Pellen päähenkilö Julia on menossa naimisiin. Poikaystävä Kent kosi ja Julia sanoi kyllä, koska niinhän sitä kai on tapana tehdä. Kun Kentille hääjärjestelyiden lomassa paljastuu, että Julian isä on pelle, tuntuu oma elämä Juliasta yhtäkkiä vieraalta. Arki ei ota sujuakseen, ei edes se kuuluisa riisin keitto, kun lapsuuden muistot ja toiveet palaavat Julian mieleen. Samalla yhteinen tulevaisuus Kentin kanssa alkaa ahdistaa.

Maikkula on tunnettu aiemmin kirjoittamastaan Katto-lyhytelokuvasta, joka menestyi Cannesin elokuvajuhlilla, sekä täällä kotimaassa Jussi-gaalassa pari vuotta takaperin. Katon tapaan, niin myös Pelle hyödyntää maagisen realismin surrealistisia elementtejä.

Tällä monitasoisuudella pelaa myös Kansallisteatterin Pelle.

Tragedia ja komedia kulkevat rinta rinnan ja esitys yhdistää ne välistä erittäin toimivasti kokonaisuudeksi niin, ettei tiedä itkeä vaiko nauraa. Varsinkin absurdiikkaa pursuavat kohtaukset Julian lapsuudesta pakahduttavat sydäntä. Joskus lapselle riittäisi vanhemmaltaan vain nosto pois tikapuilta, pelottavan korkealta takaisin turvaan maan kamaralle. Välillä taas vanhempi saattaa kaivata lapsensa tukea.

Näytelmässä on aiheita riittämiin ja se on myös Pellen heikko kohta. On aikuistumisen vaikeutta, kipeää isä- ja tytärsuhdetta, masennusta ja tuoreen parisuhteen haasteita. Välistä olen tulkitsevani esityksessä myös milleniaalista elämän kipuilua. Tarkin fokusointi tuntuu jäävän esityksen tiimellyksessä kyydistä ja Pelle päätyy kurottamaan lopulta liian moneen suuntaan. Tämä on harmi, sillä aineksia enempään todella olisi ja teksti on parhaimmillaan mainio.

Pelle on pitkälti perinteisistä teatterinkeinoista ammentavaa komediaa, absurdein maustein, ja jota Veera-Maija Murtolan lavastus sekä Auli Turtiaisen puvustus tyyliltään mukailevat. Pääosassa on karismaattinen Anna Ackerman, joka monelta osin kantaa esitystä harteillaan. Ackermanilta löytyykin roppa kaupalla luontaista komiikan tajua. Tomi Alatalo Kentinä on oiva vastinpari Ackermanille ja briljeeraa myös fyysisellä komedialla. Jukka-Pekka Palo nähdään monissa sivuosissa.

Olli Ikonen taiteilee erikoisena isänä, jonka pelleily vei mennessään ja tuo hahmoonsa hyvin pellemäistä melankoliaa, vaikka hahmo kokonaisuutena jääkin etäisyyden päähän niin katsojille kuin esityksen muillekin hahmoille. Toisaalta ehkä se on juuri se tietty etäisyys, jonka tarjoama mystisyys pelleissä kiehtookin ja saa kysymään mikä tai mitä pelle lopulta on?