Kansallisteatterin suuren näyttämön runomusikaali Tippukivitapaus todella kohtelee yli viisivuotiaita katsojiaan tasavertaisesti ja olettaa heidän ilman muuta osaavan tulkita esitystä ihan samalla tavalla kuin aikuisetkin. Nyt ei tippakaan lässytetä tai osoiteta sormella, vaan pannaan positiivisesti haisemaan, erityisesti sanoilla.

Säkenöivää kieltä, superia musaa

Koko esitys on yhtä kielellistä ilotulitusta. Teksti on hauskaa ja leikkisää, täynnä yllättäviä yhdistelmiä ja välillä ihan absurdia nonsensea. Ainoa ongelma on, että ymmärtääkseen sen kaikki vivahteet ja hienoudet, on osattava hyvin suomea ja mieluiten myös oltava tutustunut monenlaiseen lastenkirjallisuuteen.

Toisaalta perässä pysyy hyvin myös pelkän visuaalisuuden avulla. En tunne Ruohosen kuvakirjoja, joihin Antti Mattilan lavastus ja Erika Kallasmaan visualisoimat hahmot ja puvut perustuvat, mutta anarkistinen ote ja räiskyvä värikylläisyys ovat mainioita.

Myös Anna-Mari Kähärän säveltämät runot ovat ihan superia. Niidenkin kohdalla luotetaan siihen, että lapsikatsoja pystyy ottamaan vastaan hyvin monipuolisia rytmejä ja musiikkia. Ja kun sekä näyttelijät että hykerryttävä olmiorkesteri hallitsevat sujuvasti moniäänisen musikaalilaulun, esitys svengaa musiikillisesti loistavasti.

Ja kun musikaalista on kysymys, siinä myös tanssitaan. Sanna Silvennoisen ja Henri Sarajärven koreografiat ovat simppeleitä, mutta näyttäviä. Oman jännittävän liikunnallisen lisänsä mukaan tuo ilma-akrobaatti Katja Kortström. Hänen tukaaninsa lentelee ja temppuilee milloin missäkin tarinan tuoksinassa.

Ajateltuja hahmoja

Näytelmän juoni on yhtä ihanan sekoileva kuin tekstikin. Paputyttö Seija Soija (Vuokko Hovatta) joutuu hukkaan täyteen ahdetusta papupurkkikodista ja päättää piiloutua maailmaan parhaaseen piilopaikkaan. Mukaan piiloon lähtee ujo ja kiltti Hujoppi (Jani Karvinen). Alkaa matka mitä ihmeellisimpiin paikkoihin ja lopulta pudotaan Hiippailuhotellin lattian läpi itse tippukiviluoliin, joissa valtaa pitää raakalainen nimeltä Karmu Gurmee (Markku Haussila). Ja tietenkin perässä Seijaa ja Hujoppia etsimässä on Mahtimummeli Päätäi Väätäinen (Seela Sella), jonka ensimmäinen agenttikeikka etsintä on. Kaikki kuitenkin päättyy hyvin ja päästään takaisin papupurkkiin pitämään juhlat.

Tarinan henkilögalleria on melkoinen, mutta jokainen hahmo on ajateltu ja näyttelijät selvästi nauttivat rooliensa tekemisestä. Vaikka lavalla on tauoton vauhdikas meno, johon välillä kaipaisi hiukan suvantoakin, kaikki tehdään täysillä ja tippaakaan mistään tinkimättä.

Tippukivitapaus on täynnä teatterin lumoa ja sadun taikaa, josta nauttii niin pienempi kuin isompikin katsoja.

Annikki Alku