Barokkiorkesteri lähetti taas säkenöivää musiikkipostia

Kuva: Jaakko Paarvela
Suomalaisen barokkiorkesterin soittajat ottivat Hämeenlinnan konsertissaan haltuun Vivaldin haastavan Vuodenajat.

Talvinen lumimyräkkä ja puistattava pakkasviima eivät estäneet Suomalaisen barokkiorkesterin lämpimien sävelterveisten tunkeutumista runsaan hämeenlinnalaisyleisön sisimpään.

Suomalainen barokkiorkesteri

Säveltäjät Antonio Vivaldi ja Nicola Porpora; FiBO Playersin solistina Sergey Malov, viulu ja viola da spalla

Konsertin kruunasi Sergey Malov soittimineen. Viulun rinnalla oli soitinharvinaisuus viola da spalla (”olkapääviulu”), laajan viuluperheen jäsen barokin ajalta.

Soitin roikkuu kaulalla hihnassa ja sitä soitetaan vähän kuin viulua. Se on alttoviulua suurempi, viola da gambaa pienempi, aika lailla musisoivien lasten ensimmäisen sellon mittainen.

Soittimessa on karhea sointi. Sen matala äänenväri on persoonallinen, soitinperheen muista jäsenistä selvästi erottuva.

Vuodenajat haastaa aina

Antonio Vivaldin ”Vuodenajat” (op. 8), neliosainen ”luonnonhistoriikki”, soi FiBO Playersin käsissä omintakeisesti, mutta ei ylilyöden. Ensemblea johtanut Sergey Malov hoiti niin rispaantuneet poikkeamat kuin tutuiksi käyneet ohjeet. Persoona todella paloi!

Muusikot toteuttivat liidaajansa mielihaluja, oikkujakin, taitavan tiimiläisen herkkyydellä. Ilman näitä luottohenkilöitä koko konsertti olisi jäänyt tyylillisesti ja nautintoarvoiltaan torsoksi.

Vuodenaikojen ”Kevät” oli hehkuvan kevyt, virmana liitävän musisoinnin iloa ja pakahdusta. Soittimet sekä vuoropuhelivat korrektisti että rupattelivat inhimilliseen tapaan toistensa päälle.

”Kesän” hienoisesti tukahduttava lämpö leyhähteli, tehokkaasti ravisteleva tremolo jo oli sekoittaa sävelpakkaa. Ja kun kiihkeä meno alkoi, vauhtia riitti. Raikas, lähes villi meno vuorotteli aavistelevan odotuksen ja irtiottojen kesken. Oli rymähdyksiä, hengenohuita lipaisuja, riuskan pyörteisiä heittoja.

”Syksy” kasvoi kuin kypsyvä ihme vuosi vuoden jälkeen. Ilmeikkyys oli vapautunutta, oli heittäytymistä ja pärskeistä laitojen yli lyömistä. Ja väsymystä kuin raskasta köyttä vedettäessä tai kosteaa kangasta kuivaksi kierrettäessä. Ja päätteeksi paraatimarssi niskoja veikeästi nakellen.

Kun ”Talvi” pudotteli kylmänhuuruisia hiutaleita, sooloviulu katsoi parhaaksi lähteä omille teilleen. Osan lyhykäinen rytmiheiluri houkutteli kuulijaa reen vällyjen alle. Letkeätä vilkkautta ja jytkettä.

Pehmeästi soiva viola da spalla

Viola da spallan pehmeä ja hieman nasaali sointi oli elementissään Vivaldin sellokonserton alun sekvenssirappusia kavuttaessa. Toista osaa vei inhimillistä puheenpartta mukaileva lauserytmi. Kun nopean osan maalisuora avautui, omaperäinen kiihdytys ja selkeäiskuinen purkaus veivät pääosan.

Vivaldin ooppera ”Dorilla in Tempe” (RV 709) on rakkautta pulppuava paimenidylli. Rrrr… mikä rariteetti! Sen sisältämässä Sinfoniassa on muusikoiden komeita yksilösuorituksia ja tasapainoista yhteissoitantaa. Lopun muistuma Vuodenaikojen Kevääseen yllättää kuin tutun pastillin maku.

Sinfoniassa jousille ja basso continuolle C (RV 114) oli viiltävää latausta ja kuin nykäyksittäin etenevä ote. Lopun puristus oli tehokas.

Vivaldin aikalaisen Nicola Porporan sellokonsertto alkaa rytmikkäästi tampaten ja liukulaineilla edeten. Soolosoitin, viola da spalla, mallaa matalahkolla, käheällä äänellään, tunnustelee, vetäytyy.

Toinen osa on kuin vauhtiviiva läpi viivaston, kolmannessa taas kaihon raskautettu kulkumies taivaltaa horjahtelevilla nuottiviivoilla juttukaveria etsiskellen. Viimeinen osa kirmaa taiturillisesti syöksähdellen.

FiBOn musisointi oli terävästi rytmitettyä ja kulmissa hallitusti kallistelevaa sallittuja nautintoaineita tuhlaillen. Tempovaihteluiden houkutus oli hallinnassa, improvisaatioelkeet lähes vailla moitittavaa. Linjaa näyttää vetävän hyvä maku ja elämysten aito tarjoaminen.

Matti Saurama

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Havahduttava ja vavahduttava oopperaensi-ilta

Kuva: LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN
Anne Sofie von Otter (punaisessa puvussa) tunnetaan vahvana eläytyjänä.

Oopperan lavastekuva: syksyinen, syvä metsän syli.

Lämpimät värit ovat petollisen kauniit. Seisotaan yhtä aikaa lopun ja alun, syksyisen luonnon kuoleman ja kevään odottavien versoaihioiden äärellä.

Sebastian Fagerlundin Syyssonaatti perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseen.

Tarinassa äiti, kuulu pianisti, saapuu seitsemän vuoden tauon jälkeen tytärtään tapaamaan ja toipumaan miesystävänsä Leonardon kuolemasta. Kohtaaminen on ristiriitoja ja jännitteitä täynnä. Törmääminen ja purkaukset koettelevat äidin ja tyttären suhdetta. Toinen tyttäristä, sairas ja puhekyvytön Helena, on muuttanut hoitokodista sisarensa luo, mikä on äidille järkytys.

Hän ei odottanut näkevänsä sairasta tytärtään. Kutsun lähettänyt Eva on saanut miehensä Viktorin kanssa pojan, Erikin, joka on muutaman vuosi sitten kuollut. Tapaamisesta muodostuukin surun, syytösten ja syyllisyyden sävyttämä.

Suomen kansallisooppera
Sebastian Fagerlund, Höstsonaten, Syyssonaatti
Libretto Gunilla Hemming – musiikinjohto John Storgårds -ohjaus ja lavastus Stéphane Braunschweig – puvut Thibault Vancraenenbroeck – valaistus Marion Hewlett – kuoron valmennus Marge Mehilane, Marco Ozbič, Mauro Fabbri – rooleissa Anne Sofie von Otter, Erika Sunnegårdh, Tommi Hakala, Helena Juntunen, Nicholas Söderlund, Eero Pylkkönen, Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro

Tapahtumissa on kaksi päälinjaa: äidin ja tyttären suhde sekä taiteilijan ja yleisön välinen suhde.

Yleisö on nyt näyttämölläkin, kuoron muodossa. Se pitää äidin itsekeskeisyyttä yllä. Yleisö on taiteilijalle elämänmahlaa, se kutsuu, kannustaa, vaatii ja kiittää, vaalii suuruuden illuusiota.

Sebastian Fagerlundin musiikki sykkii inhimillistä tragediaa. Arjen ja juhlan kuvakirjassa on suuria väriaukeamia, repaleisia sivuja, kylmiä värejä, avoimia sivuja. Vuorosanat eivät kohtaa, syyttäminen osuu kohteeseen, kieltäminen, väistely ja patoutuneen purkaminen muotoillaan.

Dissonanssi on ruoska, jolla ruokkia ristiriitoja. Voima ja hehku kärventävät, kaiken rikkoutuminen on hiuskarvan päässä.

Säveltäjä kohdistaa täsmäsignaalit luonteiden ja tapahtumien ytimeen. Piano on keskeinen, mutta ei briljeeraa. Yksinkertaiset ratkaisut luontuvat Fagerlundilta vaivatta, mutkikkuus kerrospukeutumalla. On ilo nojata luovan vaiston varaan, ilmeinen luontainen lahjakkuus.

Näkemyksellinen lavastus

Ohjaaja ja lavastaja Stéphane Braunschweig sai näyttämön toimimaan erinomaisesti nurkkia myöten, isoin ja pienin tilaratkaisuin. Myös perspektiivit puhuivat. Solistit elivät osansa vailla koketeerausta ja uppopallotehosteita, kuoro kuin yksi suuri esiintyjä. Marion Hewlett hyväksikäytti valaistuksessa tehokkaasti pintoja, varjoja, kulmia. Thibault Vancraenenbroeckin puvuissa oli muutaman vuosikymmenen takaista henkeä ̶ kuka tahansa yleisöstä.

Vahvaksi eläytyjäksi tunnustettu Anne Sofie von Otter (Charlotte) säästeli itsekkään taiteilijan äänivaroja, ehkä peitelläkseen pettymyksiä, pelkoja ja ylikäyviä vaatimuksia. Äitinä hän pidätteli antautumistaan: vierasti tyttäriään, uskalsi vasta ärsytettynä lähestyä Evaa, mutta ei Helenaa, ei Erikiä. Ja vaikka hän virheensä ja puutteensa tunnusti, muutos jäi auki.

Erika Sunnegårdh (Eva) oli kipeän ahdistunut ja yksin. Hän osasi syyttelemisen ja kiltteyteen käpertymisen, kaipasi hellyyttä. Uskottava rooli. Vapaasti soljuva, soinnikas sopraano soi voimakkaanakin irtonaisuutensa halliten.

Helena Juntusen (Helena) sopraano oli heleyttä ja hallintaa täynnä. Riipaisevan, hajonneen rooliminän kohtalo oli raadollisen kova ja koskettava.

Tommi Hakalan (Viktor) baritonin sointi-ikkunasta levittäytyi suotuisa näkymä, vivahteikkuutta ja soivaa rouheutta riittämiin. Nicholas Söderlundin (Leonardo) bassossa oli yhä kestävämpää harvasyisyyttä, pyrkimys elämässä alaspäin palkittakoon tässä. Eero Pylkkönen veti nelivuotiaan Erikin osan lavakarismansa kanssa pompotellen.

Kuoro oli poikkeuksellisen osallistuva roolihahmo, yhteissoinnillinen työ näyttävää ja tuntuvaa. Oopperan orkesteri purjehti ylväänä John Storgårds kipparinaan värikylläisen tunnemeren yllä.

Syyskausi Suomen kansallisoopperassa on avattu hienolla tavalla. Hehkuva vuodenaika on astunut oopperan ovista sisään Syyssonaatin muodossa. Onnistunut sisäänosto!

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Juhlaviikkohuipentuma konserttisalissa: Terveiset vanhasta emämaasta voi tuoda näinkin

Kuva: jan-olav wedin
Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kapellimestarina toimi Sakari Oramo.

Tukholmalaisten juhlaviikkotuliaisissa huomion herätti konsertin solisti, sopraano Renée Fleming, mutta myös korkeatasoinen orkesteri. Naapurin vierailusta jäi hyvä mieli.

Suurlähettilään avaussanatkaan eivät olleet pönöttävää servettikieltä, vaan täyttä asiaa, kohteliasta kyllä, mutta lämmintä puhetta juhlavuottaan viettävän Suomen kunniaksi.

Illan kruunanneen (!) Renée Flemingin jalosointinen sopraano ei brassaile volyymillä, tuhlailulle ei ole sijaa tässä majatalossa. Äänen persoonallinen sävy on säilyttänyt kosketuksen soinnin salattuun alkuperään, aitous ja puhtaus määräävät tahdin. Lumoava, jumalainen sopraanoääni.

Voimaa toki on, mutta leimahdukset syttyvät harkiten. Sopraano puhkeaa loistoonsa täyteläisenä persoonallisuuttaan joka tahdinosassa hyödyntäen.

Huomenlahjaansa voi vaalia näinkin. Laulamisesta huokuu musiikin ensikosketuksesta muistuttava tunneherkkyys, jopa arkuuteen saakka ulottuva kokemus. Vain salin omat persoonalliset piirteet estivät ajoittain äänen kulkeutumisen vaivatta colosseumimaisen tilan joka kolkkaan.

Helsingin juhlaviikot
Musiikkitalo
Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri
Sakari Oramo kapellimestari, Renée Fleming sopraano

Samuel Barberin Knoxville: Summer of 1915 -laulusarja on vaivattomassa melodisuudessaan nautinnollista kuunneltavaa. Säveltäjälle elintärkeiden maisemien, lapsuuden ja menneiden sukupolvien muistoja kultaava teos korostaa henkilökohtaisen merkitystä. Laulusarja ulottuu suloisista poikavuosista peruuttamattoman päättymisen kokemukseen, kuolemaan. Suosittu teos on toistuvasti konserttien ohjelmistoissa ja äänitteillä, kuten juuri ilmestynyt Alban ”Renée Fleming, Distant Light” osoittaa.

Ovidiuksen Metamorfoosien innoittaman Richard Straussin oopperan, Daphnen, laulut kertovat muodonmuutoksesta päähenkilön muuttuessa ihmisestä laakeripuuksi.

Maallisen rakkauden torjunta saa nuoressa neidossa aikaan sen, että kyky rakkauteen on menetetty, kun tyttö itse siihen on lopulta valmis. Luontoon samaistuminen on voittanut inhimillisen rakkaudentunteen. Straussin järkyttävän kaunis (julma, opettavainen) ooppera on paimenidylliä kohtalokkaimmillaan.

Renée Fleming eläytyi osaan voimakkaasti ja antaumuksella. Murhe ja ymmärrys kamppailevat, kunnes sanat katoavat ja laulu soi puun oksilta pelkin sävelin, sanoitta.

Matkalla Italiassa

Konsertin orkesteriosuudet avanneessa Andrea Tarrodin Liguriassa ihaillaan viiden pienen italialaiskylän kuuluisaa nauhaa, Cinque Terrea. Luonnekuvia.

Riomaggioressa (ɪ osa) kuohuva meri tyrskyää, tunnelma on voimantäyteinen. Manarolassa (ɪɪ osa) veden orvaskesi väräjää herkkänä, ɪɪɪ osan Monterosso al Maren rannalta erottuu varjojaan aukovien auringonpalvojien liikehdintä. Vernazzan kallioseinämät heijastavat ɪv osassa valuvan veden ja omaa jylyä. Corniglia-finaalissa (v osa) yö täplittyy tähdistä äärettömyyden kaiut taivaalla. Vivahteikas ja viehättävä ”kuulokuvasarja”.

Nielsen ei toden totta ollut kuiva teoreettinen sinfonikko

Carl Nielsenin toisessa sinfoniassa, Neljä temperamenttia, voi testata omaa luonnekuvien tuntemustaan. Koleerinen, flegmaattinen, melankolinen ja sangviininen ovat sinfonian osien lähtökohdat. Luonnekuvat on hyvä idea näyttää säveltäjän omaa näkökulmarikkautta.

Sinfonian avaava koleerisuus on täyteläinen vauhdinotto ja tuloksellinen suoritus. Toisen osan flegmaattisuus suorastaan lääppii aihettaan, kurkottaa, jos jaksaa. Kiinnostavasti haukoteltu osa, veltoksi joskin huolekkaasti rakennettu puolivalmiste.

Kolmas osa kuvaa melankoliaa, monille taiteilijoille läheistä piirrettä. Yritteliäs alakulo käy päälle kylväen siemenensä kosteaan maaperään. Tunteen ja tunteikkuuden käsittelyä lähes pohjakosketukseen saakka, hetken kevennystä, takaisin vaipumista. Tunnustelu on syväliikkeistä, tunnustaminen avointa, selviytyminen hyväksymistä.

Neljännen osan sangviininen vauhtipyörä liikkuu kiireen kierän matkassa. Kepeä osa kulkee vauhdilla ja muistaa toistaa. Lyhyt tovi helpottaa hetkeksi, kun jo mennään kaasu, lusikka, talla pohjassa riuskan marssin tahdissa. Persoonallinen teos, persoonallinen.

Ilmaisurikas ja kurinalainen pohjoismaalainen orkesteri

Tukholman kuninkaallinen orkesteri on taitava ja tulkinnoissaan ilmaisurikas, soinnissaan ja otteissaan pohjoismaisen kurinalainen. Hienovireisyys voitti Straussin kohdalla säveltäjällä helposti ylikäyvän ekspressiivisen ylipainon. Sotaan en ehkä heidän kanssaan heti lähtisi, musisoimaan kyllä, varauksetta.

Kapellimestari Sakari Oramo intoutui loppua kohden näyttämään esikuvallisuuden asenteen merkitystä, persoonansa parasta, illan keskeisen teeman, luonnekuvien, kannustamana.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Juhlaviikkojen klarinetti-illassa oli tarjolla sekä musiikkia että esitystaidetta

Kuva: Katri Naukkarinen

Ilta yksinomaan sooloklarinetille on eittämättä uhkarohkea yritys. Lauri Sallinen on mitään pelkäämätön klarinetisti. Musiikillinen benji-hyppy onnistui.

Esitys veti puoleensa, piti otteessaan ja miellytti korvaa ja silmää. Ei mitään vahinkoja, niin varma siivillään leijaamaan ja totutusta irrottautumaan muusikko oli.

Sallinen toteaa esittelyssä, että tilaisuutta voi pitää joko musiikkikonserttina tai esitystaideteoksena. Kyse on ajattelutavasta, tottumuksesta ja tarpeista.

Helsingin juhlaviikot

Kulttuuriareena Gloria

Solitude

Esiintyjä ja esityskonsepti  Lauri Sallinen – Koreografia Mikko Hyvönen – Elektroniikka Libero Mureddu – Valo- ja videosuunnittelu Teo Lanerva – Pukusuunnittelu Roosa Marttiini

Esityksessä klarinetisti soittaa ja liikehtii kappaleensa. Lavea lava on tyhjä, mukana ovat elektroninen musiikki sekä valo- ja videotehosteet, jotka täydentävät ja vahvistavat teoksia.

Musiikki saa kokonaishahmonsa yhtäaikaisesti soittimen ja liikkeen voimin. Liike kuvaa sävelkulkuja, mutta erikoisuuksia vältellen. Mukana ei ole jäykkää ojentelua tai keinotekoista kuvaannollisuutta. Kaikkinainen teennäisyys loistaa poissaolollaan.

Säveltäjänimet pitävinä vetonauloina

Konsertin säveltäjälista on näyttävä: Luciano Berio, Franco Donatoni, Olivier Messiaen, Outi Tarkiainen ja Steve Reich.

”Berion Lied” on kuin kuva nuoresta muusikosta tämän kävellessä kohti musiikkiaan. Äkkiä arka ja pakoileva juoksutus lehahtaa kuin vahingossa eetteriin. Muusikko Lauri Sallinen esittäytyy siinä klarinetti, konsertin musta ohjenuora, kädessään.

Teosilmeet vaihtelevat luonteiden lailla. Huokaavien hengähdysten ja lähes pelkän liikekielen avulla toteutetun ohella kuullaan (ja nähdään) monenmoista, tempoilevaa, vääntelehtivää, horjahtelevaa ja äkkiväärää otetta sekä laulun tapailua, lähes joikaamista.

”Berion Sequenza IXa” -teoksessa ei soitin soi, sävelet ilmaistaan tanssin elekielellä ja vihellyspuhalluksen vaimein voimin. Reichin ”New York Counterpointissa” elektroniikka keskustelee klarinetin kanssa. Ääni äänestä, ääni äänelle -periaate toimii. Kontrapunktiseen vastaäänihaasteeseen vastataan.

Milloin soitto taas lepattaa lettinauhan lailla äärellisestä äärettömiin, milloin haaveellinen ja hidasteleva kulku kehottaa kuulijaa keskittymään paljastaessaan soittimen, säveltäjän ja soittajan sisintä. Soiton lataus kestää pitkät äänet ja verkkaisen kiipeilyn, rivakat, täplinä töpöttelevät tai särkyneet ja rispaantuneet äänet. Maalaileva ote kutsuu ajatuksen laveammille laitumille, aito levottomuuden tunne puhuu ”uskaltaisinko lähestyä” -kieltä.

Että soittaja hiestyy, kertoo soittamisen olevan oikeastaan aina jonkinlaista tanssia, liikettä eri kategorioin, huomaamattomasti, pienesti tai näyttävämmin.

Niin se soolosoitin: Sallisen klarinetissa on kaunis, pyöreän täyteläinen ääni. Sointi on eheä olematta kireä.

Solistin esiin loihtimat teoskohtaiset pikkumonumentit kohosivat tavanomaista konserttikokemusta ylemmäs. Taiteilijalla on hallussaan toimiva idea ja hänellä on herkkä kosketus yleisöön. Musiikin lähestymistapa toimii ja virkistää. Vanhaklassisesta poikkeava moderni ajattelu ei hypi silmille, maailma on valloitettu – uudelleen täytettäväksi.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Ilta-Sanomat: Seija Simola on kuollut

Kuva: Lehtikuva / Vesa Klemetti
Seija Simola voitti Suomen Eurovision laulukilpailujen karsinnat kappaleella Anna rakaudelle tilaisuus helmikuussa 1978.

Iskelmälaulaja Seija Simola on kuollut, uutisoi Ilta-Sanomat. 1960- ja 1970-luvuilla menestynyt solisti kuoli 72-vuotiaana runsas viikko sitten. Tiedon Simolan kuolemasta vahvisti Ilta-Sanomille laulajan entinen puoliso Pekka Hartonen.

Simolan tunnetuimpiin levytyksiin lukeutuvat kappaleet Kun aika on, Ei rakastaa vois tämän enempää sekä Sulle silmäni mä annan. Moni muistaa myös hänen laulunsa Maritza ja Et itkeä saa Argentiina.

Simola edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa vuonna 1978 sävelmällä Anna rakkaudelle tilaisuus. Laulaja levytti myös itse suomentamansa versiot Abban hiteistä Waterloo ja Fernando.

Simolan valttina pidettiin vahvaa lauluääntä. Hän joutui lopettamaan laulamisen vuonna 2011, kun hänen äänihuulensa vaurioituivat epäonnistuneessa leikkauksessa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Lucinda Williamsin karheaa tarinointia

Kuva: Kari Hulkko
Huvilateltassa esiintyneen Lucinda Williamsin laulussa kaikui läsnäolon lämpö.

Yksinkertaisuus on tyylikästä. Rosoisuus on kaunista. Vaatimattomuus on arvostettavaa. Ujous on hellyttävää.

Jokainen noista kiteytyksistä istuu amerikkalaiseen laulaja-lauluntekijä Lucinda Williamsiin. Kaikista mainituista ominaisuuksista pääsi myös täysi Huvilateltallinen suomalaisyleisöä osalliseksi, kun Williams esiintyi juhlaviikkojen konsertissa maanantai-iltana.

Musiikillisesti countryn ja rockin välissä  pidäkkeettömästi liikkuva Williams ei Suomessa ole superstara, mutta Yhdysvalloissa hän on isojen lavojen tähti.  Hän on kolminkertainen Grammy-palkittu, hänen laulujaan ovat levyttäneet monet eturivin artistit kuten Mary Chapin Carpenter ja Emmylou Harris, hän on duetoinut ja tehnyt yhteisiä kiertueita kovien nimien kanssa (mm. Steve Earle, David Crosby, Elvis Costello, Tom Petty, Bob Dylan). Hän on 64-vuotiaana countryrockin vanhempana valtionaisena jo siinä asemassa, että voi vaikka levyttää  uusiksi kappale kappaleelta neljännesvuosisata sitten ilmestyneen, ei edes järin menestyneen albuminsa. Näin hän Huvilassa kertoi  tehneensä vuoden -92 albumilleen ”Sweet Old World” sen 25-vuotisjubileen kunniaksi, ja vetäisi  vakuudeksi levyn nimikappaleen uuden version.

Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta

Lucinda Williams

Lucinda Williams, laulu ja kitara, Stuart Mathis, kitarat, Dave Sutton, basso, Butch Norton, rummut

Samalta albumilta oli peräisin oli mielestäni Huvila-konsertin yksi sykäyttävimmistä vedoista. Maagista, jopa mystistä tunnelmaa luonut ”Hot Blood” pisti veren kiertämään isolla paineella, vaikka yli 1200-päinen katsomo oli alkanut lämmetä jo kolmantena kappaleena kuullusta ”Drunken Angelista” lähtien – kyllähän suomalainen yleisö osaa myötäelää juopuneen enkelin kohtaloissa.

Williamsin lauluissa ei ylipäätäänkään patseerata välttämättä siellä kadun aurinkoisemmalla puolella. Kuolemaa, väkivaltaisia ja muuten huonoja ihmissuhteita, juurettomuutta, yksinäisyyttä – niistä on monet Williamsin laulut tehty. Huvilassakin kuultu ”West Memphis” esimerkiksi kertoi tositarinaa selvittämättä jäänestä murhasta. Williams yritti johdantospiikissään briiffata, mistä tapauksessa oli kyse, mutta sellainen ilmaisutapa ei näyttänyt  olevan hänen vahvin lajinsa. Mutta laulun ensisäkeet, jotka vapaasti sumennettuna menevät, että ”kolme pientä poikaa löytyi joesta / eräänä läkähdyttävänä kesäyönä / eikä kukaan pystynyt tajuamaan / kuka oli tämän hirveän näyn takana”, tekivät homman luonteen kyllä selväksi.

Välispiikit eivät tosiaankaan putoilleet Williamsilta kuin luonnostaan. Pikemminkin hän tuntui vähintään ujolta tai kiusaantuneelta yrittäessään  aukoa biisiensä taustoja ja sisältöjä Helsinkiä kehuvasta small talkista puhumattakaan. Mutta ei Huvilaan ollut tultu puheita kuulemaan, vaan Lucindan laulua.  Sen läsnäolevasta karheudesta aisti vastaansanomattomasti laulajan vahvatahtoisuudenja elämänkokemuksen. Kaikki se kiteytyi konsertin  loppupuolen huipennuksessa ”Foolishness”, jossa Williams listaili, mitä hän ei halua elämältä ja mitä toivoo. Ei valehtelijoita, ei pelonlietsojia, ei katteettomia lupauksia. Mieluummin rakkautta ja rauhaa ja muita seesteisiä juttuja.

Lucinda Williams konsertoi edellisen kerran Suomessa 2014, silloin Finlandia-talossa. En oikein osaa kuvitella, miten tämä perfektionistiksi tiedetty, mutta silti sliippaamattomia lauluja  esittävä artisti resonoi marmoriseinien ja plyyshipenkkien syleilyssä. Syyskalsa Huvilateltta tuntui hänen lauluilleen paljon passelimmalta ympäristöltä. Eikä kukaan muistanut palella, kun esiintyjän voimakas presenssi otti vei  huomion.

Keskustelua aiheesta