Teatteri & Tanssi

Arvio Lahden kaupunginteatterin Pohjantähti II:sta: Tuskan ja sen kestämisen suuri saaga

Robert Seger
Robert Seger
Robert Seger

Ensin alta pois vähän huonommat uutiset: Lahden kaupunginteatterin ”Täällä Pohjantähden alla II” ei pysty selättämään niitä ongelmia, joita on jo lähtökohtaisesti Väinö Linnan trilogian kronikkamaisessa III-osassa ja jotka ovat toistuneet monissa kolmosen näyttämölle tai valkokankaalle vienneissä. Yli 30 vuoden ajanjakso, joka on yhä täynnä suuria ja kivuliaita historiamme vaiheita, ei noin vain taitu kolmeen tuntiin, kun ei ihan priimajärjestyksessä mahtunut 550 sivuunkaan.

Sitten ne uutisista paremmat ja tärkeimmät: yhdessä Lahden Pohjantähti I ja II ovat vertaistaan hakeva teatteriesitys. Noin viisi tuntia tehokasta peliaikaa vedetään läpi uupumattomalla intensiteetillä, klassikkoteosta tuoreistaen, mutta alkutarinaa kunnioittaen. Katsojan kumarrus käy vielä syvemmäksi, kun huomioi, että esityksen ensemble on käytännössä näyttämöllä koko ajan, sekä ykkösen että kakkosen noin kolmetuntiset kestot. Suosittelen hyvällä selällä ja istumalihaksilla varustettuja ihmisiä kokeilemaan osien katsomista putkeen. Näin pääsee parhaiten näkemään, mikä sitoutumisen palo tätä joukko on läpi harjoitusprosessin ja nyt esityskaudella ohjannut.

Hennalan pysäyttävä häkki

Itse katsoin Lahden esityksen kuitenkin kahtena iltana. Ykkösosan lokakuisen ensi-illan  dramaattinen katkaisukohta – valkoiset vyörymässä Pentinkulmalle ja punaiset ryntäämässä kaaoksessa pakoon tai piiloon – mielessäni odottelin yhtä ravisuttavia näyttämötapahtumia kakkosen alkuun. Niitä tuli, mutta ounastelemaani sordinoidumpana

TEATTERI

Lahden kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Väinö Linna-Ari Pekka Lahti: Täällä Pohjantähden alla II – mäensyrjäkansan kärsimystie

Ohjaus Juha Malmivaara – Koreografia Panu Varstala – Musiikki Hannu Kella – Lavastus Minna Välimäki – Puvut Pirjo Liiri-Majava – Valot Kari Laukkanen – Äänisuunnittelu Kai Poutanen Rooleissa Lahden kaupunginteatterin koko näyttelijäkunta + vierailija Jarkko Lahti

Pentinkulman pikaoikeudenkäynnit, teloitukset ja Akselin epätoivoinen pako esitetään ikään kuin hautajaismarssin alakuloisessa tahdissa, ei vimmaisena kapinan jälkinäytöksenä. Pakolaiskolonnan tien katkeaminen valkoisten ja saksalaisten sulkuun sekä sitä seuranneet hirveydet muun muassa naiskaartilaisten pikateloituksineen esitetään näyttämöllä takautuvasti, kertomaan selvinneiden järkyttyneinä muistikuvina.

Nämä ohjaukselliset ja dramaturgiset ratkaisut eivät ola suinkaan huonoja, ne vaan tuottavat näin enemmän liikutusta kuin raivostumista epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Hennalan vankileirikohtaus, jossa iso näyttelijäjoukko rimpuilee rautahäkkyrässä on koko kuusituntisen Pohjantähden pysäyttävimpiä ja näyttämökuvallisesti komeimpia. Nälkään nääntyimäisillään olevat, sairaat, piinatut ja joissain tapauksissa kuolemaantuomitut eivät elämöi vaan näyttävät resuisessa muodostelmassaan kuin sisällissodan jälkiterrorin muistomerkiltä.

Akselin (roolissa Tapani Kalliomäki on koko suuren kertomuksen kokoava voima) kotiinpaluu on tässäkin toteutuksessa koruttomuudellaan koskettava. Siihen oikaistaan nyt armahdusanomusten souviin ja vankisellin tuskanhetkiin jämähtämättä. Hennala-häkkyrä vain nousee näyttämöltä ja Akseli laahustaa pimeydestä torppaansa. Elina (Liisa Loponen) saa ne Akselin vuolemat puukauhat ja käärepaperikin pannaan talteen. Ei siitä katsomossa silmien kostumatta selviä.

Lapuan laki, lyhyt oppimäärä

Juha Luukkonen ohjasi Pohjantähden viime talvena Seinäjoen kaupunginteatteriin painottuen poikkeuksellisesti ja rohkeasti Linnan trilogian kolmanteen osaan. Lapuan liikkeen terrori ja muu kotikutoinen fasismi sai näin paneutuneemman läpivalaisun kuin monissa muissa dramatisoinneissa. Riuska ratkaisu suojeluskuntamuseon kotikaupungissa. Luukkonen onnistui  myös  pääosin voittamaan mainitut kolmososan näyttämöllistämisen vaikeudet.

Lahden versiossa sotien välinen äärioikealta piiskannut puhuri käsitellään harmillisen viitteellisesti. Kivivuoren Jannen muilutus näytetään pikaisesti, mutta sen jälkeinen näytösoikeudenkäynti on jätetty kokonaan pois. Samoin poissaolollaan loistaa fasistien vastavoima Siukola, joka periksiantamattomana kommunistina oli romaanissa opettaja Rautajärven ja muiden ”isänmaallisten voimien” ärhäkkä vastapooli. Ellen Salpakari (roolissa vaikuttavasti näyttelevä Laura Huhtamaa) nousee tässä sovituksessa fasistisen rintaman kellokkaaksi. Hänen uhonsa on yhtä aikaa pelottavaa että pateettisuudessaan koomista. Poikansa Ilmarin (jämäkkä Jarkko Lahti) leppymättömässä punavihassa ei taas ole yhtään naurun paikkaa, kunnes hänkin kohtaa jatkosodan rintamalla keventäjän sotilaspalvelijansa Rautalan hahmossa.

Jatko- ja talvisodan kosketukset Pentinkulmalla käsitellään Ari-Pekka Lahden dramatisoinnissa kaikkinensa viisaasti. Rintamatapahtumia ei näytetä käytännössä lainkaan (lukuunottamatta Ilmarin loppua), sota on näyttämöllä läsnä vain toistuvina surusaattoina ja arkkujen saapumisina. Koskelan Voitto ja Eero astuvat kirjaimellisesti kirstuista kirkkauteen pakahduttavassa kohtauksessa. Liisa Loponen on kaikissa sodissa kovasti koetellun Elinan osassa tässä kohtaa riipaisevimmillaan. Lumikki Väinämö on Alman roolissa se kaiken kestävä viisas matriarkka, joita ilman tällaiset yhteisö eivät tolkuissaan kestäisi.

Huolimatta siitä, että Lahden suuren Pohjantähti-saagan viimeisellä neljänneksellä ei malteta pysähtyä kunnolla suurtenkaan aiheiden äärelle, Juha Malmivaaran ohjaus pitää linjansa loppuun asti. Rituaalinomaiseen liikekieleen nojaava esittäminen ei silti enää kakkosessa naulitse katsetta niin voimakkaana ratkaisuna, kun jo etukäteen tietää sen kuuluvan tyylilajivalikoimaan. Panu Varstalan koko ensemblelle luoma koreografia tuntuu II-osassa kuitenkin korostetusti kulmikkaamalta, kuin sisällisodan jälkeen jatkunutta jyrkkiä vastakkainasettelua ilmentäen.

Lahden Pohjantähti II:n koruttoman kaunis, mutta toiveikas loppukohtaus on hieno sinetti tälle yli 60 vuoden ajanjakson läpikäyvälle suurelle suomalaiselle tarinalle. Nuori polvi astuu sisään Kivivuoren Joukon hahmossa: sen on jo lupa alkaa siivota luokkaristiriitojen lommoja ja sisällissodan verijälkiä huoneistaan. Ei kuitenkaan pyyhkiä muististaan.

Niin kuin ei vielä meidänkään – tällaiset vaikuttavat dramatisoinnit tukevat muistamisessa.

 

 

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat