TÄNÄ VUONNA 40-vuotistaiteilijajuhlavuottaan viettävä koreografi ja tanssija Liisa Pentti kuuluu siihen nykytanssijoiden joukkoon, joka 1980-luvulla lähti uusia vaikutteita saadakseen opiskelemaan Keski-Eurooppaan ja erityisesti Amsterdamin teatterikoulun modernin tanssin osastolle.

Pentti kuului alusta asti tämän tanssikehityksen keskeisiin tekijöihin ja on siitä lähtien jatkanut oman näköistään koreografista ja tanssillista työtään ensi eri ryhmissä ja vuodesta 2000 lähtien oman Liisa Pentti+Co ryhmänsä kanssa.

SUURINTA OSAA Pentin teoksista on leimannut tietynlainen kokeellinen ja tutkimuksellinen ote.

Esitykset ovat usein olleet pienimuotoisia ja tapahtuneet tiloissa, joissa tanssijat ja tarkoituksella pienilukuinen katsojamäärä ovat olleet hyvin lähellä toisiaan.

Vaikka teoksilla on ollut myös sisällöllinen ”sanoma”, tärkeämpää on selvästi tuntunut olevan liikkeellinen ja tanssillinen tutkimusmatka tiiviissä yhteistyössä tanssijoiden kanssa.

Näin on nytkin Konepajan näyttämöllä nähtävässä juhlavuoden pääteoksessa Zone Critique, koreografia tanssille ja runolle.

Teoksen lähtökohtana ja esityksessä eri tavoin kuultuna on ollut suomenruotsalaisen runoilijan Martin Enckellin tänä syksynä ilmestyneen 999-runokokoelman nimetön päätösruno, jonka teemat liikkuvat laajalla skaalalla maailman kaikkeuden käsittämättömyydestä ja luonnonvoimien arvaamattomuudesta rakkauteen ja kaiken yhteen kietoutumiseen.

Nimensä esitys on saanut ranskalaisen geokemistin Jérôme Gaillardetin kirjassaan La Terre Habitable käyttämästä samannimisestä käsitteestä.

Sillä hän tarkoittaa elämän kannalta ratkaisevaa vyöhykettä, jolla kaikki maapallolla ilmenevä elämä tapahtuu ja joka pohjautuu vuotoihin, virheisiin erilaisten ekosysteemien välillä.

Esityksen vastaanottamiseksi ei mielestäni kuitenkaan tarvitse tuntea Gaillardetin teorioita eikä edes Enckellin runoa, joka löytyy myös käsiohjelman välistä, vaikka ne varmasti syventävät katsomiskokemusta.

Tanssijoiden äärimmäisen paneutunut ja intensiivinen liike ja ilmaisu riittävät teoksen välittymiseksi.

IHAILIN TEOKSEN kuuden tanssijan, Petra Heinäsen, Herman Nybyn, Satu Rekolan, Alina Sakon, Katri Soinin ja Tyra Wingrenin huimaa keskittymiskykyä välillä vain muutaman sentin päässä kolmeneljäsosaympyränä esitystilaa kiertävästä katsojien ringistä.

He olivat täysillä sisällä esityksen maailmassa ja samalla herkästi tietoisia niin toisistaan kuin yleisöstäkin.

Liikekielessä korostuivat erityisesti käden ja etenkin avoimen kämmenen liikkeet. Niitä hämmästeltiin, niillä tavoiteltiin ympäristöä ja haettiin kontaktia toisiin.

Vaikka esityksen kokonaisilmapiiri oli hyvin sisäänpäin kääntynyt ja itseä kuunteleva, oli siinä myös täynnä vihaista turhautumista tai jopa riehakkuutta olevia purkauksia, jotka kylläkään eivät usein johtaneet mihinkään.

Yhteenkuuluvuuteen kuitenkin lopussa päädyttiin ennen kaikkea kosketuksen välityksellä.

ESITYKSEN MUUTEN hyvin neutraalin visuaalisen maailman – avoin vaalea tila ja suurimmaksi osaksi kaiken, myös katsojat, tasaisesti valaiseva perusvalaistus – kiinnekohtina ja väripilkkuina toimivat Jere Vilon suunnittelemat puvut.

Jokainen tanssija oli puettu värikartan eri väriin ja jokaisessa puvussa oli jokin volyymia tuova osuus. En ole varma oliko asujen tarkoitus merkitä sen enempää, mutta minut ne saivat ajattelemaan ympäristön eri elementtejä.

Jouni Tauriaisen äänimaailma perustui suureksi osaksi hiljaisuuteen, joka antoi tilaa niin tanssijoiden liikkeelle kuin lausutulle tekstillekin.

Kun ääntä oli, se oli usein tarkoituksellisen häiritsevää ja hiljalleen voimistuvaa taustasirinää, -särinää ja kohinaa, jonka äkillinen päättyminen oli tarkoituskin huomata.

Zone Critique oli vahvasti tekijänsä, Liisa Pentin, näköinen ja oloinen teos, joka ei pyrkinyt selittämään kaikkea, vaan näyttämään, missä tanssillisella tutkimusmatkalla tällä hetkellä ollaan.