Arvio tanssiesityksestä Kastor & Pollux: Leikkisä, kekseliäs, lasten ymmärrykseen luottava

Kuva: Erno Soralipas
Heidi Masalin ja Tanja Illukka ovat kirjaimellisesti tähtipari, joka seikkailee avaruudellisissa maisemissa.

Malmitalossa sai viime viikolla ensi-iltansa Taina Illukan ja Heidi Masalinin suunnittelema ja esittämä lapsille suunnattu tanssiesitys ”Kastor & Pollux”.

Kastor ja Pollux ovat Kaksosten tähdistöstä matkalle lähteneitä seikkailijoita, jotka puulaatikolla matkatessaan kohtaavat kaikenlaisia olentoja. Välillä he itsekin muuttuvat salaperäisessä laatikossaan ihan toiseksi. Kaikki ei olekaan ihan sitä, miltä ensiksi näyttää ja tapahtuvat noudattavat omaa sattuman logiikkaansa.

Yli 3-vuotiaille suunnatussa esityksessä on hyvin otettu huomioon pienet katsojat. Mitään pelottavaa ei ole, mutta yllättäviä käänteitä kylläkin.

Leikkisissä kohtauksissa on paljon mainioita liikkeellisiä keksintöjä ja oudot eläimelliset hahmot perustuvat Illukan monipuoliseen ja taitavaan liikkumiskykyyn. Kokonaisuutena esitys on monipuolista, mutta helposti vastaanotettavaa nykytanssia.

TANSSI

Katve [blind spot],Malmitalo, Helsinki

Kastor & Pollux

Koreografia ja tanssi Tanja Illukka ja Heidi Masalin –  Sävellys Olli Havu – Valot Nanni Vapaavuori – Ääni Tuuli Kyttälä

Esitys luottaa lasten liikkeelliseen ymmärryskykyyn, eikä selitä kaikkea puhki, vaikka välillä tanssijoiden runsas ilmehdintä on sillä rajalla, alkaako se ärsyttää.

Dramaturgisesti esitys on aavistuksen verran tasapaksu, koska kaikki kohtaukset ovat samanarvoisia, eikä mitään varsinaista tarinaa tai käännettä ole. Näemme muun muassa jännittävää ralliautoilua, oudon vedenalaisen eläimen, pienten ja suurten nukkeolioiden kahvittelua. Matkalaisia ohjaa pitkän varren päässä valaiseva kuulyhty.

Nanni Vapaavuoren suunnittelemiin valoihin on muutenkin selvästi panostettu, vaikka kyseessä onkin monenlaisiin tiloihin soveltuva kiertue-esitys. Valot kuvioivat lattiaa ja pehmeä kokonaisvalo luo aavistuksenomaisen avaruudellisen tilan näyttäen kuitenkin kaiken tarpeellisen.

Olli Havun musiikki on tehty ennen kaikkea tukemaan liikettä, mutta siinä on myös omaa vitsikkyyttä erilaisine rytmintekotapoineen ja lasten äänineen. Osan esityksen äänimaailmaista tekevät myös tanssijat itse.

Kastor & Pollux on tervetullut lisä lapsille suunnattuun tanssiesitystarjontaan, eikä aikuinenkaan katsoja pitkästy sen parissa.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Billy Elliot ja Junnu Vainion laulut TTT:n syksyn vetonauloina

Kuva: Kari Sunnari
Billy Elliot -musikaalin Billyn ja Michaelin päärooleissa vuorottelevat Simo Riihelä, Ilmari Kujansuu, Jiri Rajala, Nuutti Kerppilä, Juho Mönkkönen ja Osku Perkiö.

Tampereen Työväen Teatterin syksyn ohjelmistoon mahtuu seitsemän ensi-iltaa.

Suuren näyttämön syksyn avaava ”Tämä on ryöstö! – komedia pankkiryöstöstä” vie kesään 1958.  Pankin suojissa on mittaamattoman arvokas timantti, jonka pakojalalla oleva roisto aikoo kähmiä  itselleen. Hänen apunaan on vähemmän välkky apuri, viekas tyttöystävä – ja huoltomies. Komedian rullatessa joutuu parikin kertaa miettimään, kuka on kuka ja kuka pettää ketä?

Suomentaja Mikko Koivusalo on sovittanut Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin komedian Tampereella tapahtuvaksi. Ohjaaja on Tommi Auvinen ja rooleissa nähdään muubn muassa Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm ja Puntti Valtonen.

”Billy Elliot” on TTT:n syksyn musikaalisatsaus. Lee Hallin kirjoittamaan tarinaa siivittää Elton Johnin musiikki.

Musikaaliin koe-esiintymisistä valitut kuusi poikaa ovat treenanneet Billyn nimiroolia ja toista keskeistä poikaroolia Michaelia varten jo vuoden 2017 alusta. Ohjaaja Samuel Harjanne kertoo varsinaisten näyttämöharjoitusten käynnistyneen muutama viikko sitten, jolloin koko 55-henkinen työryhmä tapasi toisensa ensimmäistä kertaa.
Billy Elliotin rooleissa vuorottelevat Osku Perkiö, Jiri Rajala ja Simo Riihelä ja Michael Caffreyn rooleissa Nuutti Kerppilä, Ilmari Kujansuu ja Juho Mönkkönen. Ensi-ilta on Suurella näyttämöllä 18.10.

Virtuaalista ja maanläheistä

Kuka olisit, jos saisit olla kuka tahansa, millainen tahansa? Mitä tekisit, jos kaikki olisi sallittua – eikä kukaan ei saisi tietää? Näitä kysymyksiä herättelee USA:ssa parhaana uutena näytelmänä palkittu ”The Nether”, joka saa Suomen kantaesityksensä Eino Salmelaisen näyttämöllä 31.8. Esitys sijoittuu lähitulevaisuuteen, virtuaalitodellisuuksien verkostoon, jossa käyttäjä pääsee yksityisesti toteuttamaan salaiset mielihalunsa. Kaikkein pimeimmätkin. Onko itse valittu identiteetti vapauttava tie todelliseen minuuteen vai koukuttavaa todellisuuspakoa? Entä missä kulkevat kuvitelmien rajat? Mikä on rikoksen nimi, kun teoilla ei ole mitään seurauksia todellisuudessa? Vai jättävätkö ne lopulta sittenkin aina jäljen?

The Netherin virtaviivaisen toteutuksen ohjaa Tiina Puumalainen ja osissa nähdään Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho.

Sirkku Peltolan uusin näytelmä ”Pässi”  kantaesitetään Eino Salmelaisen näyttämöllä 9.10. Teos kertoo tämän hetken suomalaisista: ihmisellisessä kertomuksessa nähdään muun muassa letkautteleva joka paikan yrittäjä Leksa Hiironen, avioeroaan sureva ja tytärtään kaipaava liikekumppani Hebu Kaseva, romanssista raskaaksi tullut ja neuvoton kieltenopettaja Anita Ailio, polvivaivainen mutta sydämellinen tilan emäntä Hellä Ailio, kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut irakilainen sellisti Damir sekä toiveikas Jokke-pässi. Hellä Ailion maatilalla humanitäärisenä operaationa alkava peltikaton remontti yhdistää hetkeksi kovin erilaiset ihmiset, jotka tarvitsevat toisiaan.

Tuire Salenius palaa Pässissä eläkepäiviltään näyttämölle kovaan ensembleen Samuli Mujeen, Tommi Raitolehdon, Aimo Räsäsen, Miia Selinin ja Auvo Vihron rinnalle.

Taneli Mäkelä, Puntti Valtonen, Tuomas Uusitalo ja Esko Roine muodostavat TTT:n vanhojen poikien kvartetin.

Samaisella Salmelaisen näyttämölläs aa kantaesityksensä 6.11. myös Tommi Auvisen ja Seija Holman käsikirjoittama ja ensin mainitun ohjaama ”Vanhoja poikia”. Siinä neljä miestä kohtaa tuulisella Saimaan saarella, ja muistot, toiveet, syvimmät surut ja hellimmät unelmat jaetaan yhdessä. Miehet kuljettavat tarinaansa parinkymmenen Juha Vainion  laulun voimin, huumori ja haikeus lyövät komeasti kättä. Ja jossain kääntää norppakin kylkeään.

Vanhoina poikina nähdään Taneli Mäkelä, Esko Roine, Tuomas Uusitalo ja Puntti Valtonen

Duunarikomediaa ja drag-säihkettä

Kellariteatterissa 4.9. ensi-iltansa saavan ”Vakavuusongelman” käsikirjoittaja Mika Ripatti kertoo olevansa ensisijaisesti Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran putkenlaskijaryhmän etumies, ja vasta toissijaisesti tuottelias näytelmäkirjailija sekä tv- ja elokuvakäsikirjoitusten tekijä .

Työmaalla Lintupuistossa tökkii kaikki. Viemärikaivot eivät asetu, putket painuvat ja linjat ovat pielessä. Vakautettu maa ei olekaan vakaa. Ihan kuin tällä entisellä suoalueella olisi oma tahto. Koko maailmassa ei tunnu olevan enää järkeä.

Uusi kotimainen komedia tarkastelee maailmaa henkilöidensä näkökulmasta rehellisesti, mutta rakastavasti. Sen ohjaaja Aleksis Meaney ja keskeissä rooleissa nähdään Jaana Oravisto, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Matti Pussinen-Eloranta, Mika Honkanen ja Jari Leppänen.

Pikkujoulukauden täkynä nähdään ”Showhat – 20 vuotta tähtinä”, nyt isompana ja näyttävämpänä kuin koskaan. Osku Heiskasen ja Jarkko Valteen dragshow tarjoaa hersyvää huumoria, musiikkia, kimaltelevia asuja ja visuaalista ilotulitusta. Esitykset ovat 30.11.-1.12.

TTT-Klubin syksyn uutuustuotanto on karaokeshow ”Kuumia aaltoja” . Käsikirjoittaja Anne Prokofjeff on luonut  vauhdikkaan tarinan kahdesta keski-ikäisestä naisesta, jotka tapaavat sattumalta baarissa ja innostuvat laulamaan yhdessä. Esityksen ohjaa Tiina Brännare, rooleissa Kristiina Hakovirta ja Karoliina Kudjoi.

Keskustelua aiheesta

Arvio La Strada -teatterin Waltari-klassikosta: Hyvää tekevää teatteria hyväksikäytöstä

Mika Waltarin komediassa sisarukset Ulriika (Marjo Minkkinen) ja Kristiina (Titta Silman) pitävät paperikauppaa pikkukaupungissa. Heidän sisarensa tytär Raili (Mari Heinilä) tahtoo opiskella Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa, mutta tädit eivät päästä. Ulriika on alistanut Railin ja Kristiinan palvelijoikseen ja ottanut suojelukseensa näiden perintörahat. Näyttämölle astuu huijari Gabriel (Keijo Kuivanen). Alkaa petkutuksen peli. Jokainen on jokaisen kilpailija ja melkein jokainen tulee petkutetuksi.

Tampereella toimiva kehitysvammaisteatteri La Strada näyttää Gabrielillaan, miten yhteiskunnan lohduttomista ja likaisista peleistä voi tehdä lohduttavaa ja hauskaa teatteria.

Lannistumaton La Strada leikkii läsnäolon voimalla

 Ohjaaja Anu Panula on kutsunut joskus ammattilaisia vierailijoiksi, joskus vaativat ja maineikkaiksi kasvaneet tuotannot on tehty pitkälti omin voimin. Nyt nimiosassa vierailee Keijo Kuivanen, suurenmoinen tangolaulaja. Kun Kuivanen ja Titta Sillman kohtaavat, niin ammattilaisuuden ja ei-ammattilaisuuden välille syntyy vuoropuhelu, jossa La Stradan oma erityisluonne paljastaa, mihin kaiken hyvän teatterin voima perustuu.


Kehitysvammaisteatteri La Strada, Tampere

Mika Waltari & Jorma Panula:

Gabriel, tule takaisin

Sovitus Ritva Arvelo – Ohjaus: Anu Panula -Rooleissa Kalle Bister, Mari Heinilä, Keijo Kuivanen, Marjo Minkkinen, Leevi Paalanen, Markus Pieniluoma, Niko Pohja (juonto), Atte Selin ja Titta Sillman – Orkesterssa Ari Angervo, Miina Joseppiina Kahiluoto, Sami Perkiö, Tom Wanamo ja Jyri Häkkinen

Sillmanin voiman salaisuus on levollisessa läsnäolossa. Teatteri on lohduttavaa, kun se näyttää, että kaikki hyvä mitä on, on nykyisyydessä, siinä missä ollaan. La Strada tarjoaa paikan, jossa voimme antaa arvon sille, mikä on tässä ja nyt, ja olla uhrautumatta sen puolesta, mitä tavoitellaan. Teatteri on hauskaa, kun näyttelijä on yrittävinään olla joku toinen kuin hän on ja on yritysleikkinsä takia oma itsensä.

Musiikki muuttaa Waltarin kiristämät ristiriidat Panuloiden ohjaamaksi vuoropuheluksi. Kapellimestari Jorma Panulan näytelmään säveltämä musiikki on keskustelevaa jo itsessään. Kansanomaisia perinteitä koskevat haikeat muistot puhuttelevat sävellyksissä modernia dialogisuutta. Esityksessä musiikki keskusteluttaa osapuolia monitasoisesti. Orkesteri on sijoitettu näyttämön eteen. Se säestää laulua ja keskustelee toiminnan kanssa. Laulukohtauksissa näyttelijät puhuttelevat toisiaan laulamalla, niin kuin oopperassa ja musikaalissa tapahtuu, samalla kun La Stradan miesten kuoro osallistuu keskusteluun ja kommentoi tapahtumia näyttämön perällä olevan ikkunan takaa. Järjestely tuntuu ehkä kirjoitettuna mutkikkaalta, mutta toimi esityksessä selväpiirteisesti. Musiikin ja muun toiminnan vuoropuhelun ansiosta Gabrielin uusimman tuleminen vahva huumori saa erityislaatuisella tavalla juhlavan sävyn.

Sitkeä Gabriel tuli taas takaisin!

Waltarin Gabriel, tule takaisin! ilmestyi vuonna 1945. ”Sydämetön komedia” pyrki täyttämään omilla keinoillaan sitä tyhjää aukkoa, joka oli syntynyt ihmisten mieliin sodassa. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Suomeen, jossa edistysusko ja autoritaarisuus ottivat yhteen.

Janne Tarmio kiinnittää vuonna 1985 ilmestyneessä Yhteiskunnallisen korkeakoulun, kirjailijoiden ja kirjallisuuden yhteyksiä koskevassa tutkielmassaan huomiota Waltarin komediassa avautuvaan vanhentuneen moralismin ja modernin eteenpäinmenon väliseen kuiluun. Nuori Raili uhmaa kasvattitätejään pyrkimällä Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun, uusia kokemuksia ja yhteiskunnallista asemaa hankkimaan. Railista tulee näytelmän sankari, jämäytettyjen ja jymäyttäjän jymäyttäjä.

Waltari hurahti 1920-luvulla modernin edistyksen ihanuuksiin, ja suhtautui niihin vuonna 1945 epäillen, mutta Railissa moderni sai vielä yhden riemuvoiton. Myös YKK ryhdistäytyi sotien jälkeen muuttumalla Tampereen yliopistoksi, jossa työläissivistyneistöä opiskeli rehtori Paavo Kolin (1921-1969) päättäväisten toimien ansiosta 1980-luvun puoliväliin saakka. 30 vuotta myöhemmin Tarmion ja hänen tutkielmaansa saatesanat kirjoittaneen Yrjö Varpion yliopistosta käyttämät ilmaukset kuulostavat surullisilta. ”Itsenäinen työ” … ”menestyksekäs yhteiskunnallinen toiminta”.

Kun Gabriel nyt taas tuli takaisin, se tapahtui aikana, jossa vielä Ilkka Kuusiston oopperan libretosta (1998) nousevat muistot edistyksestä, sivistyksestä ja vaikutusmahdollisuuksista tuntuvat ohi eletyiltä. Ohjaaja Panula kertoo, että alkuperäisen inspiraation lähteenä oli ns. kuntoutus, jossa kehitysvammaisia orjuutetaan ja riistetään häikäilemättömästi. Tästä kysymyksenasettelu laajeni naisten tyhmistämiseen ja hyväksikäyttöön. Yksi mies yrittää pettää näytelmän kaikkia naisia, ja mainioiden miesten kuoro kommentoi tapahtumia hymyillen taustalla. Äänitehosteetkin tähdentävät, että Gabriel ei ole kovin taitava petkuttaja, vaan päinvastoin varsin kömpelö, mutta onnistuu silti, … niin kauan kuin onnistuu. La Stradan Gabriel kertoo eräänlaisesta uuden avoimuuden ajasta, jota parhaillaan elämme. Esimerkiksi pääministerimme  toimissa kiristyksen ja nöyryyttämisen rakenteet ovat paljaina näkyvissä. Silti hän onnistuu toistamaan toimiaan. Railia odotellaan.

Pertti Julkunen


Autetaan La Stradaa!

Suomen ainoa kehitysvammaisteatteri La Strada on konkurssin partaalla. Lipputulot ja näyttämön vuokraus eivät ole riittäneet oman teatteritilan korkean vuokran (3000€/kk) maksamiseen. Jos apua ei saada, teatterin toiminta loppuu pian.

La Stradan toiminnan jatkamisen turvaamiseksi kerätään adressia. Sen osoite on: https://www.adressit.com/
vetoomus_kehitysvammaisteatteri_la_stradan_toiminnan_jatkumisen_t

La Stradan tukijäsenmaksu on 24 euroa. Teatteri kertoo ottavansa suurella kiitollisuudella vastaan kaikki pienet ja suuret lahjoitukset. La Stradan tukitilin numero on: Fi53 1146 3001 1118 45 NDEAFIHH. Viite: 9001. Saaja: Teatteri La Strada.

Keskustelua aiheesta

Q-teatteriin perustajiin kuulunut Leo Raivio on kuollut 51-vuotiaana

Kuva: Lehtikuva

Helsinkiläisen Q-teatterin perustajiin kuulunut näyttelijä Leo Raivio, 51, on kuollut. Hän menehtyi eilen sairaalassa, kerrotaan Q-teatterista.

Raivio tunnetaan etenkin veljensä Antti Raivion kirjoittamasta näytelmästä Skavabölen pojat, joka nosti Q-teatterin maineeseen 1990-luvun alussa. Näytelmä kertoi heidän omasta nuoruudestaan. Sen pohjalta on tehty myös elokuva.

Raivion kuolemasta kertoi ensin Yle.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Martti Suosalo on monologin mestari

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Parasta elämässä -näytelmässä Martti Suosalo nappaa yleisöstä henkilön näyttelemään esimerkiksi alakoulun opettajaa ja hänen sukkakoiraansa.

Martti Suosalo on elokuva- ja näyttämörooliensa ohella tunnettu monista monologiesityksistään. Esimerkiksi ”Mielipuolen päiväkirjasta”, ”Palvelijasta” ja ”Luolamiehestä” on kaikista muodostunut kestosuosikkeja.

Uusi sulka Suosalon hattuun on nuoren polven brittikirjailija Duncan Macmillanin näytelmä ”Parasta elämässä” (Every Brilliant Thing, 2013). Monologi sai ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa, jossa se on nähtävänä tämän kevään. Sitten Suosalo lähtee kiertämään esityksen kanssa ympäri Suomea.

Näytelmässä seurataan yhden miehen tarinaa, joka alkaa siitä, kun 7-vuotiaan pojan äiti yrittää ensimmäisen kerran itsemurhaa. Tämän jälkeen poika päättää piristää äitiään listaamalla kaikki asiat, joiden takia elämä on elämisen arvoista. Lapsen maailmassa niitä ovat muun muassa aurinko, jäätelö ja raidalliset asiat. Lista kulkee pojan mukana hänen aikuistuessaan, lähtiessään opiskelemaan, mennessään naimisiin. Samalla ilon aiheet muuttuvat abstraktimmeiksi, kuten kohta 1007: ”Se, että joskus löytyy laulu, joka täydellisesti vastaa sun tunteita”.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Duncan Macmillan-Jonny Donahoe:
Parasta elämässä
Ohjaus ja suomennos Pentti Kotkaniemi – Valot Petri Suominen – Ääni Tuomas Rissanen – Näyttämöllä Martti Suosalo

Mestarillista haltuunottoa

Ennakko-odotus näytelmästä, jossa yleisö on osa esitystä, on usein, että nyt tulee kiusallisia hetkiä. Turun kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä homma sujuu kuitenkin todella vaivaannuttamatta.

Yleisöä on sijoitettu katsomon lisäksi näyttämölle. Suosalon hahmon listan kohtia on jaettu katsojille,  ja Suosalon huudellessa numeroita yleisön joukosta kuuluu ympäriinsä näitä parhaita asioita. Yleisö on alusta asti mukana ja heittäytyy uskaliaasti.

Suosalo myös nappaa yleisöstä hahmoja kohtauksiin, kuten isäksi, professoriksi tai vaimoksi. Olisi mielenkiintoista nähdä toinen esitys eri yleisöllä ja seurata, miten Suosalo mukautuu erilaisten roolisuoritusten keskellä.

Miksi tunnelma ei ole kiusallinen? Syynä on yksinjertaisesti  Martti Suosalo ja hänen karismansa. Hänen läsnäolonsa sekä pienet, mutta tehokkaat eleet imaisevat mukaansa. Tuntuu kuin Suosalo olisi oma itsensä, koska hän ei esittämällä esitä kertojaa.

On vaikeaa nimetä kovin monta muuta suomalaista näyttelijää, joka  hallitsisi näin hyvin puolitoistatuntisen monologin ja pitäisi yleisön jatkuvasti hyvällä tavalla varpaillaan.

Vihlovaa komediaa

Vaikka Duncan Macmillanin tyyli on vahvasti komediaa, päähenkilön äidin masennusta käsitellään onnistuneesti. Pojan reaktiot itsetuhoiseen äitiinsä tulevat esiin pienillä viittauksilla, jotka kuitenkin vihlaisevat. Ainoastaan näytelmän loppu lässähtää ja tuntuu jäävän liian avoimeksi.

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on suomentanut Parasta elämässä -näytelmän onnistuneesti. Eikä näytelmässä voida välttyä ”Bonalle” tyypillisistä pitkitetyistä hassuttelukohtauksista.

Musiikki kuljettaa tarinaa vahvasti. Päähenkilön listan 1007. kohta tiivistää monen hersyvän hetken. Esityksessä kuullaan amerikkalaista jazzia kuin myös Suosalon laulattamana Seija Simolan La Maritza.

Martti Suosalo on kertonut haastattelussa, kuinka näytelmän harjoitusten aikana hän on pohtinut myös oman elämänsä pieniä, hyviä asioita. Samat ajatukset alkavat pyöriä katsojallakin, ja teatterista poistuu mieli hyvin kylläisenä.

Ellinoora Sandell

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Arvio Helsingin kaupunginteatterin Hinta-esityksestä: Mitä maksaa käytetty elämä?

Kuva: Tapio Vanhatalo
Perheen jäämistöstä löytyvä floretti symbolisoi alleviivatusti sitä kamppailua, jonka veljekset Walter (Eero Aho) ja Victor (Santeri Kinnunen) käyvät keventääkseen välejään hiertävää taakkaa. Taustalla heidän välissään on Victorin vaimo Esther (Aino Seppo).

Jo kaupunginteatterin pienelle puolelle asetuttaessa huomioni kiinnittyy näyttämökuvaan. Ei vain siksi, että lavalla on roimat määrä roinaa, vaan myös sen lavan muotoon ja asemointiin suhteessa katsomoon: déjà vu! Ohjaaja Paavo Westerbergin edellisessä työssä, Espoon kaupunginteatterissa syksyllä esitetyssä näytelmässä ”Seuraavat 500 vuotta”, näyttämö oli samassa asennossa. Ikään kuin työntyen yhdellä kulmallaan keskelle katsomoa. Nyt jakaen, mutta myös lähentäen näyttämön henkilöitä.

Espoossa näyttämö oli kamasta tyhjä, sen täytti kolmen näyttelijän puhe, ja lavastuksen virkaa hoitivat laajat valopinnat. Kaupunginteatterin näyttämöllä Antti Mattilan luoman ullakkohuoneinteriöörin täyttävät suuret huonekaluröykkiöt. Ja puhe.

Vielä näytelmän alettuakin mööpelivuoret kiinnittävät katseen ja  kieltämättä vähän  varastavat huomiota dialogilta. Katse kaivautuu kasojen sisään ja poimii massasta yksityiskohtia kuten erilaisia tuolimalleja. Ajatus karkaa, huomaan laskevani, montako tyyliä on edustettuna ja montako erilaista pöytää on kasan pohjalla. Toki huomaan myös pohtivani, mitä nämä kalut kertovat tai tulevat kertomaan näytelmän päähenkilöistä. Siitä, miten he ovat eläneet, ennen kuin kaikki romahti vuoden 1929 pörssikeikauksessa.

Irtaimiston vetovoima hälvenee sitä mukaa kun näyttämöllä soljuva  keskustelu käy intensiivisemmäksi ja sen sisältö terävöityy yleisestä kaupankäyntijahkauksesta henkilökohtaisemmaksi ja roolihenkilöiden naamioita riisuvaksi. Kun dialogi ensimmäisen parinkymmenen minuutin lämmittelyn jälkeen pääsee todella vauhtiin, ei se enää otteestaan irti päästä kaikkiaan kolmetuntisen näytelmän aikana.

Monta hintaa, halpaa ja kallista

Arthur Millerin näytelmä Hinta kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1968 liki 20 vuotta hänen kuuluisimman näytelmänsä ”Kauppamatkustajan kuolema jälkeen”, mutta sen voi silti nähdä sisarteoksena tuolle klassikolle. Molemmissa tutkaillaan, mitä  ahneus taloudelliseen menestykseen ihmisissä teettää.

Hinta on suomalaisissa teattereissa jäänyt kovin vähälle huomiolle: se on vuodesta 1968 nähty meillä ammattiteattereissa alle kymmenen kertaa, kun kauppamatkustaja Willy Loman on noussut näyttämölle yli 40 kertaa 1950-luvun kantaesityksensä (kaupunginteatterin edeltäjä Helsingin Kansanteatteri) jälkeen.

TEATTERI

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö
Arthur Miller: Hinta
Suomennos Aleksi Milonoff – Ohjaus Paavo Westerberg – Lavastus ja puvut Antti Mattila – Valot Kalle Ropponen – Ääni Aleksi Saura – Rooleissa Eero Aho, Santeri Kinnunen, Esko Salminen,  Aino Seppo

Näytelmän nimi viittaa moneen suuntaan. Konkreettisimmillaan se on se aika vaatimaton summa, josta lapsuudenkotinsa irtaimistoa myyvä Victor Franz on valmis tekemään kaupat vanhan juutalaisen kauppiaan kanssa. Toisella, vakavammalla tasolla kyse on hinnasta, jonka Victor on joutunut maksamaan jäätyään  huolehtimaan pörssiromahduksessa omaisuutensa menettäneestä isästään; se ratkaisu on estänyt häntä suorittamasta opintojaan loppuun ja pääsemästä käsiksi kunnon ammattiin.  Sen hinnan haluaisi tietää myös Victorin vaimo, joka on aina halunnut elämälleen prameammat puitteet kuin Victor on poliisin palkallaan pystynyt järjestämään.

Korkein hinta on maksettu Victorin ja hänen veljensä Walterin välirikossa: 16 vuotta ilman yhteydenpitoa johtuen siitä, että Walter ei halunnut auttaa rahallisesti silloin kun veli kituutti isänsä kanssa lähes nälkää nähden.

Näin Millerin näytelmästä on rakentunut toisiinsa tiukasti nivoutuvien hintakesakustelujen sarja. Ensin Victor pohtii vaimonsa  Estherin kanssa leveämmän elämän mahdollisuuksia, sitten kuvaan astuu kauppias Solomon, jonka kanssa tingataan käytännön tasolla könttäsummasta, jolla koko irtaimiston voisi myydä, ja kuvitteellisemalla tasolla siitä, mikä arvo on muistoilla, perheen historialla. Kahdeksan tuhatta taalaa, se se hinta on.

Väliajan jälkeen näyttämölle astuu Walter, jolle 8000 dollaria on ok eikä hän ole itse edes kiinnostunut ottamaan siitä osaansa. Mutta hän alkaa nakertaa jo sovittua kauppaa pohdinnoilla siitä, millä tavalla suvun jäämistön realisoimisesta voisi irrota enemmänkin, paljon enemmän. Näin ajaudutaan siihen pisteeseen, että Esther kinaa hinnasta, Solomon puolustaa tarjoustaan, Victor haluaa päästä eroon koko tilanteesta ja Walter vuoroin myötälee, vuoroin kyseenalaistelee asioita kuin  pirun ja enkelin vuoropuheluna…

Kun näytelmä pääsee pitkään huipentumaansa, Victorin ja Walterin välien selvittelyyn ja kaikkien vanhojen patoutumien purkamiseen, ei raha, tavara, mikään kauppahinta ole enää pääasia. Nyt on kyse elämän ja elämänvalheen hinnasta. Siitä, kuka on mitäkin laskua siinä prosessissa ollut maksamassa.

Dialogia kestolatauksella

Paavo Westerberg on ohjaajana elementissään näissä vuolaspuheisissa draamoissa, olivat ne sitten hänen itse kirjoittamiaan, kuten Kansallisteatterissa 2016 nähty ”Mahdolliset maauilmat” ja Espoon viimesyksyinen Seuraavat 500 vuotta, tai klassikoita kuten Kansallisteatterin ”Vanja-eno” (2014) ja nyt tämä Hinta. Ohjaaja luottaa tekstiin ja näyttelijöihinsä sen käsittelijänä. Hän antaa dialogin pysyä kaiken aikaa fokuksessa, ei feidaa sitä sijaistoiminnoilla, ei hukuta ydinrepliikkejä simultaaniseuuden äänimattoon, huudattaa ja himmentää hallitusti.

Näin Hinta-näytelmänkin henkilöt pysyvät koko ajan latautuneina, vaikka Millerin teksti kieltämättä vähän jumittuu jankkaamaan Walterin ja Victorin hakiessa takautuvasti oikeutusta omille ratkaisuilleen.

Noita edellä lueteltuja Westerbergin viimeisen neljän vuoden sisällä ohjaamia näytelmiä yhdistää myös se, että Eero Aho on ollut keskeisessä osassa jokaisessa. Tällä kertaa hän hyppää kehiin vasta toiselle puoliskolle, mutta ottaakin sitten noin  tunnin ja vartin läsnäolollaan näyttämön hyppysiinsä. Rooli on kiitollinen, sillä Aho saa haastaa vuorollaan kaikki muut. Hänen Victorinsa on kunnon opportunisti, joka koettaa sekä hyvällä että pahalla tai ainakin jyrkkyydellä taivuttaa ihmiset puolelleen. Victor pitää myös oman fasadinsa kirkkaana pitkään, mutta kun särö tulee…

Santeri Kinnunen on mukava nähdä kunnon draamahommissa monien komediallisten roolitöiden jälkeen. Walter on väkevästi tehty rooli, jota komediamaneerit eivä paina.

Samoin on hienoa nähdä Aino Seppo pitkästä aikaa kunnon roolissa. Asko Sarkolan johtajakaudellahan hänen kykyjään haaskattiin vähäpätöisemmissä sivurooleissa. Esther hahmottuu hienolla tavalla dualistisesti: on nöyryyttä ja sähäkkyyttä vuoristoratamaisessa rytmissä.

Millerin tekstin Solomon on aikamoinen stereotypia ahneesta juutalaisesta kauppamiehestä, mutta Esko Salmisen karismalla hahmosta häipyy niin etninen kuin luonteenpiirteellinen painolasti. Jäljelle jää surumielisellä tavalla humoristinen hahmo, jolla on paitsi pitkällä vietyä bisnesvaistoa myös sydänta.  Eivät hänen välittäjäntaitonsa silti enää riitä, kun Franzin veljesten Iso Jako pääsee käyntiin.

Keskustelua aiheesta