Nostalgiaa aikalaiskritiikkiin sekoittavassa romaanissa muistellaan 1980-lukua, jolloin vaikutti kulttuurimyönteinen Iskuryhmä Kronoopit. Sen nuoret inspiroituivat toisistaan, mutta ymmärtävät valintojensa merkitykset vasta paljon myöhemmin.

Nyt, 2020-luvulla, he tekevät tiliä vanhenemisensa kanssa ja sinnittelevät muuttuvassa maailmassa.

Hahmoista William ”Willy” Thelin on Westön vääristynyt alter ego, ylistetty Helsingin kuvaaja, jonka uusi romaani, myös nimeltään Coda, saa vaisun vastaanoton. Se edustaa uuden polven kriitikoiden mukaan väkinäistä yritystä uudistua.

WESTÖ kritisoi Willyn kautta, millaiseksi kirja-ala on muuttunut juostessaan trendien perässä ja nostaessaan kirjailijat heidän teostensa edelle.

Corinne Kattelus, entinen Mathis, on vaihtanut pehmeät arvot koviin. Hän ei ole enää elämäntapahippi, vaan hänen pelottomuutensa suuntautuu rahan ja vallan kahmimiseen.

Hänestä on tullut menestynyt liikenainen, juuri sellainen henkilö, jollaisia hän nuorena vastusti.

Anders ”Andy” Montag, mukavampi versio Westöstä, toimii romaanin kertojana. Hänellä ei ole syytä korostaa itseään tai vääristellä tapahtunutta.

Häntä, Corinnea ja Willyä yhdistää tunne seisomisesta uloskäynnin läheisyydessä. Suru johtuu muun muassa siitä, että kukin heistä on valinnut tiensä ja joutuu seuraamaan sitä loppuun asti.

KRONOOPEISTA romaania työstämään ryhtyvää Andyä ajaa westöläinen tavaramerkkimotiivi: sen selvittäminen, missä ja millaisina kuljimme kerran.

Muistin reikien paikkaamisessa auttaa päiväkirja, johon Andy on merkinnyt avainhetkiään.

Kuten aina, Westö käsittelee isoja teemoja:

”Joidenkin mielestä ihmisten kohtalot ovat yhtä mielenkiinnottomia kuin kysymys siitä, milloin olemme rehellisiä ja milloin teeskentelemme. […] Mutta minua on aina kiehtonut se, millaisia me olemme, miten me muutumme ja miten vaikea on löytää yksittäisen ihmisen perimmäinen ydin: käyttäisin sipulivertausta ellei se olisi niin kulunut.”

Kertojan työ ja persoona pitävät proosan pääosin tyylikkäänä. Kyse on jälleen maailmankirjallisuudesta, mutta toisin kuin epätoivoinen kirjailijahahmonsa Willy, Westö seuraa moneen kertaan tallomiaan polkuja.

Hänen proosansa kohderyhmää ovatkin edelleen hänen ikäisensä elämään, rakkauteen, Helsinkiin ja taiteeseen vakavasti suhtautuvat lukijat.

WESTÖ ei ole maaginen realisti, vaan romanttinen realisti, joka kirjoittaa tasaisesti ja turvallisesti.

Codan päähahmot jakavat hänen uteliaisuutensa. He eivät olleet nuorinakaan rikkomassa rajoja, vaan ahmimassa kokemuksia ja osallistumassa.

Kustantaja Andy seuraa kuitenkin murheellisena lukemisen vähenemistä ja epäilee muutenkin rakentamamme kestävyyttä:

”Pinnalta katsoen kaikki vaikutti hyvältä, mutta olin ollut mukana leikissä liian kauan ollakseni näkemättä radaltaan suistunutta sivilisaatiota kaiken alla.”

Kuvan ja äänen ylivallan muistutetaan alkaneen 1980-luvulla, jolloin kasinotalouden Suomessa julkisuuskulttuuri ja viihde ottivat niskalenkin taiteesta. Kirjallisuus muuttui arvojen mukana.

Codassa korostetaan, ettei kukaan ei ole ulkopuolinen ajassaan, vaan ilmiöt, kuten politiikka, vaikuttavat voimakkaasti tapaamme nähdä maailma ja elää siinä. Uusi sukupolvi kuvittelee olevansa erityinen, vaikka lähinnä toistaa edeltäjänsä virheitä.

Ymmärryksestään kärsivä kertoja heittäytyy jälleen kyyniseksi:

”Eikä kukaan pysty pysäyttämään tätä murhaamista ja kärsimystä.”

KOLMIKOSTA Willy, Corinne ja Andy viimeinen omaa parhaan kyvyn itsereflektioon. Hän pahoittelee turhaan, ettei hänellä ole yhtä suvereenia kykyä liikkua aikojen ja paikkojen välillä kuin Willyllä tai Julio Cortázarilla.

Andyn perisuomalainen vaatimattomuus ei tee hänestä epäluotettavaa kertojaa, onhan hänellä takanaan Westö pitelemässä käsissään lankoja.

Tyypillisen halukkaat miehet kiertelevät Corinnen, vetoavan naisen, ympärillä. Andy kuitenkin torjuu setämiestulkinnan ennakoimalla, että hänen kirjansa ”vastaanottoon sisältyisi luultavasti väärinkäsityksiä ja ongelmia, ja ne liittyisivät siihen miten kertomukseni käsittelisi Himoa.”

Codassa mainitaan U2 ja sen nokkamies Bono. Westön romaaneista, kuten U2:n levyistä, on tullut mukavuudenhaluisia. Mutta se ei häiritse, onhan hän aina tavoitellut laatuproosaa kokeilujen sijaan.

Westö leikittelee autofiktiolla pistämällä kertojansa väittämään Codaa todeksi. Yhdellä tasolla kyseessä on kirja petoksista: ihmiset pettämässä ihanteensa, itsensä ja toisensa.

Miten sellaisesta voi selvitä? Kirjoittamalla. Toimeen ryhtyvän Andyn ansiosta avautuu mahdollisuus jatkaa.