Kyseessä on jo vuodesta 2013 kuultu viikoittainen katsaus, jossa kaksikko on humoristisella, mutta kriittisellä otteella analysoinut politiikan ajankohtaisia sanoja ja kielikukkasia.

Dosentti Heikkisen nasevan tyylin tavoittaa myös hänen tänä keväänä ilmestyneestä uutuuskirjasta Eduskunta – Valehtelijoiden klubi. Teos analysoi eduskunnan puhekulttuuria, erityisesti suullisia kyselytunteja ja sitä, miten kansanedustajat viittaavat puheissaan valheisiin.

Teoksesta ilmenee, että kansanedustajat syyttävät toisiaan valehtelusta kierrellyin sanankääntein ja antavat myös asioista puutteellista tietoa.

Totuuden suhteellistumisessa on Suomessa nähtävissä sama kehitys kuin mistä on jo tullut politiikkaa ja koko yhteiskunnallista keskustelua myrkyllisellä tavalla hallitseva ilmiö Yhdysvalloissa.

Epävarmuus totuudesta murentaa luottamusta poliittisiin vaikuttajiin ja näin horjuttaa demokratian kivijalkoja.

TEOKSESTA ilmenee, että eduskunnan kyselytuntiperinne on alkanut keskellä yhteiskunnallisesti turbulenttia 1960-lukua vuonna 1966.

Eduskunnassa on kirjoittamaton sääntö, ettei toista edustajaa saa kutsua valehtelijaksi. Yleisen käsityksen mukaan sen olisi lanseerannut jo 1950-luvulla puhemiesaikanaan SDP:n K. A. Fagerholm.

Heikkinen ei ole löytänyt eduskunnan pöytäkirjoista todisteita sille, että Fagerholm olisi eduskunnan täysistunnossa tämänkaltaista ohjetta antanut. Fagerholmin ja valehtelukiellon linkin löytäminen vaatisi perusteellisempaa tutkimusta.

Eduskunnan valehtelukiellon osalta on nojattu usein jo tammikuussa 1928 annettuun valtiopäiväjärjestykseen. Siinä todetaan, että ”edustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti; älköön kukaan käyttäkö loukkaavia, pilkallisia tahi muuten sopimattomia sanoja hallituksesta tahi yksityisistä henkilöistä”.

Kirjoittamaton sääntö, ettei toista edustajaa saa kutsua valehtelijaksi, vaikuttaa kaikesta huolimatta eduskunnan puhekulttuuriin. Itse valehtelija-sanaa ei juuri ikinä käytetä suuressa salissa, vaan puhutaan muunnellusta totuudesta ja vaihtoehtoisista faktoista.

Vaikka teoksessa on aiheen historiallista taustaa, päähuomio on kyselytunneissa ja ajallinen painopiste Juha Sipilän (kesk.) hallituskaudelta nykypäivään.

TILANTEEN korjaamiseksi Heikkinen ehdottaa uusia käytäntöjä eduskunnan kyselytuntien sananparsien siistimiseen.

Hän suosittaa jonkinlaista faktantarkistusmenetelmää ja kyselytuntien puheenjohtajan vaihtamista riippumattomaan henkilöön.

Itse epäilen menetelmien toimivuutta. Sitten keskusteltaisiin faktantarkastajien riippumattomuudesta ja virkamiespuheenjohtajan ammattitaidosta. Eduskunta ei ole myöskään muusta maailmasta erillinen saareke.

Kuten Heikkisen teoksesta käy ilmi eduskunnan puhekulttuurin vinoutumisella on vahva linkki sosiaalisessa mediassa yötä päivää käytävään väittelyyn.

Sitä minkään faktantarkastajien on vaikea valvoa. Ennemmin laittaisin toivon siihen, että äänestäjät alkaisivat odottaa edustajiltaan totuudellisuutta ja asiallisuutta ja ottaisivat nämä kriteerit huomioon äänestyskopissa valintoja tehdessään.

Kirjoittaja on historiantutkija ja kaupunginvaltuutettu (sd.).