikenlaisten yleisöjen, niiden oppineempien ja toisaalta niin sanottujen kansan syvien rivien, on helppo pitää hänestä. Hänessä on aimo annos intellektuaalisuutta, mutta vielä rutkemmin kansanomaisuutta. Sydämeltään teatterimiehenä ja itsekin näyttelijänä usein lavalle nousseena hän on hyvä puhuja ja esiintyjä. Hänen habituksensa on usein metsäläisellä tavalla arkinen, helposti lähestyttävä. (Olikin hämmentävä nähdä hänet keskiviikon Finlandia-juhlassa vastaanottamassa palkintoa tummassa puvussa ja kraka kaulassa). Hän ei änkeydy parrasvaloihin, mutta kun niihin pääsee tai joutuu, hän esiintyy yleensä tavalla, joka jää mieleen.

Ja totta vie, Hurmeen palkintopuhe Finlandia-bileissä oli ikimuistoinen, yksi sytyttävimmistä kautta aikain. Erityisesti ruotsinopettajat ympäri maata ovat hänen esiintymisestään varmasti mielissään. Kaksikielisyyttä kavahtavat pseudonationalistit eivät siitä kaiketi pitäneet. Puheensa ruotsiksi lausutussa kulttuuris-kirjallisesssa osassa hän näet nimesi tärkeimmäksi kirjallisiksi oppi-isikseen Elmer Diktoniuksen, Gunnar Björlingin, Runar Schildtin ja Lars Huldénin, ja alleviivasi, että niin Agricola kuin Aleksis Kivikin – ”två viktiga suomipoikaa” – olivat täydellisen kaksikielisiä.

– För et, som inte förstod vad jag nyss sa, har jag ett enkelt råd: opetelkaa ruotsia, juntit! Maailmankuvanne avartuu kummasti, julisti Hurme Kansallisteatterin lavalta.

Olisiko tuosta jälkikohun aiheeksi? ”Hurme haukkui suomalaisia junteiksi – katso kuvat!”

* * *

Oikeastaan juuri  Kansallisteatterista Juha Hurmeen ehkä vähän vastentahtoinenkin nousu isomman yleisön tuntemaksi kirjailija-teatterimieheksi alkoi, kun hänen ensimmäinen maan suurimpien teattereiden näyttämöillä esitetty näytelmänsä ”Europaeus” veti  keväällä -14 Willensaunan täyteen ilta illan jälkeen. Näytelmästä saatu Eino Kalima -palkinto, saman suuruinen kuin Finlandia muuten,  oli kirsikka kakun päälle.

Kansallisteatterista Hurmeen löytää ensi keväänäkin, kun hän ohjaa pienelle näyttämölle uuden näytelmänsä ”Lemminkäinen” – matka suomalaisen kulttuurihistorian syvyyksiin siis jatkuu.

Keskustelua aiheesta

”Pettämätön rytmitaju” – Vesa Vierikko sai Ida Aalberg -palkinnon

Kuva: Kari Hulkko
Vesa Vierikko Don Quijoten roolissa Ryhmäteatterissa vuonna 2011.

Vesa Vierikko on saanut joka toinen vuosi jaettavan Ida Aalberg -näyttelijäpalkinnon. Palkinto on suuruudeltaan 15 000 euroa.

Palkintoraadin mukaan Vierikko on monipuolinen ja persoonallinen näyttelijä, jolla on työssään pettämätön rytmitaju ja täydellinen läsnäolo näyttämöllä. Vierikon ura pitää sisällään valtavan määrän rooleja teatterissa, televisiossa ja elokuvissa.

– Vesa Vierikko on elämää tarkkailemalla omaksunut laajan inhimillisen materiaalin, hallitsee sen ja pystyy muutamilla taitavilla vedoilla hahmottamaan rooleille olennaiset ominaisuudet. Lisäksi hänellä on erityislaatuinen taito fyysistää roolihenkilön ajatukset, raati hehkuttaa.

Nuoren näyttelijän 7 000 euron suuruinen kannustusapuraha myönnettiin Samuli Niittymäelle. Ida Aalberg -mitalin elämäntyöstään sai ohjaaja Kaisa Korhonen.

Arvio Kansallisteatterin Tippukivitapauksesta: Vauhdikas ja värikäs satumatka saa ilon kuplimaan

Kuva: Tanja Ahola
Hulvatonta menoa Hiippailuhotellissa. Kansallisteatterin Tippikivitapauksen näyttelijät vasemmalta Markku Maalismaa, Vuokko Hovatta, Markku Haussila, Marja Salo, Pihla Maalismaa, Sari Puumalainen ja Jani Karvinen.

Täytyy myöntää, että kirjailija-ohjaaja Laura Ruohonen on aikamoinen velho. En muista, että koskaan olisin nähnyt lapsille suunnattua esitystä, jossa olisi onnistuttu ujuttamaan näytelmän ”opetukset” niin huomaamattomasti mukaan, ettei niitä esityksen aikana tule edes ajatelleeksi. Ja kuitenkin ne ovat siellä, sen huomaa jälkeenpäin.

Kansallisteatterin suuren näyttämön runomusikaali Tippukivitapaus todella kohtelee yli viisivuotiaita katsojiaan tasavertaisesti ja olettaa heidän ilman muuta osaavan tulkita esitystä ihan samalla tavalla kuin aikuisetkin. Nyt ei tippakaan lässytetä tai osoiteta sormella, vaan pannaan positiivisesti haisemaan, erityisesti sanoilla.

Säkenöivää kieltä, superia musaa

Koko esitys on yhtä kielellistä ilotulitusta. Teksti on hauskaa ja leikkisää, täynnä yllättäviä yhdistelmiä ja välillä ihan absurdia nonsensea. Ainoa ongelma on, että ymmärtääkseen sen kaikki vivahteet ja hienoudet, on osattava hyvin suomea ja mieluiten myös oltava tutustunut monenlaiseen lastenkirjallisuuteen.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Suuri näyttämö

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus

Ohjaus Laura Ruohonen – Musiikin sävellys ja sovitus Anna-Mari Kähärä – Dramaturgia Pipsa Lonka- Lavastus Antti Mattila – Hahmot ja puvut Erika Kallasmaa – Koreografia Sanna Silvennoinen ja Henri Sarajärvi –  Ilma-akrobatia Sanna Silvennoinen ja Katja Kortström – Valot Ville Toikka – Ääni Raine Ahonen, Veli-Pekka Lahtela, Ville Leppilahti – Video Ville Virtanen  Rooleissa Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Sari Puumalainen, Seela Sella, Marja Salo, Pihla Maalismaa, Markku Maalismaa, Markku Haussila, Katja Kortström;  orkesteri Sara Puljula, Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Marko Puro, Senni Valtonen

Toisaalta perässä pysyy hyvin myös pelkän visuaalisuuden avulla. En tunne Ruohosen kuvakirjoja, joihin Antti Mattilan lavastus ja Erika Kallasmaan visualisoimat hahmot ja puvut perustuvat, mutta anarkistinen ote ja räiskyvä värikylläisyys ovat mainioita.

Myös Anna-Mari Kähärän säveltämät runot ovat ihan superia. Niidenkin kohdalla luotetaan siihen, että lapsikatsoja pystyy ottamaan vastaan hyvin monipuolisia rytmejä ja musiikkia. Ja kun sekä näyttelijät että hykerryttävä olmiorkesteri hallitsevat sujuvasti moniäänisen musikaalilaulun, esitys svengaa musiikillisesti loistavasti.

Ja kun musikaalista on kysymys, siinä myös tanssitaan. Sanna Silvennoisen ja Henri Sarajärven koreografiat ovat simppeleitä, mutta näyttäviä. Oman jännittävän liikunnallisen lisänsä mukaan tuo ilma-akrobaatti Katja Kortström. Hänen tukaaninsa lentelee ja temppuilee milloin missäkin tarinan tuoksinassa.

Ajateltuja hahmoja

Näytelmän juoni on yhtä ihanan sekoileva kuin tekstikin. Paputyttö Seija Soija (Vuokko Hovatta) joutuu hukkaan täyteen ahdetusta papupurkkikodista ja päättää piiloutua maailmaan parhaaseen piilopaikkaan. Mukaan piiloon lähtee ujo ja kiltti Hujoppi (Jani Karvinen). Alkaa matka mitä ihmeellisimpiin paikkoihin ja lopulta pudotaan Hiippailuhotellin lattian läpi itse tippukiviluoliin, joissa valtaa pitää raakalainen nimeltä Karmu Gurmee (Markku Haussila). Ja tietenkin perässä Seijaa ja Hujoppia etsimässä on Mahtimummeli Päätäi Väätäinen (Seela Sella), jonka ensimmäinen agenttikeikka etsintä on. Kaikki kuitenkin päättyy hyvin ja päästään takaisin papupurkkiin pitämään juhlat.

Tarinan henkilögalleria on melkoinen, mutta jokainen hahmo on ajateltu ja näyttelijät selvästi nauttivat rooliensa tekemisestä. Vaikka lavalla on tauoton vauhdikas meno, johon välillä kaipaisi hiukan suvantoakin, kaikki tehdään täysillä ja tippaakaan mistään tinkimättä.

Tippukivitapaus on täynnä teatterin lumoa ja sadun taikaa, josta nauttii niin pienempi kuin isompikin katsoja.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta