Valkokankaille on alkanut tupsahdella viimeisen kymmenen vuoden aikana kotimaisia genrefilmejä aiempaa useammin. Teatterilevitykseen eksyy silti aivan liikaa korkeintaan puoliksi ajateltuja harjoitelmia, joiden skarveissa paistaa urhean yritteliäisyyden lisäksi puhdas kokemattomuus.

Rane Aunimo

Demokraatti

Luulin Helsinkiin sijoittuvaa poliisielokuvaa ensin indiehalpikseksi, jossa muutama ammattinäyttelijä on käynyt näyttämässä naamaansa. Sami Laitisen ohjauksen potentiaalisin anti kohdistuu ei-kantasuomalaiseen päähenkilöön, joka vieläpä poliisina tarjoaa kokonaan uudenlaisen näkökulman niin maahanmuuttajiin kuin läpeensä valkoiseksi miellettyyn järjestysvaltaan.

Tavoitteena lienee ollut vähemmistöasemasta mutta sinihaalarin kautta piirtyvä maisema suomalaiseen lähiötodellisuuteen ja jengikulttuuriin, joista moni ei tiedä kärjistettyjä lehtiotsikoita enempää.

Harmillista vain, että somalitaustainen avainrooli rakentuu elokuvassa täysin epäuskottavaksi sankarikarikatyyriksi. Nuori järjestyspoliisi (Abdirahman Bile) pestataan pääkaupungin itäiseen piiriin rivihommin mutta tämä julistaa oitis esimiehilleen haluavansa rikospuolelle.

Kuinka ollakaan, jo miltei ensimmäinen juttu paikallisen pikkurikollisen (Riku Kemppinen) itsemurhayrityksestä pariksi saadun naiskollegan (Heli Sutela) kanssa saa tulokkaan haistamaan palaneen käryä.

Kaiken kukkuraksi vankilasta kenties syyttömänä vapautunut vanha kaveri (Kamaludin Ahmed Abdulla) majoittuu ystävänsä hulppeaan kaupunkiasuntoon yhdelle maan arvokkaimmalle asuinalueelle. Katsojan odotetaan hyväksyvän mukisematta, että vanhalla autonrotiskolla kaasuttelevalla märkäkorvajeparilla on varaa liki miljoonahkotiin.

ITÄ-HELSINGIN kaupunginosissa sattumanvaraisesti sahaavassa tarinassa kivirekenä on kovistelevien poliisipamppujen ja hädin tuskin puhetaitoisten roistojen lisäksi tolkuton juoni, jossa näytetään kilpailtavan amerikkalaisen viihteen ylilyöntien ja machopullistelujen kanssa.

Tällaiseen turhuuteen ei kannattaisi aikaansa haaskata määräänsä enempää, koska vertailukohteena ovat Hollywoodin kalliinsynkeät rikoselokuvat ja poliisikuvaukset. Ne ponnistavat sikäläisen kulttuurin sulatusuunista, mutta silti helsinkiläisen alamaailman konttorilla julmistellaan kuin Scorsesen elokuvissa.

Laitisen rikoskuvauksessa on Sorjosen naurettavuutta ilman sen meedioetsivää. Käytössä tosiaan on säätiön tukema miljoonabudjetti, mutta lopputulos muistuttaa rakenteeltaan horjuvaa korttitaloa. Suuren maailman meininki näyttää täkäläistä horisonttia vasten amatöörien puuhastelulta.

Hyväveli (2022) on onnistunut saamaan sivuosiin Tommi Korpelaa, Sampo Sarkolaa ja Kari Sorvalia, joiden pelkkä läsnäolo muistuttaa karskin ammattilaisuuden merkityksestä. Hekään eivät vain onnistu nostamaan elokuvaa kliseiden suosta, johon tekijät teoksensa upottavat nopeasti alkutekstien jälkeen.