Arvostelu: Pikatiellä paratiisista helvettiin – AJ Annilan Ikitie on parasta filmattua Antti Tuuria

Autot tulivat aamuyöllä... Kohtaus kolhoositilan puhdistuksesta huipentaa Ikitie-elokuvan vaikuttavasti ja musertavasti.

On ahdistavaa ajatella, ettei siitä ole kuin vähän reilu 25 vuotta, kun meillä vielä YYA-hengessä hyssyteltiin Stalinin suomalaisiin kohdistamia vainoja ja puhdistuksia Karjalassa. Hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon ajoivat sen edelle, että oman maan kansalaisten massamurha olisi nostettu edes epävirallisissa keskusteluissa esille.

Eipä ole paljon vieläkään.

Petroskoin lähettyvillä sijaitsevassa Krasnyi Borin metsässä ei ole muistomerkkiä niille noin 1 200 suomalaiselle, jotka Stalin vainoharhoissaan teloitutti. On vain omaisten kyhäämiä puisia ristejä.

Nuo ihmiset lähtivät aikoinaan Suomesta tai amerikansiirtolaisina Atlantin takaa rakentamaan Neuvosto-Karjalaan työläisten kultamaata. Muutamassa vuodessa paratiisista tuli helvetti ilman asukkaidensa sen kummempaa syntiinlankeemusta. Isä Aurinkoinen julmine lakeijoineen vain päätti, että nuo ihmiset olivat ”kansanvihollisia”.

Kirjailija Antti Tuuri pystytti omalla tavallaan vuonna 2011 muistomerkin Karjalan vainoissa tapetuille suomalaisille. Hän johdatti ”Äitini suku” -romaanisarjansa kolmen teoksen päähenkilön Jussi Ketolan Neuvosto-Karjalaan, mutta ei riemusaatossa ja aatteenpalon ajamana, vaan väkisin rajan yli tuupattuna, Lapuan liikkeen muiluttamana. Juuri lapualaiset nimesivät etappireitin Pohjanmaalta itärajalle runollisen julmasti ikitieksi.

Ikitie on Tuurin mittavan romaanituotannon ehdottomia helmiä. On hienoa, että tarina on saanut myös elokuvallisen muodon. Ja onnistuneen sellaisen: Ikitie on myös parasta filmattua Tuuria.

Onni ja onnen varjot

Tuurin tarinassa, jota elokuva varsin uskollisesti seurailee, Jussi Ketola päätyy ensiksi Petroskoihin jossa hän entisenä amerikansiirtolaisena ja Suomen sisällisodassa valkoisiin joukkoihin pakko-otettuna joutuu heti GPU:n silmätikuksi. Salaisen poliisin nokkamiehenä häärää suomalaistaustainen Kallonen, joka tekee Jussille tarjouksen, josta ei juuri voisi kieltäytyä: vakoile maanmiehiäsi, kerro kansanvihollisista, niin pääset itse ehkä helpommalla.

Jussi ei ole erityisen halukas ilmiantajaksi, joten hän syöttää GPU:n tai NKVD:n (valtiollinen poliisi) miehille toisarvoisia tietoja. Siitä hän saa myöhemmässä vaiheessa maksaa todella kalliisti.

Jussin sijoituspaikaksi tulee suomalaisten ja amerikansiirtolaisten rakentama ja pyörittämä Hopean maatalouskolhoosi. Jussilta on jäänyt kotimaahan Kauhavalle vaimo ja kaksi lasta, mutta Hopeassa hän alkaa rakentaa uutta perhettä yhdessä Amerikasta muuttaneen, leskeksi jääneen Saran kanssa.

Elämä Hopeassa alkaa pian näyttää aika lähelle siltä, millaiseksi uudis­asukkaat ja sosialismin rakentajat Neuvostoliittoon lähtiessään Eldoradon mielessään maalasivat.

Kunnes synkät pilvet alkavat kerääntyä onnen ylle. Ja äkkiä tulee yö, sysipimeä…

(arvostelu jatkuu videona alla)

Ketola kärkenä

AJ Annilan ohjaamassa Ikitie-elokuvassa Jussi Ketola on vielä korostetummin keskushenkilö kuin Tuurin romaanissa. Ohjaaja tuntuu halunneen ottaa Tommi Korpelan karismaattisen hahmon kokonaisvaltaisesti käyttöön. Korpela onkin roolissa vakuuttava ja tuurilaisittain uskottavan vähäeleinen.

Koko elokuvakin on linjassa Tuurin kerronnan perusluonteen kanssa. Ei paisutella ylenmääräisellä toiminnalla, ei löysytetä keinotekoisella huumorilla eikä laiteta Jussin suuhun suuria poliittisia tai elämänkatsomuksellisia manifesteja. Vähän mutta asiaa – niin tulee parempi.

Kirjassa Hopean yhteisö pääsee esiin enemmän yksilöinä, elokuvassa se on luonteensa mukaisesti kollektiivi, ikään kuin kuvallista taustaa. Siksi kolhoosin henkilö- ja valtasuhteet jäävät elokuvassa pitkälti pohjustamatta. John (kirjassa Kalle) Hill on nyt yksiselitteisesti johtohahmo, vaikka kirjassa valta oli jaettu kahdelle muullekin henkilölle. Heitä ei elokuvassa kuitenkaan nähdä. Ratkaisu tietysti selkeyttää henkilögalleriaa, mutta jättää joitakin asioita tyhjän päälle.

Sen sijaan nikottelematta on hyväsyttävä käsikirjoittajan (Tuuri) ja ohjaajan ratkaisu painella suoraan asiaan. Kun romaanissa kestää 80 sivua, ennen kuin päästään edes Neuvostoliittoon, filmillä mennään lujempaa: elokuva alkaa käytännössä Petroskoista, missä haavoitettu Jussi Ketola herää sairaalavuoteessa uuteen todellisuuteen.

Hyvät, pahat ja tosipahat

”Autot tulivat syyskuussa perunannoston aikaan aamuyöllä.”

Tällä lausella alkaa romaanin luku, jossa Hopean kolhoosin puhdistus pannaan käyntiin. Lause kuvallistuu elokuvassa tehokkaasti (tosin öisiä autonlamppujen valokiiloja on jo käytetty aiemmin tehokeinona parissa kohtauksessa). Ylipäätäänkin Annilan elokuvan dramaattinen huipennus on henkeäsalpaava ja silmän kostuttava kokemus.

Pitkä kohtaus öisestä puhdistus- ja teloitusoperaatiosta on pistetty purkkiin kuulemma yhdellä hyvin harjoitetulla otolla, mikä nostaa sen arvoa entisestään. Ratkaisu on hyvin ymmärrettävä, sillä kohtauksessa on esimerkiksi paljon lapsia. Heidän rasittamisensa monilla otoilla olisi ollut varmasti henkisesti rankassa filmauksessa kohtuutonta.

Ikitie-elokuvassa käy taas kerran toteen se, että paha on fiktiossa usein kiinnostavampaa kuin hyvä. Jussi Ketolan ja hänen Karjalan ”varavaimonsa” Saran onnellisesta elämästä ei ehkä olisi otteessaan pitävän elokuvan aineksiksi.

Häijyä tekee edes elokuvallisin perustein sanoa, että onneksi on Kallonen. Tuo Stalinin käskyläinen, pohjattoman kiero ja julma demoni putkahtaa kuviin tuon tuosta ikään kuin enteenä, että tosidraamaa ei ole vielä kuulkaa nähtykään.

Ilman Kallosta elokuvasta puuttuisi kunnon jännite. Hannu-Pekka Björkman loistaa roolissa: hyytävä, ihan täyssaatana.

ELOKUVA:
Ikitie
Ohjaus AJ Annila
Pääosissa: Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman, Sidse Babett Knudsen, Ville Virtanen, Sampo Sarkola
2017, 100 min
★★★★☆

Keskustelua aiheesta

Lähes seitsemän vuotta sitten Utøyalla surmattiin kymmeniä nuoria – nyt ensi-iltansa sai elokuva Utøya 22. juli

Kuva: LEHTIKUVA / AFP PHOTO
Erik Poppe.

22. heinäkuuta 2011. Kyseinen päivämäärä on norjalaisille murheen murtama. Lähes seitsemän vuotta sitten tuona päivänä Anders Breivik avasi tulen Utøyan saarella, jossa oli käynnissä Norjan työväenpuolueen nuorten kokousleiri. 69 ihmistä sai surmansa, pääosa heistä oli nuoria.

Aikaisemmin samana päivänä Breivik räjäytti pommin Oslon keskustassa surmaten kahdeksan ja haavoittaen yli 200.

Nyt ohjaaja Erik Poppe ja käsikirjoittajat Anna Bache-Wiigin sekä Siv Rajendram Eliassenin ovat tehneet kyseisen päivän traagisista tapahtumista elokuvan, joka sai ensi-iltansa maanantaina Berlinale-elokuvafestivaalilla Saksassa.

Elokuvan nimi on Utøya 22. juli, suomennettuna Utøya 22. heinäkuuta.

Uhrien vanhempien ja sisarusten ei tarvitse miettiä onko kyseessä lapseni, veljeni tai siskoni.

Ohjaaja Poppe myönsi elokuvan ensinäytöksen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa, että jotkut ovat pitäneet elokuvan ajankohtaa liian aikaisena.

– Sanoisin itse, että jos elokuvan katsominen ei satuta, se on tehty liian myöhään. Joten toteaisin, että elokuva on varmasti hyvin rankka kokemus, mutta se on myös osa tapahtumista selviämistä, Poppe sanoi Reutersin uutisen mukaan.

Hän kertoi tiedotustilaisuudessa, että elokuva on fiktio eettisistä syistä.

– Näin uhrien vanhempien ja sisarusten ei tarvitse miettiä onko kyseessä lapseni, veljeni tai siskoni.

Elokuvassa näyttelee pääosin amatöörinäyttelijöitä. Poppe kertoi, että kuvauspaikalla oli mukana psykologeja tukemassa näyttelijöitä sekä paikallisia asukkaita.

– Kun katsoo ympäriinsä Euroopassa, missä uusfasismi kasvattaa suosiotaan päivästä toiseen, meidän tulee muistaa mitä tapahtui kyseisellä saarella, miltä äärioikeistolainen terrorismi näyttää, Poppe perusteli elokuvan tärkeyttä.

Utøyalta selvinnyt Ingrid Marie Vaag Endrerud kertoi puolestaan tiedotustilaisuudessa elokuvan tarinan olevan sellainen, jonka moni norjalainen kokee mahdottomaksi kertoa.

– Kun yritän selittää mitä koin, kykenen puhumaan siitä vain suurpiirteisesti. Elokuva puolestaan voi kertoa tarinan siten, miten siihen ei pystytä kirjoittamalla tai puhumalla, hän totesi.

– Tapahtumat olivat vihaa sen puhtaassa muodossa. Yhteiskuntana meidän tulee taistella sitä vastaan.

Elokuva on haluttu kuvata nuorten näkökulmasta.

Elokuva on haluttu kuvata nuorten näkökulmasta, Episodin artikkelista selviää. Iskujen tekijän nimeä ei elokuvassa mainita lainkaan ja hänet näytetään vain muutamaan otteeseen etäällä olevana tummana hahmona.

– Kun Norjassa puhutaan aiheesta, puhe koskee yleensä esimerkiksi iskun tekijää, tämän oikeuskäsittelyä, vahinkojen korjaamista tai muistomerkin rakentamista. Vuosien aikana muisto itse tapahtumista on tuntunut hälvenevän, Poppe puolestaan totesi Helsingin sanomien mukaan.

– Utøyan saarelta selvinneet ihmiset ja heidän vanhempansa, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet siitä huolissaan.

Elokuvan Suomen levityksestä ei ole vielä tietoa.

Presidentti Halonen oli todistamassa, kun kolmas Tuntematon sotilas -elokuva ylitti 1 000 000 katsojan rajan

Kuva: Foto: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas -elokuva on ylittänyt miljoonan katsojan rajan. Rajapyykki ylitettiin tänään Helsingin Tennispalatsissa, jossa paikalla oli myös presidentti Tarja Halonen. 

Terveiset tilaisuuteen lähetti myös eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho (sin.).

Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas on katsotuin kotimainen elokuva sitten 1960-luvun lopun.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

The Shape of Water (2017): Tämän vuoden Oscar-suosikki on sokerinen fantasia hyljeksittyjen solidaarisuudesta

Kuva: Photo by Kerry Hayes. © 2017 Twentieth Century Fox Film Corporation

Tavanomaista sisäistyneemmin lajityyppiinsä suhtautuvalla meksikolaisella fantasiamaakarilla Guillermo del Torolla on kestänyt pitkään nousta Hollywood-ohjaajien ykkösketjuun. Kaksikymmentä vuotta Pohjois-Amerikankin markkinoita kolunnut elokuvantekijä on lähempänä jättipottia kuin koskaan aiemmin.

del Toro lukeutuu heikkouksineenkin genrensä tunnustettuihin velhoihin. Hänen visuaalinen ilmaisukielensä edustaa huomattavasti sävähdyttävämpää laatua kuin keskiverroissa kilpailijoissa.

Toisaalta ohjaajan Hollywoodissa pyöräyttämistä sarjakuvafilmatisoinneista esimerkiksi Blade 2 (2002) on silkkaa tyhjäpäistä lahtaamista, mikä kielii tietystä alttiudesta miellyttää suuren yleisön makutottumuksia. Meksikolaisen tähän mennessä ylistetyin työ on hänen äidinkielellään tehty Pan’s Labyrinth (2008), joka kamppaili parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista.

Liki vasemmistolaisin painotuksin ladatun fantasian hyväntekijöitä ovat mykkä siivooja, hellyydenkipeä homo, väheksytty aviovaimo ja vangittu vesihirviö.

Espanjan sisällissotaan sijoittuvassa, poliittisiakin painotuksia sisältävässä rikkaan mielikuvituksellisessa teoksessa on joitain yhtäläisyyksiä nyt Suomessa ilmestyvään, Yhdysvaltojen elokuva-akatemian palkintogaalan ykkössuosikiksi nousseeseen elokuvaan The Shape of Water (2017), joka on teoksista kuitenkin selvästi sokerisempi.

Jälkimmäisen äskettäin saamat syytökset Paul Zindelin Pulitzer-palkitun näytelmän Let Me Hear You Whisper (1969) plagioimisesta voivat horjuttaa ennakkosuosikin asemaa. Sekä näytelmä että elokuva kertovat valtion salaisesta operaatiosta tarkoin suojellussa laboratoriossa 1960-luvulla.

(arvostelu jatkuu trailerin alla)

Teljetyllä otuksella halutaan teettää kokeita, joilla hallinto pönkittää maansa asemaa suurvaltapoliittisessa pelissä. del Toron sekä ohjaaman, käsikirjoittaman että tuottaman tarinan ytimessä on hyljeksittyjen ja hyväksikäytettyjen sivullisten solidaarisuus. Liki vasemmistolaisin painotuksin ladatun fantasian hyväntekijöitä ovat mykkä siivooja, hellyydenkipeä homo, väheksytty aviovaimo ja vangittu vesihirviö.

Tavoillaan kahlittujen vihollisiksi del Toro kuvaa kaksinapaista kylmää sotaa käyvät supervaltiot hämärine bunkkeritesteineen ja niitä toteuttavine likaisine kätyreineen, joista hyytävin on Michael Shannonin paatunut ahdistelijaeversti.

The Shape of Waterin itse aiheeseen nähden silotellun pinnan alla del Toro koettaa siis puhua myös paljon vakavammista asioista kuin hänen sittenkin mustavalkoinen, kenties laittomasti vaikutteensa kertomatta jättänyt tarinansa lopulta antaa myöten.

Yhteiskunnalliset teemat ulottuvat myös rasismiin mustan siivoojan hahmossa ja seksuaalisten vähemmistöjen asemaan vanhassa homoystävässä, jonka tielle osuu vain torjuntaa. Sally Hawkinsin esittämä päähenkilö ryhtyy puolestaan rajoja rikkovaan suhteeseen luolastoon teljetyn, ihmismäisen pedon kanssa. Näiden luontevimmaksi kommunikointivälineeksi muodostuu puhdas kehollisuus. Näyttävimmässä kohtauksessa ulkoisesti epäsuhtainen pari rakastelee vedellä täyttyneessä kylpyhuoneessa.

Kuten lukemattomat Hollywood-menestykset edellä myös The Shape of Water kalastelee päähenkilöilleen imelää sympatiaa syventävän rosoisuuden kustannuksella. Ristiriitaisemmat ja persoonallisemmat painotukset jäävät kahden tulen väliin jäävälle tohtorille (Michael Stuhlbarg), jonka on valittava puolensa. Kokonaisuutena hahmotukset luiskahtavat sinänsä herttaisen hännystelyn puolelle.

Luottoystävää esittävä Richard Jenkins antaa kertojaäänenä surulliselle elokuvalle alleviivatun lohdullisen auran.

ELOKUVA:
The Shape of Water
Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins, Doug Jones, Michael Stuhlbarg, Octavia Spencer
2017, 124 minuuttia
★★☆☆☆

Keskustelua aiheesta

Elokuva-ala heräsi Törhösen myötä – julkaisi ohjeistuksen seksuaalisen häirinnän varalta

Elokuva- ja tv-ala on ottanut käyttöön ohjeistuksen seksuaalisen häirinnän ehkäisyyn. Ohjeistus antaa konkreettiset toimintaohjeet sekä seksuaalista häirintää kohtaaville että työnantajille ja esimiesasemassa oleville.

Ohje neuvoo, että seksuaalista häirintää kohtaavan tulee muun muassa kirjata ylös aika ja paikka, jolloin häirintää on tapahtunut sekä se, keitä on ollut läsnä tilanteessa.

Esimiehen puolestaan pitää välittömästi selvittää tapahtumien kulku puolueettomasti, kun hän saa ilmoituksen seksuaalisesta häirinnästä. Esimiehen pitää myös ryhtyä toimenpiteisiin ja seurata niiden vaikutuksia.

Työnantajan tulee selvästi ilmaista, että työpaikalla ei hyväksytä seksuaalista häirintää. Jos tuotanto sisältää vaikkapa alastonkohtauksia tai improvisointia, tilanteet pitää käydä läpi etukäteen ja kysyä osallisten suostumus. Työnantajan vastuulla on myös esimiesten kouluttaminen seksuaalisen häirinnän havaitsemiseen, selvittämiseen ja poistamiseen.

Tuottajien järjestö, Suomen elokuvasäätiö ja Aalto-yliopisto järjestävät elokuva- ja tv-alalle tänä keväänä myös koulutustilaisuuden, jossa häirinnän ehkäisyä ja siihen puuttumista käsitellään.

Yle julkaisi viime viikolla jutun, jossa parikymmentä Ylen haastattelemaa naista syytti ohjaaja Lauri Törhöstä seksuaalisesta häirinnästä.

The Post (2017): Steven Spielberg ohjasi Yhdysvaltoja ravistelleesta skandaalijutusta aikuiselokuviensa parhaimmistoon lukeutuvan lehtidraaman

Jymyjuttu. Kustantaja (Meryl Streep) ja päätoimittaja (Tom Hanks) koettavat ymmärtää, mikä on median tehtävä suuressa kuvassa.

Konservatiiviset Hollywood-elokuvat sovittavat kernaasti sankarin viittaa yhteiskunnallisia instituutioita edustavien ammattiryhmien, kuten poliisien, lääkärien, lakimiesten tai toimittajien harteille riippuen ajankohtaistrendien kulloisestakin aallonharjasta. Trumpin, valeuutisten ja propagandan zeitgeist nostaa tarvetta punnituille puheenvuoroille perinteisen median tehtävästä ja luotettavuudesta.

Vaikka Steven Spielbergin ohjaama lehtidraama The Post (2017) edustaa selvästi samoja ihanteita kuin parhaan elokuvan Oscar-palkinnon pari vuotta sitten vienyt Todd McCarthyn reportaasiteos Spotlight (2015), tuntuu se vähemmän idealistiselta puhdasotsaisuudelta. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon vetävämpi ensin mainittu teos on.

Asiallisesti molemmat jatkavat Alan J. Pakulan Watergate-teos Presidentin miesten (1976) eetosta, jossa vallanpitäjien suosiosta riippumattomat tiedotusvälineet kyttäävät järjestelmää ja kaivavat esiin totuuksia, joita huiputtajat parhaansa mukaan kätkevät.

Yllättäen Spielberg kysyy elokuvassaan myös hankalia kysymyksiä muun muassa poliitikkojen ja median läheisistä suhteista, jotka mahdollistavat tiedonhankinnan mutta voivat toisaalta korruptoida toimittajat luulemaan, että vallanpitäjät ovat heidän esimiehiään tai ystäviään valvottavien sijasta. Ja mikä pahinta, kansan ja totuuden kustannuksella.

Kriittisyys on siksikin odottamatonta, että päärooleihin menestysohjaaja on valinnut nykyelokuvan pidetyimpiin lukeutuvat suuren yleisön suosikit Meryl Streepin ja Tom Hanksin, joista edellinen esittää leskikustantajaa ja jälkimmäinen haukkamaista päätoimittajaa. Mukavan miehen imagoaan varjeleva Hanks jopa tupakoi tähtikuvaansa vastaan.

Perimmäiseksi kysymykseksi Spielberg nostaa pohdinnan, ketkä päättävät ja millä perustein julkaisulinjasta.

Sotilaallinen tutkija Daniel Ellsberg vuoti Pentagonin papereina tunnetut salaiset asiakirjat New York Timesille Richard Nixonin ensimmäisen kauden loppupuolella vuonna 1971. Niiden mukaan maan presidentit olivat tienneet jo vuosia, ettei Yhdysvallat voi voittaa kaukana kotoa käytyä Vietnamin sotaa. Puhdas häpeä esti päättäjiä tunnustamasta tosiasioita ja lähettämästä nuorukaisia kuolemaan.

Spielbergin elokuva on jo ehtinyt sapettaa Timesin toimitusta, koska se keskittyy asiakirjat myöhemmin käsiinsä hankkineen The Washington Post -lehden toimintaan poliittisen skandaalin tultua julki. Nixonin hallinto nostaa oikeusjutun edellistä vastaan ja hankkii sille julkaisukiellon, jonka jälkeen Postin toimituksessa puntaroidaan median roolin suurta kuvaa.

(arvostelu jatkuu trailerin alla)

Spielberg, Hanks ja Streep ovat niin suuria Hollywood-vaikuttajia, ettei The Post tarvitse edes alkutekstejä. Elokuva on parhaimman luokan viihdettä: erinomaisesti kuvattu, leikattu ja lavastettu. Epookista puuttuu tyystin vastaaville yrityksille monesti ominainen tympäisevä kuivakkuus. Päinvastoin, jäntevä kerronta luistaa ja tapahtumat etenevät kellosepän tarkkuudella.

Tällä kertaa satusetä Spielberg ei väläytä edes vakavien historiallisten aikuisteostensa helmasyntiä, kaiken tietämistä ennalta oikeastaan kuin teoksen lähtökohdassa, jossa näkökulma ei ole paljastuksista ensin kertoneen kilpailijan vaan sen pahimman haastajan. Jälkimmäinen käyttää kaikki keinot päästäkseen kirittäjän rinnalle ja ohi.

Perimmäiseksi kysymykseksi Spielberg nostaa pohdinnan, ketkä päättävät ja millä perustein julkaisulinjasta. Suomessa Helsingin Sanomat on saanut juuri maistaa käräjöinnin uhkaa vähän vastaavasta salaisten tietojen julkistamisesta. Kumpi painaa enemmän, yleisön oikeus tietää vai valtion oikeus pantata tietoa maan turvallisuuteen vedoten?

Elokuva kuvaa uskottavasti eri näkemyksiä kuunnellen, millaisessa paineessa ratkaisevia päätöksiä on kuitenkin tehtävä odotusten ja uhkailujen ristitulessa. Kukaan tuskin yllättyy The Postin kaltaisen liberaalin Hollywood-draaman päätelmistä, mutta ohjaaja pitää pöyhkeät julistamiset kurissa miltei loppuun saakka.

ELOKUVA:
The Post
Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Bradley Whitford, Bruce Greenwood, Matthew Rhys
2017, 116 minuuttia
★★★★☆

Keskustelua aiheesta