Toiseksi keskeiseksi lähtökohdaksi hän mainitsee musiikin. Ja molemmat saavatkin näyttää voimansa Nauravan kulkurin tarinassa. Mutta esiin nousee vahvasti myös konkreettinen näyttämö, perinteisen teatterin paikka, jossa taika tapahtuu.

Erityisen merkittävältä näyttämön rooli tuntuu Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön kohdalla, koska se saattaa olla niin petollinen, syödä esityksen, hukuttaa näyttelijät ja visiot mustaan aukkoonsa.

Ja kun sillä lavalla on yksin, on todella yksin, kuten Nauravassa kulkurissakin näemme.

LOIRILLE 600 neliön lava oli tuttu: Hän näytteli Helsingin kaupunginteatterissa vuosina 1965-1971 ja Kalle Holmbergin ohjaamassa Riivaajissa vielä 1989.

Nauravan kulkurin lavastanut Antti Mattila, valot suunnitellut Aku Lahti sekä videoista vastaava Timo Teräväinen ovat luoneet pelkistetyn, 70-80-lukujen maailmaan viittaavan vision.

Näyttämön koko ja mahdollisuudet nostettavine ja pyörivine lavoineen sekä näkyvine valotankoineen tuntuu katsomossa melkein fyysisenä, vaikka se välillä jaetaan pitkällä vaneriseinällä tai alas lasketaan valtavat hehkulamppuseinät.

Lavasterakenteet liikkuvat pyörillä, ja niiden “tanssi” limittyy luontevasti näyttelijöiden monessa kohdin koreografioituun liikkeeseen. Videoitakin käytetään maltillisesti; ne eivät vie huomiota fyysisiltä näyttelijöiltä.

Ajassa ja lukuisissa tapahtumissa liikkuva esitys liikkuu koko ajan myös lavalla. Tyylikästä.

VESKUN TARINA on suomalaisille niin tuttu, että hänen elämänsä tapahtumiin voi viitata vain muutamalla kuvalla tai sanalla.

Musiikkiteatterille se mahdollistaa tunnetuimpien roolihahmojen, esitysten, laulujen ja yksityiselämän paljastusten läpikäynnin Pojat-elokuvasta Lapualaisoopperaan, Uuno-elokuviin, Rauta-aikaan, Leino-lauluihin.

Ja silti näkee, että ankaraa karsintaa on tehty osittain ehkä osoituksen siitä, että esityksen Vesku ei lopulta ole tuntemamme Loiri.

Esityksessä korostuu vauhti, jolla monilahjakas Vesku yritti toteuttaa itseään sekä taiteen että viihteen maailmassa, joita 1980-luvulle asti pidettiin tiukasti eriarvoisina.

Loiria esittää kaksi näyttelijää, jotka ovat välillä lavalla yhtä aikaa, kun mennyt ja tuleva limittyvät.

Nuoren Veskun hahmossa nähdään Oliver Kollberg. Hän saa tuutata rehvakkaasti “jumalauta, näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa”, kaatuilla taidolla, olla leikkisä ja yrittää hämmentyneenä tulla toimeen Kalle Holmbergin taiteellisten ja Spede Pasasen viihteellisten yhteistyövaateiden kanssa.

Tämä Vesku uskoo vielä, että kykenee lopulta valitsemaan oman tiensä.

Vanhempaa Veskua esittää Santeri Kinnunen, jonka vetovastuu tarinasta alkaa väliajan jälkeen. Kinnunen tunsi Loirin henkilökohtaisesti, ja se näkynee uskottavassa ja maadoittuneessa tulkinnassa.

Vaikka Loiri-eleitä tai äänenpainoja ei haeta, on edessämme jotain tuttua, elämän arvoituksia pohtiva, paljon saavuttanut ja kokenut, mutta edelleen taiteen edessä nöyrä etsijä.

Nauravan kulkurin bändi svengaa erinomaisesti. Solistina nuorta Veskua esittävä Olver Kollberg.

VESA-MATTI LOIRI oli viimeisiä yhtenäiskulttuurin edustajia ja vahvistajia. Varsinkin Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin Eino Leinon runoihin säveltämät laulut ovat Loirin tulkintoina kaikille tuttuja.

Ne kuuluvat sekä taustalla että laulettuina myös Nauravan kulkurin tarinassa.

Eeva Kontun upeasti sovittamista kappaleista suurimman osan kuulemme Maria Ylipään huikeina tulkintoina. Ne tekevät kunniaa Loirin tavalle laittaa esiintyessään kaikkensa peliin, laulaa täysin palkein ja suoraan sydämestä.

Myös useasti näkyvissä lavalla soittavat muusikot Varre Vartiainen, Jussi Lehtonen, Ilmari Rönkä ja Joonas Tuuri svengaavat riemastuttavasti.

Ylipään hahmo, Veskun elämäkertaa kokoava kirjailija, orkestroi esitystä olemalla lähes koko ajan läsnä ja liikkumalla kepeästi ajassa. Keskusteluissa hänen kanssaan vanha Vesku pääsee kommentoimaan motiivejaan ja näkemyksiään: “Olen ollut enemmän nautiskelija.”

Lopulta tärkeintä on esiintyjän ja yleisön kohtaaminen, yhteinen uni.

Kaikki taide-viihde-pohdinnat ja tivaamiset Vesku kuittaa sillä, että hän voi ja haluaa tehdä molempia. Tämä vapaus maksoi kuitenkin aikaa, jota taiteilijalla ei ollut lähipiirilleen. Lopulta hän halusi keskittyä vain musiikkiin.

Esityksessä muutamien Loirin leimaamien ja Loiria leimanneiden laulujen sanat ovat suoraan hänen elämästään: Alun perin Georg Malmsténin Kohtalokas samba on kuin kuvaus Veskun monista naissuhteista. Leinon Lapin kesän luonto- ja taiteilijaromantiikkaa tihkuvat sanat tuntuvat kuvaavan Veskun tuntoja.

LOIRIN julkisen elämän läpikäynti tuo näyttämölle tietysti monta muutakin tunnettua henkilöä.

Erityisesti Joel Hirvonen saa tilaa vetää nupit kaakkoon hengästyttävässä Kalle Holmberg -parodiassaan. Jari Pehkonen löytää tarvittavat kliseet muodostaakseen tunnistettavan Speden, samoin Jouko Klemettilä Mikko Niskasena.

Kun Loirin useita roolihahmoja tulkitsevat ensemblen muut näyttelijät kuin Kollberg tai Kinnunen, irtoavat hahmot esittäjästään koko kansan kulttuuriomaisuudeksi. Nasse-setä ja Jean-Pierre Kusela muistuttavat omaperäisyydessään anarkian vapauttavasta vaikutuksesta.

Esitys liikkuu musiikkidraamasta parodiaan Holmbergin ja Speden kohdalla perustellusti. Ensin mainittu saa kantaakseen koko 60-lukulaisen taiteen tekemisen intohimon, jälkimmäinen taas esiintyi julkisuudessa enimmäkseen luomassaan savolaisviisastelijan hahmossa.

En kuitenkaan ymmärrä, miksi Loirin toisesta vaimosta, auto-onnettomuudessa nuorena kuolleesta Monasta, on ohjattu nykykielellä kiroileva teinibilettäjä. Monaa esittävä monitaitoinen Ella Lymi tulkitsee hahmonsa toki täysillä ja laulaa koskettavasti.

Nauravan kulkurin tarinan käsikirjoittanut Sami Keski-Vähälä on tehnyt tarkkaa työtä, kuten koko ensemble.

Keski-Vähälän kokemuksella (muun muassa Neljäs tie, Jatkuvaa kasvua) Loirin aiheita ja teemoja pursuavasta elämästä on saatu tunnistettava mutta omaan näkökulmaansa luottava esitys. Se on erityinen voimavara, kun materiaalin runsaus vie helposti moneen suuntaan.

Huumorilla höystetyn esityksen visiot muuttuvat loppua kohden yhä pakahduttavammiksi.

Kun Maria Ylipään siluetti nousee ylös kohti punertavaa taivaanrantaa, laskeutuu sitten alas ja taivaanranta häipyy, mustalla pyörönäyttämöllä seisovat vastakkain nuori ja vanha Vesku. Elegia. Pimeys.

Juttua muokattu klo 11:55: korjattu otsikossa ollut virheellinen nimi ”Kansallisteatteri”.