Kansainvälisessä tenniksessä oli noina 1970-luvun puolivälin jälkeisinä aikoina maagista vetovoimaa, kiitos karismaattisten tähtipelaajien kuten Borg ja aikalaisensa Arthur Ashe, Jimmy Connors, Ilie Nastase, John McEnroe ja naisissa Billie Jean King ja Chris Evert...

Ylen televisioimat Wimbledonin finaalit olivat meille urheiluhulluille teineille silloin kesän kohokohtia ja Borgin viiden voiton putki 1976–80 minulle jotain hekumallista.

”Jäävuoren” viimeisessä Wimbledon-voitossa oli kieltämättä suuren draaman aineksia, kun vastassa oli häntä neljä vuotta nuorempi amerikkalainen kukkopoika, irlantilaistemperamentilla ladattu ruutinassakka John McEnroe. Tuo viisieräinen ottelu (Borg missasi neljännessä erässä seitsemän ottelupalloa, tie-break meni McEnroelle 18-16) löytää muista lajeista vertaisensa ehkä vain Muhammad Alin ja George Foremanin myyttisestä ”Rumble in the Junglesta”, nyrkkeilyn raskaan sarjan titteliottelusta Zairen Kinshasassa 1974.

Perinteinen urheilusankarielokuva

Tanskalaisohjaaja Janus Metz tekee esikoispitkässään parhaansa ladatakseen tuota vuoden 1980 fiilistä valkokankaalle ajassa, jolloin Suuret Urheilutarinat ovat joko tyystin kuolleet tai menettäneet nykyisen kaltaisessa mediahypetyksessä kiehtovuutensa.

Kiinnostavimmillaan monin paikoin puiseva ja loppujen lopuksi kovin perinteinen urheilusankarielokuva on kuvatessaan Borgin luonteen muuttumista. Teininä, ennen huipulle nousuaan, hän oli kentällä lähes samanlainen tuittupää kuin McEnroe, mutta valmentajalegenda Lennart Bergelin kuohitsi hänestä temperamentin, ainakin ulkoisesti. Valitettavan pinnalliselle käsittelylle jää kuitenkin se, millaista mielenliikehdintää padottu tunne-elämä Borgin pään sisällä aiheutti.

Itse pelikuvaus on aika hengetöntä pallonläiskintää, minkä toki ymmärtää, kun on asialla ovat tennisstuntit, joilla on kyllä efforttia mutta ei kasvoja – Borgia ja McEnroeta esittävillä näyttelijöillä on taas on sopivat kasvot ja elkeet, muttei riittäviä tennistaitoja. Erityisen vaivaannuttavia elokuvassa ovat väläykset, joissa tennisstarat bilettävät kaupunkien yössä playboy-palloilija Vitas Gerulaitisin johdolla. Studio 54 on niin nähty.

Borgia esittävä Sverrir Gudnason on todellakin hämmentävästi Borgin oloinen sekä ulkonäoltään että kehonkieleltään. McEnroen roolissa nähtävä Shia LaBeouf on ulkoisesti etäämpänä esikuvastaan, mutta hänen roolinsa olisi kiinnostavampi – jos saisi tilaa. Pääosin skandinaavisin voimin tehty elokuva on kuitenkin varsin Borg-vetoinen paketti.

Elokuvatuotanto on saanut myös suomalaisapuja: Jarkko Niemisen akatemiassa koulittiin tennistuntteja, ja 1980–90-luvun taitteen yksinäinen tennistähtemme Veli Paloheimo sai coachata LaBeoufia McEnroeksi. Ehkä se näkyy, ehkä ei.

Borg/McEnroe-elokuvassa on paljon patetiaa ja liian vähän keveyttä, kohtuullisesti uskottavuutta ja riittävästi laji- ja ajankuvallista skarppiutta. Paljon kökömpiäkin urheilusankaritarinoita on valkokankaalle tuupattu.

ELOKUVA:
Borg/McEnroe
Ohjaus Janus Metz
★★☆☆☆
Pääosissa: Sverrir Gudnason, Shia LaBeouf, Stellan Skarsgård, Tuva Novotny
2017, 107 min.