Arvostelussa Borg/McEnroe (2017): Kiinnostavimmillaan monin paikoin puiseva urheilusankarielokuva on kuvatessaan ruotsalaislegendan luonteen muuttumista

Björn Borg oli minulle 1970-luvulla ehkä valovoimaisin urheilutähti ja iso fanituksen kohde. Ei ehkä oletettavin hurahduksen kohde pesäpalloilevalle helsinkiläisklopille: ilmeetön ruotsalainen ”isberget”, joka harrasti lajia. jossa suomalaismenestykset kautta aikain olivat tuolloin ihan nollissa.

Kansainvälisessä tenniksessä oli noina 1970-luvun puolivälin jälkeisinä aikoina maagista vetovoimaa, kiitos karismaattisten tähtipelaajien kuten Borg ja aikalaisensa Arthur Ashe, Jimmy Connors, Ilie Nastase, John McEnroe ja naisissa Billie Jean King ja Chris Evert...

Ylen televisioimat Wimbledonin finaalit olivat meille urheiluhulluille teineille silloin kesän kohokohtia ja Borgin viiden voiton putki 1976–80 minulle jotain hekumallista.

”Jäävuoren” viimeisessä Wimbledon-voitossa oli kieltämättä suuren draaman aineksia, kun vastassa oli häntä neljä vuotta nuorempi amerikkalainen kukkopoika, irlantilaistemperamentilla ladattu ruutinassakka John McEnroe. Tuo viisieräinen ottelu (Borg missasi neljännessä erässä seitsemän ottelupalloa, tie-break meni McEnroelle 18-16) löytää muista lajeista vertaisensa ehkä vain Muhammad Alin ja George Foremanin myyttisestä ”Rumble in the Junglesta”, nyrkkeilyn raskaan sarjan titteliottelusta Zairen Kinshasassa 1974.

(Arvostelu jatkuu videon alla)

Perinteinen urheilusankarielokuva

Tanskalaisohjaaja Janus Metz tekee esikoispitkässään parhaansa ladatakseen tuota vuoden 1980 fiilistä valkokankaalle ajassa, jolloin Suuret Urheilutarinat ovat joko tyystin kuolleet tai menettäneet nykyisen kaltaisessa mediahypetyksessä kiehtovuutensa.

Kiinnostavimmillaan monin paikoin puiseva ja loppujen lopuksi kovin perinteinen urheilusankarielokuva on kuvatessaan Borgin luonteen muuttumista. Teininä, ennen huipulle nousuaan, hän oli kentällä lähes samanlainen tuittupää kuin McEnroe, mutta valmentajalegenda Lennart Bergelin kuohitsi hänestä temperamentin, ainakin ulkoisesti. Valitettavan pinnalliselle käsittelylle jää kuitenkin se, millaista mielenliikehdintää padottu tunne-elämä Borgin pään sisällä aiheutti.

Itse pelikuvaus on aika hengetöntä pallonläiskintää, minkä toki ymmärtää, kun on asialla ovat tennisstuntit, joilla on kyllä efforttia mutta ei kasvoja – Borgia ja McEnroeta esittävillä näyttelijöillä on taas on sopivat kasvot ja elkeet, muttei riittäviä tennistaitoja. Erityisen vaivaannuttavia elokuvassa ovat väläykset, joissa tennisstarat bilettävät kaupunkien yössä playboy-palloilija Vitas Gerulaitisin johdolla. Studio 54 on niin nähty.

Borgia esittävä Sverrir Gudnason on todellakin hämmentävästi Borgin oloinen sekä ulkonäoltään että kehonkieleltään. McEnroen roolissa nähtävä Shia LaBeouf on ulkoisesti etäämpänä esikuvastaan, mutta hänen roolinsa olisi kiinnostavampi – jos saisi tilaa. Pääosin skandinaavisin voimin tehty elokuva on kuitenkin varsin Borg-vetoinen paketti.

Elokuvatuotanto on saanut myös suomalaisapuja: Jarkko Niemisen akatemiassa koulittiin tennistuntteja, ja 1980–90-luvun taitteen yksinäinen tennistähtemme Veli Paloheimo sai coachata LaBeoufia McEnroeksi. Ehkä se näkyy, ehkä ei.

Borg/McEnroe-elokuvassa on paljon patetiaa ja liian vähän keveyttä, kohtuullisesti uskottavuutta ja riittävästi laji- ja ajankuvallista skarppiutta. Paljon kökömpiäkin urheilusankaritarinoita on valkokankaalle tuupattu.

ELOKUVA:
Borg/McEnroe
Ohjaus Janus Metz
★★☆☆☆
Pääosissa: Sverrir Gudnason, Shia LaBeouf, Stellan Skarsgård, Tuva Novotny
2017, 107 min.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas ohittaa tänään katsojaluvuissa historian suosituimman Uuno-elokuvan

Kuva: Foto: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017
Eero Aho ja Jussi Vatanen ovat uusimman Tuntemattoman kärsiviä sotilaita.

Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas on ylittänyt 750 000 katsojan rajan. Elokuvan on nähnyt 750 315 sunnuntaihin mennessä.

Jo tänään maanantaina se ohittaa kaikkien aikojen katsotuimpien kotimaisten elokuvien listalla suosituimman Uuno-elokuvan, Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984), jonka näki 750 965.

Kolmas Tuntematon tuli teattereihin 27.10. Se oli viikonlopun ylivoimaisesti katsotuin elokuva yli 36 000 katsojalla.

Edvin Laineen ensimmäinen versio Väinö Linnan romaanista on historian katsotuin elokuva teattereissa. Sen näki 2,8 miljoonaa katsojaa. Rauni Mollbergin tulkinnan näki 590 00 katsojaa.

Louhimiehen elokuva on matkalla katsotuimpien kotimaisten listalle ainakin sijalle kuusi, jolla on nyt Toivo Särkän Kaivopuiston kaunis Regina 760 000 katsojalla.

Helsingin Itäkeskuksessa tehdään näyttävää historiaa – mutta mitä se maksaa asiakkaille, ei ole vielä päätetty

Kuva: Kari Hulkko

Finnkino avaa Helsingin Itikseen Suomen ensimmäisen Imax-elokuvateatterin loppuvuodesta 2018. Elokuvateatteriin rakennetaan yhdeksän salia, joista yksi on Imax-sali.

Imax-salissa on suurempi valkokangas, elokuvaa katsotaan tavallista lähempää ja jyrkemmästä katsomosta. Saliin on suunnitteilla noin 315 neliömetrin kokoinen kangas sekä 12.0-kanavainen Immersive Sound System -äänentoistojärjestelmä.

Finnkinon markkinointi- ja myyntijohtaja Kalle Peltolan mukaan Imax-elokuvien lippuhintoja ei ole vielä päätetty, mutta ne ovat hänen mukaansa hieman tavallisia lippuja kalliimpia.

Finnkino Itiksen rakennesuunnittelu aloitettiin vuosi sitten. Tällä hetkellä teatterin tilalla on monttu, josta teatteri ensi vuoden aikana muotoutuu.

Itikseen rakennettavan teatterin lisäksi Pohjoismaissa on tällä hetkellä kolme Imax-teatteria.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

”Pettämätön rytmitaju” – Vesa Vierikko sai Ida Aalberg -palkinnon

Kuva: Kari Hulkko
Vesa Vierikko Don Quijoten roolissa Ryhmäteatterissa vuonna 2011.

Vesa Vierikko on saanut joka toinen vuosi jaettavan Ida Aalberg -näyttelijäpalkinnon. Palkinto on suuruudeltaan 15 000 euroa.

Palkintoraadin mukaan Vierikko on monipuolinen ja persoonallinen näyttelijä, jolla on työssään pettämätön rytmitaju ja täydellinen läsnäolo näyttämöllä. Vierikon ura pitää sisällään valtavan määrän rooleja teatterissa, televisiossa ja elokuvissa.

– Vesa Vierikko on elämää tarkkailemalla omaksunut laajan inhimillisen materiaalin, hallitsee sen ja pystyy muutamilla taitavilla vedoilla hahmottamaan rooleille olennaiset ominaisuudet. Lisäksi hänellä on erityislaatuinen taito fyysistää roolihenkilön ajatukset, raati hehkuttaa.

Nuoren näyttelijän 7 000 euron suuruinen kannustusapuraha myönnettiin Samuli Niittymäelle. Ida Aalberg -mitalin elämäntyöstään sai ohjaaja Kaisa Korhonen.

Armomurhaaja (2017): Lyhyt elokuva tappamisesta

Matti Onnismaan esittämä päähenkilö kaasuttaa kissan hengiltä elokuvan avauskohtauksessa. Jos tämän lukeminen tuntuu pahalta, en suosittele katsomaan Armomurhaajaa (2017).

Elokuva haiskahtaa ensin pikimustalta komedialta, mutta se on ohjattu, kuvattu ja äänisuunniteltu synkkiä draamasävyjä pudottelevaksi jännityselokuvaksi. Elokuva on siis muuta kuin satavuotiasta Suomea liputtava juhlateos.

Ohjaaja Teemu Nikin debyytti, komedia 3Simoa (2012) muistetaan aitona kalkkunana, ehkä koko 2000-luvun masentavimpana suomalaisena elokuvana. Nikki on onneksi huumorintajuinen: dvd-laitoksen kanteen painettiin lainaus Keskipohjanmaa-lehdessä julkaistusta murskakritiikistä, joka on hauskimpia, joita olen lukenut. Ohjaaja ei voi olla paha ihminen.

Eksentrinen nuorisoelokuva Lovemilla (2015) todistaa Nikin uskaliaan kokeilumielen, jolle Armomurhaaja on viheliäistä jatkoa. Nyt myös tuotannollinen taso on sellainen, että elokuvalle voisi löytyä otollisempaa markkinarakoa rajojemme ulkopuolelta.

Suomeen Armomurhaaja on outo ja vaikeasti pidettävä. Siinä ei ole Aku Hirviniemeä, Jussi Vatasta eikä muutakaan Putous-kaartia. Coenin veljekset voisivat arvostaa elokuvan äkkivääryyttä. Kansainvälisyyttä korostaa tietty anonymiteetti; eskaloituvien tapahtumien kulku voisi käydä missä tahansa tuppukylässä.

Elokuvasta ei löydy tunnistettavia maamerkkejä. Se on western ilman preeriaa ja maalaiskomedia ilman Reinikaista. Armomurhaajassa on Lars von Trierin eroottista kauhua. Siis sillisalaatti, joka pysyy lähes kasassa.

Tappajan näköinen Onnismaa, 58, on maan käytetyin elokuvanäyttelijä. Ihmisten lemmikkejä firaabelina lopettava Veijo Haukka on silti hänen ensimmäinen pääroolinsa. Sen nähtyään ihmettelee vielä enemmän, miksi Veikko Aaltoselle ja Aki Kaurismäellekin kelvannut näyttelijä saa sen vasta nyt. Yrmy roistomaisten sivuroolien joutomies kantaa Armomurhaajan tummanpuhuvaa kolkkoutta komealla tavalla.

Maailmalla Haukka asettuu kylmäveristen kostajien ja ehdottomien moralistien pitkään ketjuun, jossa yksinuottiset rankaisijat jakavat tuomioitaan selkärangattomille. Eläinlääkärit ja lemmikkien omistajat edustavat Haukalle mielen rappiota, jossa viis veisataan nelijalkaisten todellisista tarpeista ja perustelluista oikeuksista. Tämä päättelee lemmikkien lopettamisen olevan jalo teko, johon sielultaan turmeltuneet eivät itse pysty.

Miehen menneisyydessä kummittelee selvittämätön tragedia. Sadomasokistisesta seksistä nauttiva sairaanhoitaja läpäisee jään, mutta Haukan pinta ei sorru. Sairaalan letkuissa viruvalle isälle ei heru sääliä piirun vertaa. Koira muuttaa tilanteen, ja yhteenotto paikallisessa sisujengissä pyörivän luuserin kanssa johtaa perustellisempaan välienselvittelyyn.

Kuvissa on voimaa ja syvyyttä.

Tarina ei ole itsessään maata mullistava, ja kerronta onnahtelee paikoin, mutta liikaa ei halua valittaa. Harvoin Suomessa näkee valkokankaalla elokuvaa, jonka päähenkilö herättää näin vähän sympatiaa. Nikille ja Onnismaalle kaikki kunnia siitä, että näin on myös tarkoitus, eikä se tee hahmosta luotaantyöntävää. Kaikki kärsivät, ja sillä hyvä.

Kuvaaja Sari Aaltoselle Armomurhaaja on taiteellinen voitto, joka ennakoi potentiaalia aiempaa suurempiin tuotantoihin. Kuvissa on voimaa ja syvyyttä.

Armomurhaajan logiikassa kaikki ovat ainakin vähän syyllisiä. Jari Virmanin iso sivuosa on komedial­lisuudessaan elokuvan ongelmallisin. Ylilyönnit raapivat elokuvan muutoin yllättävän ehyeeseen pintaan häiritseviä naarmuja kuten Haukka lääkärin luksusautoon.

Elokuvan pirulliseksi viestiksi kiteytyy se, ettei kukaan voi paeta ansaitsemaansa kohtaloa. Lyhyt elokuva tappamisesta on tyly ja nopeasti ohi.

ELOKUVA:
Armomurhaaja
Ohjaus: Teemu Nikki
Pääosissa: Matti Onnismaa, Jari Virman, Hannamaija Nikander, Heikki Nousiainen, Pihla Penttinen
2017, 83 minuuttia
★★★☆☆

Keskustelua aiheesta

Suomalainen huippumuusikko: ”Kun yksi juopottelee bändissä, loput kärsivät ja huolehtivat”

Muusikko Jussi Kinnunen läträsi ja sekoili vuositolkulla viinan ja huumeiden kanssa, kunnes sisuskalujen täydellinen pettäminen laittoi miehen katsomaan omaa päihderiippuvuutta ja elämää silmästä silmään.

Juomisesta tuli Kinnuselle synonyymi kuolemalle. Tämän oivaltaminen oli tie raittiuteen.

Nykyisin hän työskentelee päihdeterapeuttina ja muutosvalmentajana, jonka vastaanotolle hakeutuvat ongelmissaan jopa kokonaiset yhtyeet.

Päihdeongelmien peruskaava menee yhtyeissä samankaltaisesti kuin perheissä, työpaikoilla ja missä vain pienyhteisöissä. Kun yksi juo, muut kärsivät ja yrittävät paikkailla juomisen ikäviä seurauksia.

– Yksi bändissä dokaa paljon ja muut hermostuvat, kun tämä yksi jatkuvasti tyrii, vaikka muut panostavat bändiin. Jokaisella on siinä kuviossa omat vakiintuneet roolinsa. Yhtyeissä on monesti myös yksi superhuolehtija, joka hoitaa, paikkaa ja
selittää juopon mokaamat asiat parhain päin. Siitä tulee se perheen lapsenvahti, Kinnunen naurahtaa.

Teksti: Janne Ora

Jussi Kinnusen laaja haastattelu ilmestyy Demokraatin viikkolehdessä torstaina 16. marraskuuta ja verkkoversio jutusta keskiviikkona 15. marraskuuta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta