Arvio Lahden kaupunginteatterin Pohjantähti II:sta: Tuskan ja sen kestämisen suuri saaga

Kuva: Robert Seger

Ensin alta pois vähän huonommat uutiset: Lahden kaupunginteatterin ”Täällä Pohjantähden alla II” ei pysty selättämään niitä ongelmia, joita on jo lähtökohtaisesti Väinö Linnan trilogian kronikkamaisessa III-osassa ja jotka ovat toistuneet monissa kolmosen näyttämölle tai valkokankaalle vienneissä. Yli 30 vuoden ajanjakso, joka on yhä täynnä suuria ja kivuliaita historiamme vaiheita, ei noin vain taitu kolmeen tuntiin, kun ei ihan priimajärjestyksessä mahtunut 550 sivuunkaan.

Sitten ne uutisista paremmat ja tärkeimmät: yhdessä Lahden Pohjantähti I ja II ovat vertaistaan hakeva teatteriesitys. Noin viisi tuntia tehokasta peliaikaa vedetään läpi uupumattomalla intensiteetillä, klassikkoteosta tuoreistaen, mutta alkutarinaa kunnioittaen. Katsojan kumarrus käy vielä syvemmäksi, kun huomioi, että esityksen ensemble on käytännössä näyttämöllä koko ajan, sekä ykkösen että kakkosen noin kolmetuntiset kestot. Suosittelen hyvällä selällä ja istumalihaksilla varustettuja ihmisiä kokeilemaan osien katsomista putkeen. Näin pääsee parhaiten näkemään, mikä sitoutumisen palo tätä joukko on läpi harjoitusprosessin ja nyt esityskaudella ohjannut.

Hennalan pysäyttävä häkki

Itse katsoin Lahden esityksen kuitenkin kahtena iltana. Ykkösosan lokakuisen ensi-illan  dramaattinen katkaisukohta – valkoiset vyörymässä Pentinkulmalle ja punaiset ryntäämässä kaaoksessa pakoon tai piiloon – mielessäni odottelin yhtä ravisuttavia näyttämötapahtumia kakkosen alkuun. Niitä tuli, mutta ounastelemaani sordinoidumpana

TEATTERI

Lahden kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Väinö Linna-Ari Pekka Lahti: Täällä Pohjantähden alla II – mäensyrjäkansan kärsimystie

Ohjaus Juha Malmivaara – Koreografia Panu Varstala – Musiikki Hannu Kella – Lavastus Minna Välimäki – Puvut Pirjo Liiri-Majava – Valot Kari Laukkanen – Äänisuunnittelu Kai Poutanen Rooleissa Lahden kaupunginteatterin koko näyttelijäkunta + vierailija Jarkko Lahti

Pentinkulman pikaoikeudenkäynnit, teloitukset ja Akselin epätoivoinen pako esitetään ikään kuin hautajaismarssin alakuloisessa tahdissa, ei vimmaisena kapinan jälkinäytöksenä. Pakolaiskolonnan tien katkeaminen valkoisten ja saksalaisten sulkuun sekä sitä seuranneet hirveydet muun muassa naiskaartilaisten pikateloituksineen esitetään näyttämöllä takautuvasti, kertomaan selvinneiden järkyttyneinä muistikuvina.

Nämä ohjaukselliset ja dramaturgiset ratkaisut eivät ola suinkaan huonoja, ne vaan tuottavat näin enemmän liikutusta kuin raivostumista epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Hennalan vankileirikohtaus, jossa iso näyttelijäjoukko rimpuilee rautahäkkyrässä on koko kuusituntisen Pohjantähden pysäyttävimpiä ja näyttämökuvallisesti komeimpia. Nälkään nääntyimäisillään olevat, sairaat, piinatut ja joissain tapauksissa kuolemaantuomitut eivät elämöi vaan näyttävät resuisessa muodostelmassaan kuin sisällissodan jälkiterrorin muistomerkiltä.

Akselin (roolissa Tapani Kalliomäki on koko suuren kertomuksen kokoava voima) kotiinpaluu on tässäkin toteutuksessa koruttomuudellaan koskettava. Siihen oikaistaan nyt armahdusanomusten souviin ja vankisellin tuskanhetkiin jämähtämättä. Hennala-häkkyrä vain nousee näyttämöltä ja Akseli laahustaa pimeydestä torppaansa. Elina (Liisa Loponen) saa ne Akselin vuolemat puukauhat ja käärepaperikin pannaan talteen. Ei siitä katsomossa silmien kostumatta selviä.

Lapuan laki, lyhyt oppimäärä

Juha Luukkonen ohjasi Pohjantähden viime talvena Seinäjoen kaupunginteatteriin painottuen poikkeuksellisesti ja rohkeasti Linnan trilogian kolmanteen osaan. Lapuan liikkeen terrori ja muu kotikutoinen fasismi sai näin paneutuneemman läpivalaisun kuin monissa muissa dramatisoinneissa. Riuska ratkaisu suojeluskuntamuseon kotikaupungissa. Luukkonen onnistui  myös  pääosin voittamaan mainitut kolmososan näyttämöllistämisen vaikeudet.

Lahden versiossa sotien välinen äärioikealta piiskannut puhuri käsitellään harmillisen viitteellisesti. Kivivuoren Jannen muilutus näytetään pikaisesti, mutta sen jälkeinen näytösoikeudenkäynti on jätetty kokonaan pois. Samoin poissaolollaan loistaa fasistien vastavoima Siukola, joka periksiantamattomana kommunistina oli romaanissa opettaja Rautajärven ja muiden ”isänmaallisten voimien” ärhäkkä vastapooli. Ellen Salpakari (roolissa vaikuttavasti näyttelevä Laura Huhtamaa) nousee tässä sovituksessa fasistisen rintaman kellokkaaksi. Hänen uhonsa on yhtä aikaa pelottavaa että pateettisuudessaan koomista. Poikansa Ilmarin (jämäkkä Jarkko Lahti) leppymättömässä punavihassa ei taas ole yhtään naurun paikkaa, kunnes hänkin kohtaa jatkosodan rintamalla keventäjän sotilaspalvelijansa Rautalan hahmossa.

Jatko- ja talvisodan kosketukset Pentinkulmalla käsitellään Ari-Pekka Lahden dramatisoinnissa kaikkinensa viisaasti. Rintamatapahtumia ei näytetä käytännössä lainkaan (lukuunottamatta Ilmarin loppua), sota on näyttämöllä läsnä vain toistuvina surusaattoina ja arkkujen saapumisina. Koskelan Voitto ja Eero astuvat kirjaimellisesti kirstuista kirkkauteen pakahduttavassa kohtauksessa. Liisa Loponen on kaikissa sodissa kovasti koetellun Elinan osassa tässä kohtaa riipaisevimmillaan. Lumikki Väinämö on Alman roolissa se kaiken kestävä viisas matriarkka, joita ilman tällaiset yhteisö eivät tolkuissaan kestäisi.

Huolimatta siitä, että Lahden suuren Pohjantähti-saagan viimeisellä neljänneksellä ei malteta pysähtyä kunnolla suurtenkaan aiheiden äärelle, Juha Malmivaaran ohjaus pitää linjansa loppuun asti. Rituaalinomaiseen liikekieleen nojaava esittäminen ei silti enää kakkosessa naulitse katsetta niin voimakkaana ratkaisuna, kun jo etukäteen tietää sen kuuluvan tyylilajivalikoimaan. Panu Varstalan koko ensemblelle luoma koreografia tuntuu II-osassa kuitenkin korostetusti kulmikkaamalta, kuin sisällisodan jälkeen jatkunutta jyrkkiä vastakkainasettelua ilmentäen.

Lahden Pohjantähti II:n koruttoman kaunis, mutta toiveikas loppukohtaus on hieno sinetti tälle yli 60 vuoden ajanjakson läpikäyvälle suurelle suomalaiselle tarinalle. Nuori polvi astuu sisään Kivivuoren Joukon hahmossa: sen on jo lupa alkaa siivota luokkaristiriitojen lommoja ja sisällissodan verijälkiä huoneistaan. Ei kuitenkaan pyyhkiä muististaan.

Niin kuin ei vielä meidänkään – tällaiset vaikuttavat dramatisoinnit tukevat muistamisessa.

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Tehdas-teatterin sisällisotanäytelmästä: Punavalkoisen Turun kaksi vahvaa naista

Kuva: Jussi Virkkumaa
Värit ovat vapauden -näytelmän Aina (Mari Naumala, vasemmalla) ja Cecilia (Sofia Molin) rauhoittuvat Biologisessa museossa.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Turussa on nähty muun muassa musikaali  Touko Laaksosesta ja tuore näyttämötoteutus Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Nukketeatteristaan tunnettu Tehdas Teatteri paneutuu syyssesongin päätteeksi vuoden 1917 itsenäistymistapahtumia ympäröivään aikaan naisnäkökulmasta.

”Värit ovat vapauden” -näytelmän primus motor Anni Mikkelssonin on tuttu paljon kehuja saaneesta Meriteatterista, jonka hän perusti vuonna 2013 Turun saaristoon, Rymättylään. Tätä uutta esitystä varten hän on paneutunut historiakirjallisuuteen, joista yksi tukipilari on ollut Rauno Lahtisen kirja ”Punainen Turku 1917–1918” .

Turku oli sisällissodassa Suomen vallankumouksellisin kaupunki. Vaikka kaupungissa ei käyty suuria taisteluita, turkulaiset kapinapäälliköt olivat merkittävässä roolissa koko maan kannalta.

Näytelmässä Aina Jonsson (Mari Naumala) saapuu nopeasti teollistuneeseen Turkuun, saa töitä tehtaasta ja tutustuu näin työväenliikkeeseen. Samaan aikaan toisella puolen kaupunkia Cecilia Kivi (Sofia Molin) haaveilee vapaudesta jugend-talon persialaismatolla maaten ja  Södergrania lausuen.

TEATTERI

Tehdas-teatteri

Anni Mikkelson: Värit ovat vapauden

Ohjaus  Anni Mikkelsson – Lavastus Heini Maaranen – Puvut Maiju Tainio ja Riikka Mäntymaa – Sävellys Hilla Väyrynen – Valot Jarkko Forsman – Äänisuunnittelu Antti-Juhani Manninen – Videot Jussi Virkkumaa – Rooleissa Mari Naumala, Sofia Molin, Janna Haavisto, Outi Sippola, Akseli Hannula ja Jukka Kittilä

Aina päätyy Kiven taloon palvelijattareksi. Vaikka naiset ovat täysin eri maailmoista, he ystävystyvät. Cecilia on yksinäinen ja mieleltään rikkinäinen, mutta Aina ymmärtää häntä.  Kumpikin ilmaisee ahdistustaan eläinten tavoin. Yhteinen rauha löytyykin Biologisessa museossa.

Vaikka vuoden 1918 aikana naisten tiet eroavat Ainan liittyessä punakaartiin, Cecilia ei unohda Ainaa ja kaipaa ystävää sodan jälkeenkin.

”Tää on viimeinen taisto…”

Tehdas-teatteri sijaitsee vanhassa teollisuuskiinteistössä, josta on saatu intiimi ja tunnelmallinen tila. Seiniin heijastuvat videot sekä tehokkaat valot ja äänitehosteet imaisevat mukaansa sadan vuoden takaisille Turun kaduille.

Mikkelssonin ohjaus on täynnä maukkaita ratkaisuja ja yksityiskohtia symboliaan vaihtavista tiilistä eläimelliseen mimiikkaan.

Näytelmä kertaa kärjistyneen kaupungin vaiheet eläväisesti. Käsiohjelmassa ohjaaja kuvailee sotaa tilanteeksi, jossa nurkkaan ahdistetut eläimet hyökkäävät.

Kokonaisuus olisi kuitenkin kaivannut punakynää. Vasta väliajan jälkeen esitys löytää ytimekkäämmän rytmin. Alkupuolella tehoja tuovat laulut (mm. ”Kansainvälinen”) ja näyttelijöiden luomat ääniefektit, mutta keinot kallistuvat helposti ylienergiseksi sähläykseksi, jota olisi ollut syytä himmata.

Pääosaa esittävä Mari Naumala on ihastuttava ja uskottava. Sofia Molin kasvattaa ahdistuneen porvarisrouvan tuntoja näytelmän edetessä onnistuneesti.

Oikea tapa muistaa

Ensi vuonna sata vuotta tulee kuluneeksi kansalaissodasta. On mielenkiintoista nähdä, millä kaikilla tavoin sitä tullaan muistamaan.

Taide on parhaita väyliä tuoda Suomen historian synkkiäkin aikoja esiin. Erilaisia esityksiä katsoessa voi  oppia ja ymmärtää enemmän perusasioita historiasta.

Värit ovat vapauden -näytelmä on hyvä esimerkki onnistuneesta muistamisesta. Vuonna 1987 syntynyt Anni Mikkelsson on kyennyt sukeltamaan vallankumouksen keskellä eläneiden naisten mieliin.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Legioonateatteri löytää sielun myös murhaajasta ja myrkyttäjästä

Kuva: Silja Sorri
Saija Saarinen on tekoälyolento ja Lauri Kapanen tekoälytutkija Legioonateatterin uutuudessa.

Tamperelainen Legioonateatteri on verkkosivujensa mukaan ”eriarvoisuutta vastustava yhteisö, joka kutsuu luokseen eri-ikäisiä, erinäköisiä ja erilaisia elämänkokemuksia omaavia ihmisyksilöitä. Heitä, jotka elämän vastuksista huolimatta uskaltavat antaa itsensä ilmaisun palvelukseen”. Syrjäytymisen vastustaminen on ollut tehtävänä teatterin runsaat 20 vuotta sitten tapahtuneesta perustamisesta alkaen.

Suomi 100 vuotta –aiheinen uutuus tuo mieleen tehtävänasettelusta nousevat kysymykset. Mitä ihminen tekee, kun hän syrjäytyy? Mistä hän on syrjässä? Mitä Legioonateatteri tekee, kun se vastustaa syrjäyttämistä ja eriarvoisuutta? Kenen tai minkä palveluksessa ihminen on, kun hän on ilmaisun palveluksessa? Miten ilmaisua palvellaan Legioonateatterin näytelmässä ”Mein Gott, mikä kansa!”?

Sarkasmi ja armo

”Hyväntahtoinen sarkasmi” kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta käsitteeltä, mutta juuri sellaiselle Legioonateatterin esityksen henki perustuu. Ajan ilmiöihin ja ihmisiin kohdistuva pilkka muuttuu Timo Seppälän ohjauksessa myötätuntoiseksi huumoriksi. Kun näytelmän esittelemää henkilöä on riittävästi rienattu, episodi päättyy tunnelmaan, jonka pohjalle läikehtii pientä liikuttuneisuutta. Käy ilmi, että olemme kaikki laadullisesti erilaisia olentoja, joita ei voi verrata toisiinsa. Se, mikä meissä on yhteistä, on mittaamatonta ja määrittelemätöntä, mutta joinakin hetkinä kipeästi tuntuvaa. Se, joka on ilmaisun palveluksessa Legioonateatterissa, on vertaamattoman erilaisuuden ja mittauksia sietämättömän arvokkuuden palveluksessa.

TEATTERI

Legioonateatteri

Mein Gott, mikä kansa!

Käsikirjoitus Timo Seppälä ja työryhmä Ohjaus Timo Seppälä Valot Heikki Häkkinen Puvustus Sofia Siltanen Lavalla Saara Heikkilä, Minerva Vaara, Heidi Rauhanen, Venla Maijanen, Jenny Kolehmainen, Juha Niemi, Jenni Veikkola, Jonne Perttala, Emily Lukkarinen, Heidi Ahonen, Sheri Latvala, Saija Saarinen, Antti Matikainen, Mikko Marttinen, Harri Rasimäki, Viivi Söderholm, Roosa Vääräniemi, Lauri Kapanen

Näytelmän henkilöiden esikuvista C. G. E. Mannerheim oli murhaaja ja P. H. J. Perä on myrkyttäjä. Murhat tunnetaan ja myrkytyksen muistoksi lauletaan komea blues, mutta molemmat pahantekijät saavat armon ja arvokkuuden. Heistä löytyy sielu. Näytelmässä Perä on äidilleen oikutteleva uneton, hellyyttä kaipaava ja ansaitseva kakara. Mannerheimilla on kaunis, kaipaava katse.

Legioonateatteri noudattaa esityskonseptia, jossa resurssit voidaan käyttää tarkasti ja monipuolisesti. Terävät dialogit ja syvähumoristiset monologit vuorottelevat ällistyttävän räväköiden joukkokohtausten kanssa. Kysymys on kieltämättä kaavasta, mutta siitä ei ole syytä luopua, koska näyttelijät ovat työskennelleet sen puitteissa kerta kerralta ilahduttavammin ja vapauttavammin. Esitykset koostuvat episodeista, jotka käsittelevät ajankohtaisia ongelmia, tai niitä kliseitä, joilla ongelmia julkisuudessa latistetaan. Myös Mein Gott –näytelmä paljastuu kaikilta osiltaan ajankohtaiseksi, vaikka muonamies Mäkinen kohtaakin siinä milloin kenraali, milloin marsalkka, milloin vapaaherra Mannerheimin. Lopulta Mannerheimista kuoriutuu siviilihenkilö. Hän on pohjoispohjalainen yksinhuoltajaäiti, joka tietää jotakin työelämästä ja syrjinnästä.

Eliitti ja maliitti

Satavuotias Suomi on luokkayhteiskunta, joka pitää noususuhdanteen oloissakin yllä työttömyyttä ja häpäisee järjestelmällisesti työttömiä. Työlliset pysyvät näin nöyrinä. Julkisuudessa ei kuitenkaan tapahdu työläisten ja kapitalistien kohtaamisia, vaan vastakkain ovat toisaalta kapitalistien hyväksi ideologista työtä tekevä väestönosa, joka kutsuu itseään eliitiksi eli parhaimmistoksi, ja toisaalta me tavalliset ihmiset, jotka ansaitsemme nimitykseksemme maliitin, eli huonoimmiston.

Työläisten ja kapitalistien yhteiskunnan toinen osapuoli on olemassa ennen kaikkea työvoimana, eli välineenä toisen rikastuttamiseksi. Maliitin ja eliitin yhteiskunnassa ihmiset eivät ole laadullisesti erilaisia, vaan niin samanlaisia, että heidät voidaan laittaa arvojärjestykseen samalla vertailu-ulottuvuudella. Viha ja halveksunta kasvavat maliitin keskuudessa. Jotkut sen jäsenet löytävät niille kohteita, jotka eivät ole syypäitä mihinkään. Eliitti puolestaan näkee aiheelliseksi vakuuttaa tuon tuostakin, että se ei pelkää.

Halveksunnan, pelon ja vihan valtaan joutumista sanotaan usein syrjäytymiseksi. Kun ihminen omaksuu huonot tunnot, hän omaksuu juuri sen, mitä riistoyhteiskunta hänelle tarjoaa. Näin ollen vihan vallassa oleva ihminen ei ole syrjässä, vaan yhteiskunnan ytimessä.

Ilmaisun palvelukseen antautuminen voi vapauttaa ytimestä, päästää vähän syrjemmälle. Legioonateatteri näyttää, että ihmisille tai ihmisten tekemille taideteoksille pätevää vertailuasteikkoa ei ole olemassa. Sen se tekee yhteiskunnassa, jossa pakkovertailulla häpäiseminen kasvaa parhaillaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Teatteriteokset eivät saa enää ansioitaan siitä, minkälaisia niiden ainutkertaiset ominaisuudet ovat, vaan miten paljon muita parempia niiden väitetään olevan tasaväliasteikolla 1 -5.  On odotettavissa, että myös Legioonateatterin Mein Gott häpäistään tähdillä sen tekijöiden julki lausumien pyrkimysten vastaisesti.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tanssiarvio: Sukellus nykyteinin maailmaan

Kuva: Sanni Siira
"Teini"-tanssiesityksen visuaalinen ilme on poimittu kellanruskealta 1970-luvulta.

Runsas vuosi sitten koreografi Janina Rajakangas aloitti harjoitukset seitsemän 13-19 -vuotiaan nuoren kanssa. Tavoitteena oli luoda esitys, joka näyttäisi, miten tämän ikäiset kokevat maailman ja elämänsä, mikä heille on tärkeää ja miltä heistä tuntuu.

Syntyi esitys nimeltä Teini.

Sen paras puoli ovat ehdottomasti nuoret esiintyjät, Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja ja Roosa Törmä. He ovat läsnä sataprosenttisesti. Heissä on kanttia ottaa haltuun neliönmallinen täysareena ja sen ympärillä istuvat katsojat. Heissä on avoimuutta, liikunnallista kapasiteettia, rytmi- ja tilannetajua sekä rohkeutta ilmaisuun. Ennen kaikkea he ovat erinomaisesti yhteen pelaava ryhmä, jossa on tilaa myös yksilöllisyydelle.

TANSSI
Zodiak Stage
Teini

Koreografia Janina Rajakangas – Puvut Kirsi Gum – Valot Jenni Pystynen – Ääni Miki Brunou – Esiintyjät Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja, Roosa Törmä

Abstrakti, paikoitellen hyvinkin hitaasti etenevä esitys nostaa esiin niitä kipupisteitä ja tärkeitä asioita, joita nuoret kokevat. Yksi niistä on katseen kohteena oleminen ja ryhmäytyminen. Nyt katsottavana on myös yleisö, johon otetaan avoin ja suora lähikontakti.

En aivan ymmärtänyt, mitä karrikoitujen valkohapsisten ja -partaisten vanhusnaamareiden päälle pukeminen ilmaisi. Piiloon pääsemistä, kaikkien vanhenemista vai sitä, että me olemme lopulta kaikki samanlaisia?

Muutenkin oma teini-ikäni on sen verran monen vuosikymmenen päässä, että ainakin osa nykyisten nuorten pahoin- ja hyvinvoinnin syistä, toiveista ja haluista ovat aivan toiset. Yksi selkeä ero on kielen käyttö. Esityksen kaikki puhe on englanniksi, joka nykymaailmassa voi nuorille olla usein yleisempi kieli kuin suomi.

Esityksen visuaalinen ilme on hyvin pelkistetty ja jopa karu. Oranssi tanssimatto, tasavalo ja yhtenäiset 1970-lukulaiset kellanruskeat pusero-housuasut, jotka ovat melkein rumat. Vain lopetus on kaunis, kun muun valaistuksen pimetessä näyttämön ylle syttyy hitaasti iso valoputkien neliö ja katonrajan kevyt savu leijailee oranssissa hehkussa kuin auringonlaskussa. Symboli toiveikkaalle tulevaisuudelle?

Teini on ilman muuta tärkeä esitys ennen kaikkea tekijöilleen. Sen prosessi on varmasti antanut heille paljon. Esityksen sisältö tavoittaa todennäköisesti syvemmin esiintyjien ikäiset katsojat tai ne aikuiset, jotka päivittäin ovat kosketuksissa heidän maailmansa kanssa.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Uusi NouNous-festivaali tarjoilee hienoja klovneriaherkkuja Cirko-keskuksessa

Kuva: Mihaela Bodlovic
Henni Karvinen esittää parhaat vuotensa jo taakseen jättänyttä kabareetähteä ja aikansa suurta diivaa NouNous-festivaalin esityksessä Helga.

Tiistaina alkoi Cirko-keskuksessa Helsingissä uusi sunnuntaihin asti kestävä nykysirkusfestivaali. Suomalaisen Kallo Collective -nykysirusryhmän järjestämä NouNous-festivaali keskittyy klovneriaan.

Se tarkoittaa useimmiten sanattomia esityksiä, joissa pääpaino on mimiikalla ja fyysisellä teatterilla höystettynä ripauksella akrobatiaa ja jongleerausta. Aihettaan esitykset käsittelevät älykkään huumorin keinoin.

Festivaalilla nähdään Kallo Collectiven oman tuotannon lisäksi myös vierailuesityksiä Meksikosta ja Uudesta Seelannista. Useimmat esitykset ovat aikuisesityksiä, mutta mukana on myös Kallo Collectiven lämminhenkinen, kasveja ja perhosen kehitystä käsittelevä lastenesitys Caterpillars viikonloppuna.

Kehon käytön monet mahdollisuudet

NouNous-festivaaliin sisältyi myös kaksi ensiesitystä, Sampo Kurpan ”Only Bones v1.1:n” Suomen ensi-ilta ja Henni Kervisen ”Helga – life of diva extraordinairen” Helsingin ensi-ilta.

Only Bones on fyysiseen teatteriin, kehon käyttöön ja klovneriaan perustuva Thom Moncktonin abstrakti ja sanaton sooloesitys, jonka hän on siirtänyt Kurpalle versioitavaksi tämän omista lähtökohdista. Koko esitys tapahtuu vain neliömetrin kokoisella alueella yhden ison riippuvan tehdasvalaisimen alla.

Kurpan Meksikossa lokakuussa ensiesittämä Only Bones oli maaginen sukellus kehon luiden ja lihasten ällistyttävään käyttöön. Minkälaisia huikeita minitarinoita syntyikään pelkästään käsiä ja sormia sekä jalkoja ja varpaita käyttämällä. Myös kasvojen ilmeistä ja päälaestaan Kurppa loi humoristisia kohtauksia. Lisäksi mukana oli myös hivenen jongleerausta.

Nounous-festivaali, Cirko – Uuden sirkuksen keskus

Only Bones v1.1.

Esiintyjä Sampo Kurppa – Ohjaus Thom Monckton – Musiikki Maximilian Latva – Puvut Sol Kellan

Helga

Esiintyjä Henni Kervinen-  Ohjaus Jenni Kallo – Lavastus ja puvut Kirsi Manninen – Musiikki Hannu Oskala – Ääni Sami Tammela – Valot Alice Leclec

Perhaps Perhaps… Quizas

Ohjaus ja esitys Gabriela Muñoz – Puvut Valentina Muñoz – Lavastus Gabriela Muñoz ja Valentina Muñoz – Video Marion Sosa -Musiikki Ernesto Paredano

Vaikka esityksessä oli käytössä Kurpan koko keho, keskittyi ilmaisu käsiin, jotka hänellä ovat todella ilmeikkäät ja monipuoliset. Intensiivinen esitys sai ihmettelemään, mitä kaikkea ihmisen kehosta saakaan irti, kun sen osaa.

Henni Kervisen upea Helga

Viime tammikuussa Rovaniemellä ensi-iltansa saanut Jenni Kallon ohjaama ja Henni Kervisen esittämä ”Helga – life of diva extraordinaire” on loistavalla tavalla huumoria, melankoliaa ja sarkasmiakin yhdistävä tragikoominen esitys vanhasta ja yksinäisestä kabareediivasta.

Kervinen on taitava klovni ja miimikko. Hän hallitsee todella upeasti mitä hienovaraisimman ilmeiden käytön ja tekemisen rytmiikan. Sen lisäksi hän on myös osaava trapetsitaiteilija, mikä tulee ilmi, kun esityksessä palataan Helgan menneisyyteen.

Sanaton esitys oli yhtä aikaa hykerryttävän hauska ja surullinen. Se oli myös täynnä lukemattomia hienoja, pieniä oivalluksia, jotka yhdessä loivat muotokuvan omaa tietänsä kulkeneesta naisesta.

Hurmaava ikuinen morsian

Meksikolainen Gabriela Muñoz toi festivaalille maailmaa jo vuodesta 2010 kiertäneen sooloesityksenä ”Perhaps Perhaps…Quizas”. Myös tässä esityksessä sekoittuivat traagisuus ja koomisuus parhaan klovneriaperinteen mukaisesti maittavaksi keitokseksi.

Muñozin Greta on yksinäinen, ikuinen morsian, joka sitkeästi etsii sitä oikeaa. Aina voi toivoa, että tällä kertaa onnistaisi. Yleisön joukosta löytyy ehdokas niin sulhaseksi, papiksi kuin morsiustytöksikin.

Esitys muokkautuu aina yleisöavustajien mukaan, vaikka Muñoz pitääkin langat käsissään. Muutenkin yleisökontakti on olennainen osa esityksen toimivuutta. Näkemässäni esityksessä avustajat uskalsivat heittäytyä ja yleisö lähti heti mukaan, joten tuloksena oli haikean hauska kuvaus rakkauden kaipuusta. Muñoz on taitava klovni ja miimikko, joka on lavalla kuin kotonaan.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Hurme – kansanintellektuelli

Kuva: Lehtikuva / Roni Rekomaa
Maanläheisyyttä rakastava Juha Hurme oli Finlandia-juhlassa kummassa kuosissa.

Finlandia-palkintojen ympärille on halki vuosikymmenten yritetty rakennella kohuja, mutta useimmiten aika köykäisin eväin ja erityisesti tuloksin, mikäli näillä kulttuuritrollauksilla on mahdollisesti yritetty vaikuttaa lopullisen valinnan tehneen (tai aikojen alussa tehneiden) päätökseen. Voimme huvituksella muistella vaikkapa 21 vuoden takaista kaunokirjallisuuden Finlandian jakoa, jossa palkintodiktaattorin valtikka oli annettu Aki Kaurismäelle. Kun ehdokaskirjojen joukkoon nousi sitten Kauko Röyhkän erilainen ja kaikenlaisia sankarikuvia raastanut sotaromaani ”Kaksi aurinkoa”, ennakkoveikkauluista tuli oikeastaan jo median ennakkopäätös:  Röyhkä voittaa.

Kaurismäki valitsi – joko piruuttaan tai jopa ihan  vilpittömin mielin – voittajaksi Irja Ranen ”Nauravan neitsyen”, suurelle yleisölle täysin tuntemattoman kirjailijan romaanin. Tyrmistys oli niin suuri, ettei mediä toennut enää edes  jälkikohinaan.

Lähes samanmoinen ”yllätys” meitä medialaisia kohtasi 1999, jolloin Jari Tervon romaanin ”Minun sukuni tarina” piti olla huumorimiehenä tunnetun komissaari Erkki Liikasen varma valinta. Vaan voi ihmettä, Eki poimi voittajan sieltä epäkaupallisemmasta päästä, Kristina Carlsonin ”Maan ääreen” -romaanin.

* * *

Nykyään yleistä mielipidettä muovailee median ohella itse Suomen Kirjasäätiökin, kun se järjestää nyt yleisöäänestyksen kunkin palkintokategorian ehdokkaista. Aiemmin Varjo-Finlandiana tunnettiin Akateemisen kirjakaupan myöntämä palkinto, joka myönnettiin sen myymälöissä parhaiten kaupaksi käyneelle kauno-Finlandian ehdokkaalle. Akateemisen arvostus on nykyisin itsessään varjo entisestä, joten Kirjasäätiön liike on ymmärrettävä. Ja Varjo-Finlandianhan on useimmiten vienyt sama kirja kuin oikean palkinnonkin, mikä selittyy sillä, että myös palkinnon julkistuksen jälkeinen loppuvuoden myynti on huomioitu lopputuloksissa; mitäpä muuta joulupukin lahjakonttiin on sullottu kuin Finlandia-voittajia.

Tämän vuoden kansanäänestyksessä kaikki kategoriat huomioiden suurin yleisönsuosikki oli lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas Mauri Kunnaksen ”Koiramäen Suomen historia”. Kaunokirjallisuuden kategoriassa ykköseksi äänestettiin Juha Hurmeen ”Niemi”.

Kyllä kansa tietää, päästään nyt sanomaan.

Elisabeth Rehnin tekemää valintaa on pidettyän varmaan siellä täällä odotettuna, varsinkin kun ehdolla ei poikkeuksellisesti ollut yhtään suomenruotsalaista romaania hänen tehtäväänsä hankaloittamassa. Oli kansansuosikki tai odotettu lopullinen  voittaja, Hurmeen romaani on joka tapauksessa  hyvä valinta. Ja ratkaisu tuskin aiheuttaa kohinaa. Itse en voi lähteä  sanomaan tätä kirjan sisällön perusteella, sillä se odottaa vielä lukemistaan. Puhun miehestä itsestään, johon olen oman työni merkeissä ja hänen töidensä kautta saanut vähän tutustua.

Hurme on hyvä valinta siksi, että kaikenlaisten yleisöjen, niiden oppineempien ja toisaalta niin sanottujen kansan syvien rivien, on helppo pitää hänestä. Hänessä on aimo annos intellektuaalisuutta, mutta vielä rutkemmin kansanomaisuutta. Sydämeltään teatterimiehenä ja itsekin näyttelijänä usein lavalle nousseena hän on hyvä puhuja ja esiintyjä. Hänen habituksensa on usein metsäläisellä tavalla arkinen, helposti lähestyttävä. (Olikin hämmentävä nähdä hänet keskiviikon Finlandia-juhlassa vastaanottamassa palkintoa tummassa puvussa ja kraka kaulassa). Hän ei änkeydy parrasvaloihin, mutta kun niihin pääsee tai joutuu, hän esiintyy yleensä tavalla, joka jää mieleen.

Ja totta vie, Hurmeen palkintopuhe Finlandia-bileissä oli ikimuistoinen, yksi sytyttävimmistä kautta aikain. Erityisesti ruotsinopettajat ympäri maata ovat hänen esiintymisestään varmasti mielissään. Kaksikielisyyttä kavahtavat pseudonationalistit eivät siitä kaiketi pitäneet. Puheensa ruotsiksi lausutussa kulttuuris-kirjallisesssa osassa hän näet nimesi tärkeimmäksi kirjallisiksi oppi-isikseen Elmer Diktoniuksen, Gunnar Björlingin, Runar Schildtin ja Lars Huldénin, ja alleviivasi, että niin Agricola kuin Aleksis Kivikin – ”två viktiga suomipoikaa” – olivat täydellisen kaksikielisiä.

– För et, som inte förstod vad jag nyss sa, har jag ett enkelt råd: opetelkaa ruotsia, juntit! Maailmankuvanne avartuu kummasti, julisti Hurme Kansallisteatterin lavalta.

Olisiko tuosta jälkikohun aiheeksi? ”Hurme haukkui suomalaisia junteiksi – katso kuvat!”

* * *

Oikeastaan juuri  Kansallisteatterista Juha Hurmeen ehkä vähän vastentahtoinenkin nousu isomman yleisön tuntemaksi kirjailija-teatterimieheksi alkoi, kun hänen ensimmäinen maan suurimpien teattereiden näyttämöillä esitetty näytelmänsä ”Europaeus” veti  keväällä -14 Willensaunan täyteen ilta illan jälkeen. Näytelmästä saatu Eino Kalima -palkinto, saman suuruinen kuin Finlandia muuten,  oli kirsikka kakun päälle.

Kansallisteatterista Hurmeen löytää ensi keväänäkin, kun hän ohjaa pienelle näyttämölle uuden näytelmänsä ”Lemminkäinen” – matka suomalaisen kulttuurihistorian syvyyksiin siis jatkuu.

Keskustelua aiheesta