Kuinka tästä yhdestä maailman tunnetuimmasta näytelmästä, Shakespearen tragediasta Hamlet, josta on tehty lukemattomia tulkintoja niin näyttämölle kuin elokuviinkin, pystytään tekemään balettiesitys?

Miten tämä kaikki saadaan muutettua juonelliseksi baletiksi, jonka pääasiallisin ilmaisumuoto on liike?

Esityksen jälkeen en voi kuin todeta, että kroatialainen koreografi Leo Mujić työryhmineen on haasteessa onnistunut, ja vieläpä erinomaisesti. Silti suosittelen, että vaikka tuntisikin näytelmän hyvin, kannattaa käsiohjelman juoniselostus lukea. Sen verran abstrakti ja tapahtumiltaan tiivis esitys on.

TOTTA KAI Mujić on joutunut rutkasti karsimaan ja tiivistämään tapahtumia, mutta kaikki oleellinen on mukana.

Suurimmat erot näytelmään liittyvät Hamletin isän haamuun sekä Hamletin sisäisiin mielenliikkeisiin.

Sanojen sijasta Hamletin pään sisäisiä ajatuksia ja tuntoja tulkitaan suurella joukolla harmaa-asuisia ja hopeanaamioisia kasvottomia tanssijoita, jotka välillä ovat taustalla ja välillä jopa lähes hukuttavat Hamletin joukkoonsa kuin päälle käyvät tunteet ja ajatukset konsanaan.

Hamletin isän haamun osuus on näytelmää suurempi ja vaikuttavampi. Nyt isä lähes pakottaa Hamletin kostamaan murhansa.

Esityksen loppupuolelle Mujić on myös lisännyt kohtauksen, jossa Hamlet kohtaa unessa niin tapetun isänsä kuin itsemurhan tehneen rakastettunsa Ofeliankin.

Mujić on toteuttanut baleteiksi useita muitakin klassikkoteoksia. Vuonna 2023 kantaesityksenä Kroatiassa saanut Hamlet on hänen töistään ensimmäinen Suomessa nähty. Sen perusteella nimittäisin Mujićia uuden sukupolven balettikoreografiksi.

Tällä tarkoitan sitä, että hyvin usein klassisen baletin tekniikkaan pohjautuvissa koreografioissa katsojan huomio kiinnittyy itse liikkeisiin ja niiden toteutukseen. Nyt näin ei tapahdu. Liikekieli on selkeästi balettia, siinä on näyttäviä nostoja, hyppyjä ja piruetteja, mutta ne eivät ole itsetarkoitus.

Koreografia ei palvele tanssijan taidon näyttämistä, vaan teoksen sisältöä ja tulkintaa. Katsojan huomio kiinnittyy siihen, mitä liikkeet kertovat ja ilmaisevat, ei itse liikkeisiin.

Ei tarvitse välttämättä olla koskaan nähnyt yhtään ainoata balettiesitystä ”ymmärtääkseen” ja nauttiakseen esityksestä. Ja se on upeaa.

KOREOGRAFISESTI esityksen painopiste oli ryhmäosuuksissa. Ne olivat usein melko lyhyitä mutta vaikuttavia.

Liikkeellisesti niissä oli paljon näyttäviä liukuja sekä voimakkaita käsiliikkeitä. Toki mukana oli myös kauniita kaksintansseja, erityisesti Hamletin ja Ofelian rakkaus- ja eroduetot. Niissä oli vaativia nostoja, mutta myös liikkeellistä pehmeyttä ja herkkyyttä

Hamletin musiikkina soivat Mujićin valitsemat ja dramaturgi Bálint Rauscherin lopullisesti koostamat Pjotr Tšaikovskin ja Camille Saint-Saënsin sävellykset Kansallisoopperan orkesterin vaikuttavasti tulkitsemana.

Vaikka säveltäjät ovat hyvin erilaisia, eikä yksikään teos ole alun perin tehty tähän esitykseen, istuvat ne kokonaisuuteen lähes taianomaisesti. Musiikki on tiivisti yhtä niin esityksen, juonen, tunnelman kuin koreografiankin kanssa.

Visuaalisesti Hamlet on tummanpuhuvan komea. Mujićin pitkään yhdessä työskennellyt luottotiimi, lavastaja Stefano Katunar, pukusuunnittelija Manuela Paladin Šabanović sekä valosuunnittelija Aleksandar Čavlek puhuvat selvästi samaa kieltä ja osaavat luoda kokonaisuuden, jossa kukin voi loistaa, mutta ei silti syö toistaan.

Katunarin teräspiikit ja jääpuikot mieleen tuovat eri tavoin liikkuvat seinämät huokuvat uhkaa, mutta ovat samaan aikaan myös rosoisen kauniita. Paladin Šabanovićin tyylikkäissä ja pääasiassa hyvin tummasävyisissä puvuissa on sekä ajattomuutta että ripaus epookkia. Ne ovat naisten pitkine helmoineen ja miesten koristeellisine takkeineen näyttäviä, mutta tanssillisesti ilmavia. Čavlekin valot viimeistelevät kokonaisuuden kohtalonomaisuuden.

TANSSILLISESTI ja ilmaisullisesti Hamlet on huipputasoa. Vaikka siinä on selkeästi eri suuruisia rooleja, on esitys ennen kaikkea yhteisteos, jossa ei panosteta pelkkiin solistitanssijoihin. Tämäkin on mielestäni uutta balettiteosten parissa.

Toki isommat ja pienemmät solistit ja roolit erottuivat. Ja upeasti erottuivatkin. Ensi-illan Hamlet, Giulio Diligente tanssi erinomaisesti, mutta ennen kaikkea teki täysiverisen ja koskettavan roolitulkinnan ristiriitaisesta ja monenlaisissa paineissa elävästä nuoresta miehestä.

Michal Krćmářin vallan kaapannut Claudius ei ollut vain teoksen roisto, vaan erilaisten tunteiden riivaama kokonainen ihminen. Tarinan keskeiset naiset, Seo Yeun Kimin tulkitsema kuningatar Gertrude ja Yuka Masumoton Ofelia eivät olleet vain miesten vastapuolia, vaan kokonaisia ihmisiä, joilla oli myös omia päämääriä.

Pienimmistä rooleista mieleen jäivät erityisesti Johan Pakkasen ja Atte Kilpisen Hamletin ystävät Rosencrantz ja Guildenstern sekä haudankaivajat Nikita Malaki ja Kamill Ariston Chudoba. Ne olivat myös niitä harvoja hahmoja, joissa myös tanssillisesti oli huumoria.

Kansallisbaletin Hamlet on esitys, joka onnistuneesti tuo uutta juonellisen balettiteoksen toteutukseen. Se myös todistaa, että melkein mistä tahansa näytelmästä voi tehdä näyttävän ja peruslähtökohtaa kunnioittavan tanssiteoksen, kun tekijöinä on asiansa osaava tiimi.