Arvostelu: Pikatiellä paratiisista helvettiin – AJ Annilan Ikitie on parasta filmattua Antti Tuuria

Autot tulivat aamuyöllä... Kohtaus kolhoositilan puhdistuksesta huipentaa Ikitie-elokuvan vaikuttavasti ja musertavasti.

On ahdistavaa ajatella, ettei siitä ole kuin vähän reilu 25 vuotta, kun meillä vielä YYA-hengessä hyssyteltiin Stalinin suomalaisiin kohdistamia vainoja ja puhdistuksia Karjalassa. Hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon ajoivat sen edelle, että oman maan kansalaisten massamurha olisi nostettu edes epävirallisissa keskusteluissa esille.

Eipä ole paljon vieläkään.

Petroskoin lähettyvillä sijaitsevassa Krasnyi Borin metsässä ei ole muistomerkkiä niille noin 1 200 suomalaiselle, jotka Stalin vainoharhoissaan teloitutti. On vain omaisten kyhäämiä puisia ristejä.

Nuo ihmiset lähtivät aikoinaan Suomesta tai amerikansiirtolaisina Atlantin takaa rakentamaan Neuvosto-Karjalaan työläisten kultamaata. Muutamassa vuodessa paratiisista tuli helvetti ilman asukkaidensa sen kummempaa syntiinlankeemusta. Isä Aurinkoinen julmine lakeijoineen vain päätti, että nuo ihmiset olivat ”kansanvihollisia”.

Kirjailija Antti Tuuri pystytti omalla tavallaan vuonna 2011 muistomerkin Karjalan vainoissa tapetuille suomalaisille. Hän johdatti ”Äitini suku” -romaanisarjansa kolmen teoksen päähenkilön Jussi Ketolan Neuvosto-Karjalaan, mutta ei riemusaatossa ja aatteenpalon ajamana, vaan väkisin rajan yli tuupattuna, Lapuan liikkeen muiluttamana. Juuri lapualaiset nimesivät etappireitin Pohjanmaalta itärajalle runollisen julmasti ikitieksi.

Ikitie on Tuurin mittavan romaanituotannon ehdottomia helmiä. On hienoa, että tarina on saanut myös elokuvallisen muodon. Ja onnistuneen sellaisen: Ikitie on myös parasta filmattua Tuuria.

Onni ja onnen varjot

Tuurin tarinassa, jota elokuva varsin uskollisesti seurailee, Jussi Ketola päätyy ensiksi Petroskoihin jossa hän entisenä amerikansiirtolaisena ja Suomen sisällisodassa valkoisiin joukkoihin pakko-otettuna joutuu heti GPU:n silmätikuksi. Salaisen poliisin nokkamiehenä häärää suomalaistaustainen Kallonen, joka tekee Jussille tarjouksen, josta ei juuri voisi kieltäytyä: vakoile maanmiehiäsi, kerro kansanvihollisista, niin pääset itse ehkä helpommalla.

Jussi ei ole erityisen halukas ilmiantajaksi, joten hän syöttää GPU:n tai NKVD:n (valtiollinen poliisi) miehille toisarvoisia tietoja. Siitä hän saa myöhemmässä vaiheessa maksaa todella kalliisti.

Jussin sijoituspaikaksi tulee suomalaisten ja amerikansiirtolaisten rakentama ja pyörittämä Hopean maatalouskolhoosi. Jussilta on jäänyt kotimaahan Kauhavalle vaimo ja kaksi lasta, mutta Hopeassa hän alkaa rakentaa uutta perhettä yhdessä Amerikasta muuttaneen, leskeksi jääneen Saran kanssa.

Elämä Hopeassa alkaa pian näyttää aika lähelle siltä, millaiseksi uudis­asukkaat ja sosialismin rakentajat Neuvostoliittoon lähtiessään Eldoradon mielessään maalasivat.

Kunnes synkät pilvet alkavat kerääntyä onnen ylle. Ja äkkiä tulee yö, sysipimeä…

(arvostelu jatkuu videona alla)

Ketola kärkenä

AJ Annilan ohjaamassa Ikitie-elokuvassa Jussi Ketola on vielä korostetummin keskushenkilö kuin Tuurin romaanissa. Ohjaaja tuntuu halunneen ottaa Tommi Korpelan karismaattisen hahmon kokonaisvaltaisesti käyttöön. Korpela onkin roolissa vakuuttava ja tuurilaisittain uskottavan vähäeleinen.

Koko elokuvakin on linjassa Tuurin kerronnan perusluonteen kanssa. Ei paisutella ylenmääräisellä toiminnalla, ei löysytetä keinotekoisella huumorilla eikä laiteta Jussin suuhun suuria poliittisia tai elämänkatsomuksellisia manifesteja. Vähän mutta asiaa – niin tulee parempi.

Kirjassa Hopean yhteisö pääsee esiin enemmän yksilöinä, elokuvassa se on luonteensa mukaisesti kollektiivi, ikään kuin kuvallista taustaa. Siksi kolhoosin henkilö- ja valtasuhteet jäävät elokuvassa pitkälti pohjustamatta. John (kirjassa Kalle) Hill on nyt yksiselitteisesti johtohahmo, vaikka kirjassa valta oli jaettu kahdelle muullekin henkilölle. Heitä ei elokuvassa kuitenkaan nähdä. Ratkaisu tietysti selkeyttää henkilögalleriaa, mutta jättää joitakin asioita tyhjän päälle.

Sen sijaan nikottelematta on hyväsyttävä käsikirjoittajan (Tuuri) ja ohjaajan ratkaisu painella suoraan asiaan. Kun romaanissa kestää 80 sivua, ennen kuin päästään edes Neuvostoliittoon, filmillä mennään lujempaa: elokuva alkaa käytännössä Petroskoista, missä haavoitettu Jussi Ketola herää sairaalavuoteessa uuteen todellisuuteen.

Hyvät, pahat ja tosipahat

”Autot tulivat syyskuussa perunannoston aikaan aamuyöllä.”

Tällä lausella alkaa romaanin luku, jossa Hopean kolhoosin puhdistus pannaan käyntiin. Lause kuvallistuu elokuvassa tehokkaasti (tosin öisiä autonlamppujen valokiiloja on jo käytetty aiemmin tehokeinona parissa kohtauksessa). Ylipäätäänkin Annilan elokuvan dramaattinen huipennus on henkeäsalpaava ja silmän kostuttava kokemus.

Pitkä kohtaus öisestä puhdistus- ja teloitusoperaatiosta on pistetty purkkiin kuulemma yhdellä hyvin harjoitetulla otolla, mikä nostaa sen arvoa entisestään. Ratkaisu on hyvin ymmärrettävä, sillä kohtauksessa on esimerkiksi paljon lapsia. Heidän rasittamisensa monilla otoilla olisi ollut varmasti henkisesti rankassa filmauksessa kohtuutonta.

Ikitie-elokuvassa käy taas kerran toteen se, että paha on fiktiossa usein kiinnostavampaa kuin hyvä. Jussi Ketolan ja hänen Karjalan ”varavaimonsa” Saran onnellisesta elämästä ei ehkä olisi otteessaan pitävän elokuvan aineksiksi.

Häijyä tekee edes elokuvallisin perustein sanoa, että onneksi on Kallonen. Tuo Stalinin käskyläinen, pohjattoman kiero ja julma demoni putkahtaa kuviin tuon tuosta ikään kuin enteenä, että tosidraamaa ei ole vielä kuulkaa nähtykään.

Ilman Kallosta elokuvasta puuttuisi kunnon jännite. Hannu-Pekka Björkman loistaa roolissa: hyytävä, ihan täyssaatana.

ELOKUVA:
Ikitie
Ohjaus AJ Annila
Pääosissa: Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman, Sidse Babett Knudsen, Ville Virtanen, Sampo Sarkola
2017, 100 min
★★★★☆

Keskustelua aiheesta

Suomalainen huippumuusikko: ”Kun yksi juopottelee bändissä, loput kärsivät ja huolehtivat”

Muusikko Jussi Kinnunen läträsi ja sekoili vuositolkulla viinan ja huumeiden kanssa, kunnes sisuskalujen täydellinen pettäminen laittoi miehen katsomaan omaa päihderiippuvuutta ja elämää silmästä silmään.

Juomisesta tuli Kinnuselle synonyymi kuolemalle. Tämän oivaltaminen oli tie raittiuteen.

Nykyisin hän työskentelee päihdeterapeuttina ja muutosvalmentajana, jonka vastaanotolle hakeutuvat ongelmissaan jopa kokonaiset yhtyeet.

Päihdeongelmien peruskaava menee yhtyeissä samankaltaisesti kuin perheissä, työpaikoilla ja missä vain pienyhteisöissä. Kun yksi juo, muut kärsivät ja yrittävät paikkailla juomisen ikäviä seurauksia.

– Yksi bändissä dokaa paljon ja muut hermostuvat, kun tämä yksi jatkuvasti tyrii, vaikka muut panostavat bändiin. Jokaisella on siinä kuviossa omat vakiintuneet roolinsa. Yhtyeissä on monesti myös yksi superhuolehtija, joka hoitaa, paikkaa ja
selittää juopon mokaamat asiat parhain päin. Siitä tulee se perheen lapsenvahti, Kinnunen naurahtaa.

Teksti: Janne Ora

Jussi Kinnusen laaja haastattelu ilmestyy Demokraatin viikkolehdessä torstaina 16. marraskuuta ja verkkoversio jutusta keskiviikkona 15. marraskuuta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Uudella Tuntemattomalla jo yli 500 000 katsojaa

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / JUHA MUSTONEN

Alku Louhimiehen ohjaama kolmas elokuvaversio Väinö Linnan romaanista jatkaa hurjaa vauhtia lippuluukuilla.

Tuntematon sotilas -elokuva keräsi teattereihin isänpäiväviikonlopun aikana 85 975 katsojaa.

Sunnuntai-iltaan mennessä elokuvalla on yhteensä 521 076 katsojaa elokuvateattereissa.

Tuntematon sotilas on koko elokuvaohjelmiston katsotuin elokuva tänä vuonna. Se on ollut ohjelmistossa vasta 17 päivää.

AVAINSANAT

Tuntematon sotilas jatkaa lippuluukuilla murskaavasti: kasassa jo 364 000 katsojaa

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / JUHA MUSTONEN

Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas keräsi viikonlopun aikana teattereihin 104 004 katsojaa. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun kotimainen elokuva saa toisena esitysviikonloppunaan yli 100 000 katsojaa.

Tuntematon sotilas on saanut sunnuntai-iltaan mennessä yhteensä 364 468 katsojaa, ja on jo nyt vuoden katsotuin elokuva oltuaan ohjelmistossa 10 päivää. Ennakkonäytöksissä elokuvan näki 48 438 katsojaa.

Kotimaisista elokuvista tähän asti katsotuin on ollut edelleen ohjelmistossa oleva Napapiirin sankarit 3, joka kerännyt 265 594 katsojaa. Ulkomaisista elokuvista korkeimmat katsojaluvut on saanut 331 639 katsojalla Itse ilkimys 3.

”Olemme luonnollisesti hyvin tyytyväisiä Tuntemattoman sotilaan ennätyksellisiin katsojalukuihin, mutta mieltämme lämmittävät erityisesti upeat katsojapalautteet kaikkialta Suomen elokuvateattereista”, SF Studiosin teatterilevityksen johtaja Timo Räisänen sanoo tiedotteessa.

Myös elokuvantekijät ovat luonnollisesti tyytyväisiä.

”Nyt suomalaiset ovat todella lähteneet liikkeelle. He ovat halunneet nähdä tämän elokuvan ja osallistua siitä käytävään keskusteluun tuoreeltaan. On upeaa, että elokuvaa esitetään käytännössä kaikkialla, missä elokuvia voidaan yleisölle Suomessa esittää. Elokuvaa on katsottu myös arkisin ja päivisin todella paljon. Kiitos niille sadoille ihmisille, jotka tätä työtä tekevät elokuvateattereissa eri puolilla Suomea. Ja suuri kiitos kaikille katsojille”, ohjaaaja Louhimies sekä tuottajat Mikko Tenhunen ja Miia Haavisto kommentoivat.

Tuntematon sotilas saa elokuvateatterilevityksen myös Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Ruotsissa elokuvan ensi-ilta on 6.12.2017.

AVAINSANAT

Kaurismäen Toivon tuolla puolen ehdolla Euroopan vuoden parhaaksi elokuvaksi

Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / MALLA HUKKANEN SPUTNIK
Näyttelijät Sherwan Haji (vas.), Nuppu Koivu, Janne Hyytiäinen, Sakari Kuosmanen ja Ilkka Koivula Ohjaaja Aki Kaurismäen elokuvasta Toivon tuolla puole.

Aki Kaurismäen elokuva Toivon tuolla puolen on ehdolla parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen kategorioissa European Film Awards -palkintogaalassa. Asiasta kertoo elokuvan levitysyhtiö. 

Ehdokkaita on molemmissa kategorioissa yhteensä viisi. 

Euroopan elokuva-akatemian palkinnot jaetaan Berliinissä 9. joulukuuta. Ehdokkuudet julkistettiin Sevillan elokuvajuhlilla.

Toivon tuolla puolen kertoo suomalaisen kauppamatkustajan ja syyrialaisen pakolaisen risteävistä poluista. Sen elokuvan pääosissa nähdään Sherwan Haji ja Sakari Kuosmanen. Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa 3. helmikuuta, ja se on kerännyt tähän mennessä elokuvateattereissa 53 000 katsojaa.

Vuonna 1988 perustettu European Film Awards on arvostetuin yleiseurooppalainen elokuvapalkinto. 

Kaurismäki on ollut ehdolla parhaan elokuvan ja ohjauksen kategorioissa aiemminkin elokuvillaan Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011). Ehdolla parhaan elokuvan kategoriassa ovat olleen myös Kaurismäen elokuvat Tulitikkutehtaan tyttö (1990) sekä Boheemielämää (1992), josta parhaan miespääosan palkinnon voitti Matti Pellonpää.

Arvostelu: Miehinen pelkofantasia The Killing of a Sacred Deer (2017) ajaa naiset lähelle huora-madonna-asetelmaa

Ansa. Muukalaisella (Barry Keoghan) on pelottava viesti kirurgille (Colin Farrell).

Synkän talouslaman syövereissä pitkään pahoinvoineen Kreikan uudemman polven elokuvaohjaajista Yorgos Lanthimos, 44, on kyynisin ja kansainvälisesti menestynein. Cannesissa palkittu, monenlaisille tulkinnoille avoin Dogtooth (2009) aurasi tien ohjaajan synkkään satiiriseen maailmaan. Se kertoo muurin taakse sulkeutuneesta perheestä, jonka teini-ikäiset lapset eivät ole koskaan nähneet ulkomaailmaa.

Lanthimosin ensimmäinen englanninkielinen, brittien Hollywood-tähdillä roolitettu The Lobster (2015) kuvaa sekin dystopista yhteiskuntaa, jossa pariutumisen pakko on viety totalitaariseen hulluuteen. Elokuvien asetelmat ovat niin tahallisen keinotekoisia, että ne pakottavat pohtimaan teoreettisten luonnoksien syvempää ideaa.

Elokuvansa myös käsikirjoittavan ohjaajan uutuus The Killing of a Sacred Deer (2017) on mutkikkaasta ja epämyyvästä nimestään huolimatta aiempaa suoraviivaisempi painajainen, ei kuitenkaan valtavirtaa juuri millään muulla tavalla kuin koston teemansa yllätyksettömässä yksinuottisuudessa.

Ydinperhe ahdingossa

Hengeltään ja estetiikaltaan teos ammentaa etenkin kylmäkiskoisuudestaan käsitteen tehneiltä Stanley Kubrickilta ja Michael Hanekelta, mutta tarina vauraan lääkäriperheen hyvinvointia uhkaavasta muukalaisesta voisi tulla vaikkapa Claude Chabrolin porvarikuvauksista, ellei kreikkalaisen tyyli olisi pikemminkin tyly kuin hienostunut.

Parrakas Colin Farrell esittää huippukirurgia, jonka vaimo on silmälääkäri (Nicole Kidman). Tapaamiset teini-ikäisen pojan (Barry Keoghan) kanssa alkavat selittämättömästi. Miksi kiireinen ammattilainen, onnellisessa avioliitossa elävä isä viettää aikaa vieraan nuorukaisen kanssa?

Lanthimosin aavemainen kamera liukuu steriilin sairaalan pitkiä käytäviä kuin Hohdossa (1980) konsanaan. Vääristyneitä perspektiivejä riittää, läpikuultavia ja heijastavia pintoja. Musiikki on kolkkoa. Ohjaaja vihjaa, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää.

Pian isän esiteltyä tuttavansa myös vaimolleen ja omille lapsilleen tämän aluksi kulmikkaalta tuntunut käytös muuttuu huolestuttavammaksi ja vaativammaksi. Poika ilmestyy sairaalaan kutsumatta ja anoo huomiota, mikä ei vaikuta enää ystävälliseltä. Nuorukaisen seksuaalisesti turhautunut äiti (Alicia Silverstone) ylittää ensimmäisenä rajan.

Mutta The Killing of a Sacred Deer ei kerro tukahdutetusta eroottisuudesta, vaan se on korttejaan kätkevä sairaskertomus tilientasaamisen väistämättömyydestä, jota kirurgi ei pääse pakoon hulppeaan kotiinsa, arvostettuun työpaikkaansa tai paksuun pankkitiliinsä.

ELOKUVA:
The Killing of a Sacred Deer
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Nicole Kidman, Barry Keoghan, Alicia Silverstone
2017, 121 minuuttia
★★★☆☆
Lasten terveyden pettäessä ammattilaiset eivät löydä vastausta omasta asiantuntijuudestaan. Tilalle Lanthimos tarjoaa vain kiehtovaa, osin ärsyttävän tietoista arkista yliluonnollisuutta vailla selityksiä. Arvoituksen takaa ei löydy Haneken Kätketyn (2005) kaltaista vihlaisevaa yhteiskunnallista viestiä.

Taas kerran elokuva on myös ja ennen kaikkea miehen kärsimysnäytelmä, jossa naiset ja lapset ovat vain pahan uhreja. Oikeat syylliset löytyvät toisiaan syyttelevistä, moraalisesti heikoista maskuliinisen maailman hallitsijoista, joille on suotu asemaa, valtaa ja vastuuta, muttei todellista selkärankaa. Ristiriitainen viesti ajaa naiset lähelle perinteistä huora-madonna-asetelmaa.

Tämänkaltaisissa elokuvissa syyllisiltä vaadittava uhraus on aina suhteeton tehtyyn rikkomukseen. Joku voisi kutsua näkökulmaa sadistiseksi. Kenties yhtä kohtuutonta ylitulkintaa, mutta Lanthimosin elokuvia tulee helposti arvioitua hänen kotimaansa sairasta tilannetta vasten.

Keskustelua aiheesta