Katja Kettu (s. 1978) keskittyy uudessa romaanissaan lestadiolaisuuden perustajan Lars Levi Laestadiuksen vaimoon. Brita-Kajsa, topakka parantaja, ei jää kakkoseksi miehelleen. Nainen on häntä aikuisempi, mutta koska maailma on misogyyninen, Brita-Kajsasta kuullaan vasta nyt.

Historiallisen romaanin seuraamista helpottaa sen alusta löytyvä Pohjoismaiden kartta ja loppuun laitettu aikajana.

Eletään 1800-lukua. Lars syntyy vuosisadan alussa, Cajsa Birgitta Catharina Alstadia vuonna 1805. Myöhempi liitto on Ketun kertomana myrskyisä ja epäonninen. Taiteellisia vapauksia otetaan, sillä aikalaiset mielsivät vain Larsin elämän dokumentoitumisen arvoiseksi.

”Ulkona pauhaa Ruotsin Pajalan yö, revontulet keijaa ja paukuttaa, tähet tiiraavat kylymin silimin kaamosta ja lumilakeuksia. Kovin on matala pörtti meillä, tässä Kongäksen juuressa suuren Väylän varressa, ja tuntuu ko koko elonpiiri kutistuisi sitä mukaa ko elämä uskonmiehestä hiipii.”

KUOLINVUOTEELLAAN Laestadius kehottaa vaimoaan Kaisaa, sillä häntä kutsutaan monella nimellä, kertomaan totuuden heidän yhteisistä vaiheistaan. Ja Brita-Kajsahan kirjoittaa. Hänellä on vahva oma ääni, joka jylisee joissa ja tuntureilla.

Perusmies ei kansannaisen perässä pysyisi, joten oli hyvä, että hän päätyi yhteen uskonnollisen johtajan kanssa. Laestadius näyttäytyy Brita-Kajsan muisteluissa pakkomielteisenä, kohtuuttomana ja kiinnostavana miehenä. Oliko heidän liitossaan kyse Jumalan johdatuksesta vai Saatanan juonista, se jätetään auki.

Alku on tulinen, täynnä himoa ja aitoa rakkautta. Saarnamiehen tultua kuuluisaksi nainen jätetään sivuun, mutta taustarooli ei riitä arvonsa tuntevalle vaimolle: ”Ja vain mie saattasin sinut pelastaa.”

Monien niin sanottujen suurmiesten tavoin Laestadius on pohjimmiltaan ikuinen poika. Toisaalta hänen huomattava sisäinen voimansa tarttuu muiden lisäksi Brita-Kajsaan:

”Ja joku onni minut valtasi. Se ihimeellinen kyky sinulla oli. Ja tätä mie en varmasti tarpeeksi ussein sinulle ole sanonu. Että ko sie tulit minua liki, niin minnuun sikisi onni. Aina vain ja joka kerta.”

Norjaan, Ruotsiin ja Suomeen leviävässä Lapissa asuu omalaatuista väkeä. Valo ja pimeys vuorottelevat voimakkaina heidän sieluissaan. Koskaan ei ole tylsää, mutta sehän ei ole muutenkaan Ketun henkilöhahmojen ongelma. Vauhti pidetään päällä ensimmäisestä sivusta viimeiseen.

KÄYTÄNNÖLLISYYDEN hengellisyyteen yhdistävä Brita-Kajsa näkee muita paremmin ympärilleen ja sisälleen.

Hänellä on esimerkiksi yhteys lappilaiseen luonnonuskoon, jota kristinusko eri haaroineen yrittää kovasti hävittää. Itsenäisyydestään huolimatta kertoja on riippuvainen miehestään. Brita-Kajsa taipuu, mutta ei katkea, ja ymmärtää olevansa selviytyjä: ”Ja aina mie pärijäsin.”

Romaanin parasta antia on Laestadiuksen uskonnollisen heräämisen ja sen kapinaksi asti yltyvien seurauksien kuvaus. Laestadius kärsii ulkopuolisuudestaan, mutta Brita-Kajsa sopii tarkkailijaksi samasta syystä:

”Se miten Lappi niin voimalla roihahti herätyksestä, se oli ko hullua ja riemukasta unta. Tunsin, haistoin sen.”

Ikävä kyllä uudentyyppiseen uskoonkin kuuluu ajatus naisen heikkoudesta ja syntisyydestä jo sukupuolensa takia. Miehet eivät mahda himolleen mitään, vain heidän uhreikseen joutuvat naiset ovat syyllisiä. Sitä paitsi ensin pitää tehdä syntiä, ennen kuin sen voi saada anteeksi.

Vasta kuolinvuoteella levottomuudellaan ja hurskaudellaan pettämisiään perustellut aviomies on kokonaan Brita-Kajsan. Se ei kuitenkaan tuota hänelle suurta tyydytystä, sillä heidän yhteinen elämänsä tuntuu hukatulta mahdollisuudelta.

Vaikea aika nöyrryttää heidät ja sammuttaa heidän ylpeytensä. He joutuvat myöntämään, etteivät hekään sittenkään tienneet ja osanneet täydellisesti.

ROMAANISSA kumppanuus nousee uran ja muun maailmallisen höyryämisen edelle. Brita-Kajsa onkin ennen kaikkea rakkaustarina. Onnellinen vain hetkittäin, mutta niissä hetkissä näyttäytyy universumi.

Muussa kanssakäymisessä ei sen sijaan ole hirveästi järkeä: ”Vaan semmone kait se ihminen on. Että omalle ja tutulle hyvä, mutta vierasta vihaa ja muun aikaa sitte rätkii summissa.”

Brita-Kajsa täyttyy petoksista, pettymyksistä, seksistä ja väkivallasta, Ketun tuotannosta tutuista asioista. Hänen kutsumisensa mestarikertojaksi takakannessa ei ole liioittelua. Kunhan raisuus ja kyynisyys eivät haittaa, romaanissa ei ole ongelmia, joten palkintohuomiotakin lienee vielä luvassa.