Konsertin kruunasi Sergey Malov soittimineen. Viulun rinnalla oli soitinharvinaisuus viola da spalla (”olkapääviulu”), laajan viuluperheen jäsen barokin ajalta.

Soitin roikkuu kaulalla hihnassa ja sitä soitetaan vähän kuin viulua. Se on alttoviulua suurempi, viola da gambaa pienempi, aika lailla musisoivien lasten ensimmäisen sellon mittainen.

Vuodenajat haastaa aina

Antonio Vivaldin “Vuodenajat” (op. 8), neliosainen “luonnonhistoriikki”, soi FiBO Playersin käsissä omintakeisesti, mutta ei ylilyöden. Ensemblea johtanut Sergey Malov hoiti niin rispaantuneet poikkeamat kuin tutuiksi käyneet ohjeet. Persoona todella paloi!

Muusikot toteuttivat liidaajansa mielihaluja, oikkujakin, taitavan tiimiläisen herkkyydellä. Ilman näitä luottohenkilöitä koko konsertti olisi jäänyt tyylillisesti ja nautintoarvoiltaan torsoksi.

Vuodenaikojen “Kevät” oli hehkuvan kevyt, virmana liitävän musisoinnin iloa ja pakahdusta. Soittimet sekä vuoropuhelivat korrektisti että rupattelivat inhimilliseen tapaan toistensa päälle.

“Kesän” hienoisesti tukahduttava lämpö leyhähteli, tehokkaasti ravisteleva tremolo jo oli sekoittaa sävelpakkaa. Ja kun kiihkeä meno alkoi, vauhtia riitti. Raikas, lähes villi meno vuorotteli aavistelevan odotuksen ja irtiottojen kesken. Oli rymähdyksiä, hengenohuita lipaisuja, riuskan pyörteisiä heittoja.

“Syksy” kasvoi kuin kypsyvä ihme vuosi vuoden jälkeen. Ilmeikkyys oli vapautunutta, oli heittäytymistä ja pärskeistä laitojen yli lyömistä. Ja väsymystä kuin raskasta köyttä vedettäessä tai kosteaa kangasta kuivaksi kierrettäessä. Ja päätteeksi paraatimarssi niskoja veikeästi nakellen.

Kun “Talvi” pudotteli kylmänhuuruisia hiutaleita, sooloviulu katsoi parhaaksi lähteä omille teilleen. Osan lyhykäinen rytmiheiluri houkutteli kuulijaa reen vällyjen alle. Letkeätä vilkkautta ja jytkettä.

Pehmeästi soiva viola da spalla

Viola da spallan pehmeä ja hieman nasaali sointi oli elementissään Vivaldin sellokonserton alun sekvenssirappusia kavuttaessa. Toista osaa vei inhimillistä puheenpartta mukaileva lauserytmi. Kun nopean osan maalisuora avautui, omaperäinen kiihdytys ja selkeäiskuinen purkaus veivät pääosan.

Vivaldin ooppera “Dorilla in Tempe” (RV 709) on rakkautta pulppuava paimenidylli. Rrrr… mikä rariteetti! Sen sisältämässä Sinfoniassa on muusikoiden komeita yksilösuorituksia ja tasapainoista yhteissoitantaa. Lopun muistuma Vuodenaikojen Kevääseen yllättää kuin tutun pastillin maku.

Sinfoniassa jousille ja basso continuolle C (RV 114) oli viiltävää latausta ja kuin nykäyksittäin etenevä ote. Lopun puristus oli tehokas.

Vivaldin aikalaisen Nicola Porporan sellokonsertto alkaa rytmikkäästi tampaten ja liukulaineilla edeten. Soolosoitin, viola da spalla, mallaa matalahkolla, käheällä äänellään, tunnustelee, vetäytyy.

Toinen osa on kuin vauhtiviiva läpi viivaston, kolmannessa taas kaihon raskautettu kulkumies taivaltaa horjahtelevilla nuottiviivoilla juttukaveria etsiskellen. Viimeinen osa kirmaa taiturillisesti syöksähdellen.

FiBOn musisointi oli terävästi rytmitettyä ja kulmissa hallitusti kallistelevaa sallittuja nautintoaineita tuhlaillen. Tempovaihteluiden houkutus oli hallinnassa, improvisaatioelkeet lähes vailla moitittavaa. Linjaa näyttää vetävän hyvä maku ja elämysten aito tarjoaminen.

Matti Saurama