Näin painavasti kehotti Paavo Haavikko Rauta-aikansa ensimmäisillä riveillä, ja kertoi sitten omin sanoin Kalevalan tarinan uusiksi.

Juha Hurmeen Lemminkäistä katsoessa mieleen nousee haavikkomainen ohjeistus: “Unohda, mitä olet Lemminkäisestä kuullut, kuvat jotka olet nähnyt.” Hurme ei kuitenkaan kehota unohtamaan Kalevalaa, päinvastoin kehottaa näytelmätekstissäänkin tutustumaan eepokseen vapaasti hengittäen, ei pakkoluetettuna.

Kansallisteatterin Lemminikäisen katsojalle molemmat linjavalinnat ovat oikeita. Kansalliseepoksen sankarikuvat kannattaa tosiaan unohtaa, sillä näytelmän kahdeksi jakaantunut nimihenkilö romuttaa ne  joka tapauksessa äkkiä, mutta kalevalaisen mytologian perustuntemus on hyvästä, että pysyisi tukevammin kärryillä nopealiikkeisen esityksen kuluissa. Sillä kyllä se tuttu Lemminkäisen tarina moraalittomine naiseikkailuineen, hiihtoretkineen ja joutsenlahtauksineen siellä kaiken keskellä on. Se on vaan saanut Hurmeelta ihan uudenlaisen historiallisen kehyksen, ikään lihaa tukirangan  ja faktaa fiktion päälle.

Paitsi, että on käänteissään vikkelä, Hurmeen Lemminkäis-revittely on myös täynnä tavaraa. Hyvässä ja pahassa.

Fyysisesti tila ei ole ahdetun oloinen, pienelläkin näyttämöllä  riittää lääniä rymistellä erilaisille retkille, sotimaan, ryöstämään, naisia kaappaamaan. Koko ajan ollaankin jonnekin menossa, ja hetkin tuntuu, että liike on tärkeämpi kuin päämäärä – paitsi Lemminkäisen klaanilla, myös Hurmeen ohjauksessa.

Näyttämöä hallitsee kaksi mitä erilaisimmilla perkussiosoittimilla koristeltua “kioskia”,  eivätkä ne kilkuttimet ja kumistimet siellä tosiaankaan ole lavasteena vaan ahkerassa käytössä. Hurmeen työparina paljon työskennelleen Petra Poutanen-Hurmeen säveltämä musiikki ja sen läpi esityksen läsnä olevat esittäjät Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi ovat olennaisen tärkeä elementti välillä katsojan käsistä lähtevässä näytelmärakennelmassa. Vivahteikas, monenlaisista maailmanmusiikeista ammentava sointimaailma sitoo esityksen rönsyjä yhteen ja rauhoittaa ajatuksia silloin, kun meno aiheuttaa muuten hermopinteitä.

Huonoin puoli Lemminkäisen täyteläisyydessä on, että sinänsä hyvä kertomus uhkaa välillä hukkua ainesten runsauteen: on kalevalainen uudella tavalla kerrottu perustarina, on Hurmeen rikastava ja tapahtumat historialliseen raamiin pistävä tekstiaines, on taajaan viljellyt vieraannuttamisefektit ja päälle vielä sekaan sujautetut vinjetinomaiset anakronistiset, mutta toki osuvat kirjalliset viittaukset milloin Linnalta, Leinolta, Kiveltä, Viidalta – on se paljon. Etenkin silloin, kun ne vyörytetään katsojen syliin yhtäaikaa.

Hurmeen edellisessä Kansallisteatterissa nähdyssä suomalaisen kulttuurihistorian ytimiin sukeltanessa näyttämöteoksessa “Europaeus” oli yhtä lailla paljon elementtejä, mutta siinä ne olivat helpommin jäsenneltävissä. Desperadopäähenkilö Europaeuksen vaellus läpi kielemme kehityksen ja  suomalaisen kulttuurisivistyksen alkuhämärän oli ikään kuin polunraivauksen kuvaus. Sen sijaan Lemminkäiset klaaneineen rynnivät kuin sankassa metsässä poluista piittaamatta ja ovat valmiit kaatamaan vaikka koko puuston päästäkseen maaliin.

Hurme tekee nyt tavallaan teatteria teatterissa, sillä hän on lainannut näytelmään aineksia ja esittämistapaa teatterikoululaisten kanssa viime vuonna tekemältään iltamakiertueelta. Ratkaisu toimii välillä paremmin, välillä vähän keinotekoisesti.

Tylsää ei tule

Tietystä ähkyisyydestään huolimatta Lemminkäistä katsoo ja eritoten kuuntelee mielikseen. Hurmeen teatterin parissa ei koskaan tule tylsää.

Marja Salon ja Tomi Alatalon valtavan energisesti esittämän sisarusparin, siis Lemminkäisen ja Flemingin,  vaiheissa sekottuvat veikellä tavalla eeppisyys ja arkisuus. Se kuuluu kielessä, joka on Hurmeen loihtimassa cocktailissa briljantti sekoitus kalevalaista runomaisemaa, terävää draamadialogia, nykypäivän puhekieltä ja mausteeksi vielä harkittua alatyylisyyttä. Oivaltavan hauskaa on, että sana eeppinen esiintyy näytelmätekstissä kerran ja silloinkin nykykielen muoti-ilmauksena merkitsemässä jotakin suurta ja ihmeellistä.

Salo ja Alatalo ovat mahtavasti toisiaan täydentävä pari sisarusten rooleissa. Fyysinen kokoero antaa jo sinänsä monenlaisia mahdollisuuksia kimppatyöhön ja sitä he hyödyntävät antaumuksella. Alatalon hontelo, mutta käsittämättömän joustava ja notkea kroppa sekä Salon jäntevän sporttinen olemus ovat suhteessa heidän esittämiensä sisarusten henkisiin ominaisuuksiin: Flemingin ajatuksenjuoksu on vähän huojuvaa, Lemminkäisen ajatukset suoraviivaisempia ja harkitumpia.

Niin Lemminkäinen, Fleming kuin heidän äitinsäkin (Kristiina Halttu) ovat kovasuisia tyyppejä, sisar  fyysisyyteen panostavaa veljeään vähän nokkelampi ja äiti se, jolla yleensä on se viimeinen sana. Perheen lähipiiriin kuuuluvat aseenkantajana ja maailmanselittäjänä huseeraava Tiera (Antti Pääkkönen) ja tämän puoliso Tuira (Terhi Panula), jolla Kalevalassa taitaa ollaa vain yksi sotahommia toppuutteleva värssynpätkä. Ja sitten on tietysti Flemingille vaimoksi ryöstetty uppiniska Kyllikki. Tämä Saara Kotkaniemen sähäkästi esittämä nuori nainen kostaa Lemminkäisen sakille ryhtymällä vastapuolen eli Pohjolan valtiatar rouva Louhivuoren (Cécile Orblin) informaattoriksi – siis vasikaksi!

Lemminkäinen ei sisällöllisesti nouse joidenkin  Juha Hurmeen aiempien suomalaisen kulttuurin ytimiin sukeltavien näytelmien kuten palkitun Europaeuksen sisältäneen  “Suomalaisten puolustus” -trilogian tasolle. Se on enemmän riehakas kuin painokas, ja sellaisena viihdyttävää katseltavaa. Joka tapauksessa Hurmeen teatterikieli tarjoaa aina elämyksiä ja yllätyksiä, niin paljon se poikkeaa kaikista konventioista  ja niin vähän se kunnioittaa mitään genrerajoja.