Jukka Nevakiven toimittaman ykkösosan julkaisusta on jo miltei neljäkymmentä vuotta. Uudessa osassa käydään läpi vuodet Mauno Koiviston presidenttikauden alusta aina Martti Ahtisaaren kauden ensimmäiseen vuoteen.

Suomi lännettyi. Neuvostoliitto romahti, Baltian maat itsenäistyi, irtauduttiin YYA-sopimuksesta, Yhdysvaltojen merkitys maailmanpolitiikassa kasvoi ja Suomi liittyi jäseneksi Euroopan unioniin.

HIDASLIIKKEISENÄ tunnettu Suomen ulkoasiainhallinto koitti pysyä suurten maailmantapahtumien vauhdissa. Vaikka Urho Kekkonen ei enää johtanut maata, hänen pitkän kautensa vaikutus ulkoministeriöön ei poistunut yhdessä yössä.

Ministeriön rooli ulkopolitiikan päätöksenteossa eli mukana presidentin, hallituksen ja eduskunnan suhteiden muuttuessa.

Koivisto antoi ulkoministeriölle edeltäjäänsä enemmän toimintavapautta. Vaikka Koivisto ei Kekkosen tavoin pyrkinyt pitämään kaikkia lankoja käsissään, poikkeustilanteissa presidentti otti tiukan otteen ulkopolitiikan peräsimestä.

Tämä näkyy esimerkiksi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden evakuointilennon järjestelyssä keväällä 1986 ja erityisesti reagoinnissa kylmän sodan loppuvaiheen nopeisiin muutoksiin.

Koiviston linjan mukaisesti Suomi suhtautui varautuneesti Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin. Tietotekniikan yleistyminen puolestaan vaikutti monella tapaa ministeriön työskentelyyn.

Suomen vaurastuessa 1980-luvulla ulkomaan edustustojen verkosto laajeni erityisesti Euroopan ulkopuolelle.

TEKIJÄT OVAT päättäneet lopettaa teoksen presidentin vaihdoksen sijaan Suomen EU-jäsenyyden alkuun.

Teoksesta käy ilmi, että ulkoministeriön ja tasavallan presidentin suhde muotoutui oleellisesti uudelleen, kun talvella 1994 presidentiksi valittiin jo pitkän uran suomalaisena diplomaattina tehnyt Martti Ahtisaari.

Ahtisaaren tultua valituksi hän otti ulkoministeriöstä presidentin kansliaan mukaansa kaksi keskeistä virkamiestä: Alpo Rusin ja Raino Hassisen. Muutoksen myötä presidentin kansliaan muodostui uudentyylinen presidentin kabinetti.

Ahtisaaren ajama muutos herätti voimakasta kritiikkiä, koska kabinetin roolia ei ollut virallisesti määritelty. Ahtisaaren dynaaminen työskentelytapa ei auttanut selventämään ulkoministeriön ja presidentin kanslian työnjakoa. Presidentti käytti myös omia vanhoja verkostojaan ja asioi suoraan, milloin kenenkin virkamiehen kanssa.

Suomen EU-jäsenyys vuoden 1995 alussa päätti ulkoministeriössä lopullisesti ajanjakson niin sanottuna ”presidentin ministeriönä”.

Pääministerin roolin vahvistuminen EU-jäsenyyden myötä ja sen aiheuttamat muutokset presidentin ja pääministerin työnjaossa kärjistyivät niin sanotussa lautaskiistassa eli kädenväännössä Suomen edustamisesta EU-huippukokouksissa.

TURUN YLIOPISTON poliittisen historian professori Louis Clercin toimittamaa ulkoministeriön uutta historiateosta on ollut kirjoittamassa neljätoista tunnettua suomalaista poliittisen historian tutkijaa.

Esipuheen mukaisesti kirjan tavoitteena on ”antaa laaja kuva ulkoministeriön kehityksestä” kohdevuosina. Sen se todellakin tekee. Yli neljäsataa sivua tekstiä ja päälle melkein satasivua viitteitä.

Toistoa ei monen kirjoittajan teoksessa pysty kokonaan välttämään. Jonkinlainen yhteenveto tai tutkimustulosluku loppuun olisi ehkä ollut paikallaan jostain toisesta kohdin tiivistäen.

Vaikka teos on paksu, sitä voi suositella kaikille niille, jotka haluavat syventyä poliittiseen historiaamme vähän pintaa syvemmälle.