Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

Gabriel huijaa taas – KUT:n julman hauska toteutus Mika Waltarin klassikkokomediasta

Kuva: Sami Lamberg
Jari Hämäläinen näyttelee KUT:ssa naisia huijaavaa Gabrielia, joka saa vaikeasti valloitettavan Ulriikankin (Anna-Leena Sipilä) lankeamaan virittämäänsä lemmenansaan.

Mika Waltari tarttui 1940-luvun lopulla kirjoittamassaan näytelmässä tuolloin ajankohtaiseen aiheeseen: Ruben Oskar Auervaaran rikolliseen touhuiluun naisten parissa. Tämä kieroutunut huijari lypsi 1930-40 luvulta parilta kymmeneltä varakkaalta naiselta melkoisia rahamääriä muun muassa tyhjillä lupauksilla avioliitosta.

Waltari kirjoitti Gabriel tule takaisin -näytelmän tarkkanäköisellä intuitiolla yrittäen samalla draamahenkilöiden kautta pohtia, miksi naiset ovat valmiita lankeamaan yhä uudelleen huijarimiesten virittelemiin samanlaisiin ansoihin. Eipä tuo vitsaus ole mihinkään kadonnut tänä päivänäkään. Yhä  saamme lukea otsikoita auervaara-miesten tekemistä  huijauksista. Naisetkin ovat, ikävä kyllä, oppineet tekemään samanlaisia vedätyksiä miehille.
Kaiken takana on se ikivanha juttu: rakkauden kaipuu ja unelma onnesta.

Tummien sävyjen komedia

Keski-Uudenmaan teatterinkaan toteutuksessa tämä Waltarin suosittu klassikko ei ole pelkästää hauska, vaan pikemminkin tumma tragikomedia. Ohjelmalehtisessa tiivistetään osuvasti esityksen luonne: ”Tarina on aina ajankohtainen: kiihkeä sekä tarkkanäköisyydessään julma, hauska ja lämmin.”

TEATTERI

Keski-Uudenmaan teatteri
Mika Waltari: Gabriel tule takaisin
Ohjaus Seppo Halttunen – Musikki Altti Uhlenius – Lavastus Mikko Rantanen – Puvut Sinikka Zannoni – Rooleissa Jari Hämäläinen, Anna-Leena Sipilä, Inka Kallén ja Elina Varjomäki

Esitys pitää minkä lupaa. Kaikkea tuota sisältää neljän näyttelijän huijaridraama. Jari Hämäläinen Gabrielin roolissa taitaa naisille lirkuttelun ja toisaalta myös perustelut intohimon kohteen äkilliseen vaihtumiseen. Anna-Leena Sipilä talon despoottisena valtiattarena yrittää aluksi pyristellä Gabrielin viehätysvoimaa vastaan, mutta lankeaa lopulta huijarin charmiin ja joutuu sitä katkerasti katumaan. Vai katuuko hän oikeastaan? Sipilä todentaa hienovireisesti myös ikäneidon kokeman rakastumisen ihanuuden.

Inka Kallén kokemattomana nuorempana sisarena paljastaa koskettavasti pettymyksensä sulhon hylättyä hänet.

Elina Varjomäki kovapintaisena ja sanavalmiina nykynaisena pitää pintansa miehen viettely-yrityksille. Lopulta se onkin tämä Raili huijaa Gabrielilta koko potin ja suuntaa kohti uutta elämää.

Seppo Halttunen on ohjannut esityksen tasapainoisesti komedian ja tragedian välimaastoon. Waltarin lempeä huumori on pinnassa, mutta komediallisen virityksen takaa pilkistävät myös raadollisemman elämän tummanpuhuvat juonteet. Halttunen on antanut koko tunteiden kirjon kaikkine ristiriitaisuuksineen kukkia.
Olikin lopulta helppo ymmärtää kahden sisaruksen kuuluisa loppulausahdus: Gabriel tule takaisin! Rakkauttahan me kaikki kaipaamme…

Anja Salminen

 

 

Keskustelua aiheesta

Lumous-festivaalin esitykset pitivät, minkä tapahtuman nimi lupasi – sensuellia ruoskataiteilua, hienostunutta nuorallatanssia

Kuva: Mia Bergius
Hanna Moisalan WireDo-esitys yhdisti tyylikkäästi nuorallatanssia ja japanilaista Shibari-köysisidontaa.
Ruoska on esine, josta ei ensimmäisenä yleensä tule mieleen tyylikkyys, leikkisyys tai tanssillisuus. Puhumattakaan kauneudesta tai runollisuudesta.

Silti näitä kaikkia löytyy sirkustaiteilija Katerina Repposen sooloteoksesta ”Sound Barrier”, joka sai Suomen ensi-iltansa viime viikolla Lumous -nykysirkusfestivaalilla Vantaalla.

Esityksen nimi tarkoittaa äänivallia, jonka ruoskan iskun ääni voimakkaimmillaan rikkoo. Repposen esityksen lajin nimi on whip cracking, jolle ei ole olemassa, ainakaan vielä, suomalaista käännöstä, koska lajia ei Suomessa ole nähty. Maailmalla, eritoten Australiassa, laji on hyvinkin suosittu kilpailuineen kaikkineen.

Whip cracking tarkoittaa taito- ja taidelajia, jolla ruoskalla erilaisten näyttävien temppujen lisäksi tehdään rytmejä ja ääniä. Kaikkia näitä ruoskan käsittelyn puolia oli mukana Repposen esityksessä.

Katerina Repponen.

Samppanjapullon korkit saivat kyytiä ja ilmapallot puhkesivat. Nahkaruoska soi, upeasti flamencorytmin kuvioissa yhdessä jalkojen iskujen kanssa. Myös yleisön edustaja pääsi osallistuman yhteen tempuista, kuten sirkuksen perinteeseen kuuluu.

Voiman ja uhkan lisäksi ruoska oli Repposen taitavassa käsittelyssä myös sensuelli ja herkkä väline. Yksi esityksen unenomaisimpia kohtauksia oli loppupuolella, jossa ruoska pöllytti ilmaan valkoisia höyheniä.

NYKYSIRKUS

Lumous -festivaali, Lumosali, Vantaa

Sound Barrier

Konsepti ja esitys Katerina Repponen – Ohjaus Pasi Nousiainen – Valot Eero Auvinen

WireDo

Konsepti ja esitys Hanna Moisala – Ohjaus Taina Kopra – Sävellys Terhi Pippuri – Valot ja tekniikka Ville Finnilä

Tärkeä tekijä hienossa kokonaisuudessa olivat Eero Auvisen suunnittelemat valot, jotka loivat näyttämölle sekä salaperäistä hämyä että tyylikästä visuaalisuutta.

Sound Barrier avasi ruoskaan aivan uuden näkökulman ja toi sen esille erittäin monipuolisena välineenä, jolla pystytään luomaan hyvinkin taidokkaita näkyjä, unohtamatta kuitenkaan myös sen vaarallista ja eroottistakaan puolta.

Köyden ja nuorallatanssin tyylikäs liitto

Samassa illassa Sound Barrierin kanssa nähtiin Lumous-nykysirkusfestivaalilla myös toinen sooloesitys, joka sekään ei edustanut aivan yleisinä sirkusesityslajia.

Elokuussa Ruska-festivaalilla Tampereella Suomen ensi-iltansa saanut Hanna Moisalan ”WireDo” yhdisti nuorallatanssia ja japanilaista Shibari -köysisidontataidetta.

Esityksessä rinnastuivat kova ja metallinen nuorallatanssiteline teräsvaijerineen ja välillä lähes elävältä vaikuttaneet, eri paksuiset köydet, joiden varaan Moisala sekä symbolisesti että välillä myös ihan konkreettisesti laski elämänsä.

Esitys oli estetiikaltaan ja tunnelmaltaan hyvin japanilainen. Kokonaisuus säilyi meditatiivisena huolimatta Moisalan välillä hyvinkin nopeatempoisesta tanssista nuoralla. Siihen vaikutti hänen korostetun harkittu liikkumisensa, mutta myös Terhi Pippurin sävellykset, joiden kiehtovasti outo maailma vangitsi katsojan.

Moisala punoi ja sitoi köysiä niin nuorallatanssitelineen kuin itsensäkin ympärille luoden turvaverkon, jonka varaan hän ihan konkreettisestikin ripustautui. Köysi oli ystävä, jota kuitenkin oli syytä kunnioittaa ja kohdella hyvin.

WireDo oli hienostuneen tyylikäs esitys, jossa kokonaisuus oli tärkeämpi kuin esiintyjän taitojen korostaminen, niitä kuitenkaan unohtamatta. Sen eräänlaisena juonilankana kulki ihmisen elämä syntymästä kuolemaan, tai niin minä sen ainakin koin.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Ooppera Skaala teki produktion Edith Södergranin elämästä: Verenpunainen kalpeus on paha ennusmerkki

Kuva: Tyra Therman
Essi Luttinen (vasemmalla) on Vierge Moderne -oopperan Edith Södergran, tanssija Minttu Pietilä hänen vastavoimansa.

Suomalaisen runon varhaiskypsä näkijä Edith Södergran on lyriikan edustajistamme edelleen yksi valovoimaisimmista. Jo varsin nuorena hän totesi, että ”olen löytänyt ulottuvuuteni”.

Vuonna 1892 syntynyt runoilija oli edellä aikaansa ja sai arvostusta oikeastaan vasta kuolemansa jälkeen. Raivolassa Karjalankannaksella elänyt runoilija oli hyvin suomalainen, mutta myös kosmopoliitti.

Läheisin ystävänsä hänelle oli runoilija Hagar Olsson, mutta suhde ei ollut yksinomaan auvoinen. Runoilija mm. nimitti ystävätärtään ”kylmäsilmäiseksi hallitsijaksi”. Etsit naista ja löydät sielun, eritteli runoilija. Rajat olivat hänelle sukupuolisestikin ylitettäviksi tehdyt.

Vaikeat sairaudet, tuberkuloosi ja espanjantauti, veivät Edith Södergranin lopulta hautaan, aivan liian varhain. Herkkä ja voimakas runoilija kuoli vuonna 1923.

Monologiooppera käy lävitse runoilijan elämää yksinkertaisen kronologisesti onnistuen siinä erinomaisesti. Tarina on hätkähdyttävä, se on avaava, innostava ja surullinen.

OOPPERA

Ooppera Skaala, Kaapelitehdas

Edith Södergran – Vierge Moderne

Runot Edith Södergran – Musiikki Antti Rasi, Janne Strorm, Thomas Freundlich- Ohjaus, lavastus & projisoinnit Janne Lehmusvuo – Koreografia Minttu Pietilä – Äänisuunnittelu Sakari Kiiski-  Valot Timo Saarinen – Puvut Tyra Therman – Esiintyjät Essi Luttinen, sopraano, Minttu Pietilä, tanssi, Antti Rasi ja Janne Storm, muusikot

Ooppera etenee runoihin sävelletyin lauluin, siinä on puhuttuja lainauksia arvioista ja määrityksiä runoilijasta. Lavalla on yksi laulaja ja yksi tanssija. Esiintyjien roolipersoonat risteävät elävästi ja käänteitä selventäen. Laulaja on pääasiassa Edith, tanssija hänen peilinsä, haaveensa ja rakastettunsa. Kohtaukset ovat luontevan kauniit ja kipeät, kyselevät ja vastailevat.

Lava on kuin aavan meren ranta, jota valtavat hyö´yt huuhtovat. Kuvaannollisesti Edith haluaa heittäytyä, heittäytyä runoon, rakkauteen ja aaltojen syliin. Meri on mahdissaan pelottavan ylivoimainen, yliajava, syleilyssään alleen hautaava.

Selkeä synopsis

Oopperan synopsis on hyvin rakennettu. Lähestymiskulma runoilijaan ja runoon, tapahtumiin ja kohtaloihin toimii moitteettomasti. Runoilijan tie, henkilökohtaiset murheet, kiihkeät halut ja haaveet limittyvät saumattomaksi äänenkuljetukseksi.

Oopperan konemusiikki on tunnevoimaista. Laulullisuuden tonaliteetti herättää paikoin kylmiä väreitä: luonnikasta, kaunista. Yksivakaa rytmikombokin on osa tehojen nostoa ja läheisyyden tuntua. Sydän lyö kiivaana, maailma on haljeta mielen, toivon ja pettymysten tunteisiin.

Näyttämö on läpikuultavan hauras, lavastekuva väräjää verhojen laskoksissa. Esiintyjien valkeat vaatteet ja harsomainen olemus korostavat lyyristä aihetta. Musiikin ääni ei riko, mutta käy ytimiin, tyylikästä.

Valaistus on keskeinen, verenpunaiset ja syvän violetit sävyt korostavat traagisuutta. Projisoinnit vievät katsojaa syvälle runoilijan sisimpään, symboloivat ja puhuvat suoraan. Lavea spektri on tehokas ja elävä, mutta ei levoton. Näyttämö kookkaine vuoteineen on paljon mahdollistava, mielikuvitusta ruokkiva.

Koreografia nostaa esiin himon, kivun ja taistelun hengen. Tanssi tavoittelee rajuja äärimmäisyyksiä. Rakkaus käy korkein lukemin, torjunta tukahduttaa. Kamppailu sairaudenpetoa ja kuolemaa vastaan on tuima.

Solistit paljon vartijoina

Ohjaus liikuttaa esityksessä fyysisesti ja kuvaannollisesti. Pienestäkin yksityiskohdasta irtoaa sanottavaa. Tapahtumien ja kohtausten intiimiys ja tihennys toimivat tehokkaasti.

Essi Luttisen sopraano väräjää rikassävyisenä ja sointuisana. Voima heijastelee uskallusta ja odotuksia, torjuntaakin. Luttinen on tunteva ja kertova, perin juurin rooliinsa eläytyvä.

Tanssija Minttu Pietilä hakee vastakappaleen hahmoa auliisti heittäytyen, plastisen herkin ja äärirepivin keinoin.

Ooppera Skaala on noutanut aiheensa kaukaa – ei, läheltä. Onnistunut matka.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Statovci: Suomi-kuvan uudet sävyt

Heti sen jälkeen, kun visaukko oli valinnut tehtäväkirjan syksyn kakkosvisaan, tuli Otavalta tiedote kyseisen romaanin saamasta suitsutuksesta amerikkalaisissa laatulehdissä. Johdatusta, sattumaa tai jotain… Ei se silti saanut aikaan valtaisaa vastausryöppyä.

Kun Sirpa Taskiselle tuli viikko sitten kiire vastauksensa kanssa, niin nyt hänen vastaus tuli ensimmäisenä.

”Kovasti paljon kiitoksia on saanut tämä ’Kissani Jugoslavia’ (2014), viimeksi sitä hehkutti New York Times. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto tuli tuoreeltaan, ja sen mukana käännöksiä ainakin 11 kielelle, näytelmäsovituskin on tekeillä. Hienoa mainosta uudelle kotimaalle, joskin suomalaisten asenteet saavat kirjassa kyytiä.

Kirjastossa kaikki suomenkieliset kappaleet olivat lainassa, joten tartuin ruotsinkieliseen todetakseni, että onhan suomi todella sukupuolineutraali kieli. Ruotsalainen versio kutsuu kirjan arvoituksellista kissaa maskuliiniksi; suomessa ’hän’ voi tarkoittaa millaista seksuaali-identiteettiä tahansa. Selailtuani Statovcin toista kirjaa voisin kuvitella kirjailijan tarkoittaneen juuri sitä, sillä ’Tiranan sydän’ -kirjassa joillain henkilöillä ei näyttäisi olevan kiinteää sukupuolta, (mikä yhdessä maahanmuuttajataustan kanssa voisi olla rankan identiteettikriisin paikka).

Pajtim Statovci (1990) tuli Kosovosta Suomeen kaksivuotiaana, kävi koulua Porvoossa ja opiskelee nykyisin Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä ja Aalto-yliopistossa televisio- ja elokuvakäsikirjoitusta.”

Mauri Panhelainenkin törmäsi eioota tarjoavaan kirjastovirkailijaan, mutta sai tältä hyvän vinkin.

”Vaimo tunsi netin syövereistä esiin putkahtaneen kirjan ja kirjailijan, minulta visakirja oli jäänyt aikanaan (2014) lukematta. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -teos oli kuitenkin lainassa kaikista lähikirjastoista. Onneksi kirjastoamanuenssi valisti, että visakirja kuuluu itsenäisyyttä juhlistavalle Sadan vuoden kirjat -listalle ja on luettavissa netistä oman kirjastokortin tunnuksilla. Niinkö, sittenpä kokeilemaan.

Avasin YLE Areenasta Sadan vuoden kirjat-sivut ja sieltä opastettiin eteenpäin, Kansalliskirjaston verkkokirjastoon. Kirjastokortin tunnukset toimivat hienosti ja pääsin sisälle verkkokirjaston aarreaittaan. Sieltä avautuivat heti eteen monet kirjavisankin klassikot, mutta Kissani Jugoslavia -kirjaa ei löytynyt. Pian huomasin harmikseni, ettei juuri sen kirjan lukuoikeuksia siellä jostain syystä ollutkaan, mutta hyödyllinen opintoretki kirjojen verkkomaailmaan tuli kuitenkin tehtyä.

Kuuntelin visakirjaa koskevan YLE 1:n radiojutun ja lueskelin lehtien ja kirjabloggareidden kirjaa koskevia tekstejä. Melkein kaikissa niissä käsiteltiin maahanmuuttajakirjailijoiden ajankohtaista läpimurtoa Suomessa. Eräs maahanmuuttajakommentaattori oli tosin katsoi, ettei heitä eikä kirjoja saisi luokitella tällä nimikkeellä.”

* * *

Pertti Vuorelaa askarruttaa eläinsymboliikka.

”Pajtim Statovci (s. 1990) on minulle uusi tuttavuus. Vaimo ehti tosin lukea visakirjan Kissani Jugoslavia ( 2014) viime talvena lukupiiriään varten. – – –

Pikaluin kirjan ja pääsin kurkistamaan romaanin muodossa Jugoslavian hajoamiseen ja sen vaikeisiin seurauksiin. Siinä sisänäpsä albaanityttö Emine naitetaan Bajramille suurin, perinteisin juhlallisuuksin ja odotuksin. Pian selviää, että albaanimies on perheen pää ja naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä. Sota ja levottomuudet pakottavat monilapsisen perheen muutamaan Kosovosta Suomeen. – – –

Kirjassa seurattavan pojan Bekimin elämä on vaikeata suomalaisten ennakkoluulojen, identiteettiongelmien ja homouden takia. Hän hankkii asuinkumppanikseen kissan ja boakäärmeen, joskin elämään ilmaantuu myös homomiehiä.
Pajtim Statovicvin kerronta mm. albaanien perinteistä, tavoista ja uskomuksista on tarkkaa ja kiinnostavaa. Maahanmuuttajien ongelmat ovat vaikuttavasti esillä. Kertojien näkökulmat vaihtelevat tiheästi. Muutenkaan kirja ei päästä lukijaansa helpolla. Narsistisen kissan ja umpimielisen boakäärmeen symbolinen rooli jäi askarruttamaan. Tulkintoja varmaan löytyy monia.”

Ossi Lehtiö innostuu tehtävästä kovin.

”Silloin kun sain ensimmäisen kerran kirjan käteeni, niin outo oli sen kansikin. Siinä vihaisen ilmeen omaava kissa oli mustana ja punaista taustaa vasten. Kun lisäksi kuun sirppi täydensi noitamaista tunnelmaa, oli se otettava mukaan. Vieraskielinen, totesin, ja ryhdyin etsimään suomentajan nimeä, sillä on oma merkityksensä, kun on käännös kyseessä. Vaan ei ollut kääntäjää merkitty. Oli siis ihan suomeksi kirjoitettu ja hienoa tekstiä olikin. – – –

Mielenkiintoista on traditioiden merkitys Kosovon albaanien keskuudessa. Juuri traditiot pitävät etniset ryhmän elossa ja toiminnassa. Heti kun tullaan avoimesti ulos tradition piiristä, niin lumous särkyy ja muuntuminen ottaa kiihtyäkseen. Näin käy Suomeen muuttavalle perheelle ja varsinkin supermachon isän kohtalo on nuiva, sillä hän ei pysty ylläpitämään traditioita uudessa ympäristössä, vaan luhistuu ja menehtyy. Lapset omaksuvat uudet tavat ja tavallaan ovat kulttuurisesti luopioita.”

Eero Reijonen on ottanut Korfun reissulleen hyvää matkalukemista, Statovcia kuinka ollakaan! Hän nostaa esiin toisen uussuomalaisen.

”En voi olla vertaamatta Statovcin rankkaa toiseuden kokemusta toisen maahanmuuttajan, Neil Hardwickin, vastaavaan. Hardwick tuli Suomeen 1969. Hän oli hiilenharmaan Newcastlen kaivosalueen poikia, koulunero, jota oltiin kouluttamassa vapaaoppilaana ydinfyysikkoa. Vahvan sosiaalisen omantunnon kanssa painiskeleva poikanen näki Thatcherin demoniset jäljet kaivosmiesten kohtelussa. Hiilikaivosten sulkeminen syöksi seudun jättilamaan ja ihmiset täysin tyhjän päälle.
Neil H. tuli Suomeen, ei ruvennut ydinvoimaa tutkimaan, vaan pohtimaan junttikansan luonnetta. Toiseuden kokemus tälle miehelle oli positiivinen. – – –

Puhumattomuutta tämä Pjatim Statovcin lailla monilahjakas mies katseli huumorimielessä. Junttius kääntyi punatukkaisessa päässä positiiviseksi. Tämä mamu näki toiseuden, mutta ratkaisi sen positiivisesti. Hardwick rakensi tästä tarkkanäköisestä toiseuden ymmärtämisestä ja sen ristiriidan ratkaisemisesta elämäntyönsä. Mamu Hardwick on verrattomasti etevämpi suomalaisuuden kuvaaja kuin Spede. – – –

Visakirja on tietysti oiva teos Suomi 100-teeman osana. Se on nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuonna 2014.”

* * *

Juhani Niemi kertoo, ettei visakirja ollut ihan hänen lajiaan. Mutta:
”Ainutkertainen lukukokemus, joka valottaa maahanmuuttajien elämää maahanmuuttajan silmin nähtynä. Suositeltavaa lukemista myös umpipersuille.”

Veikko Huuska sanoo arvaavansa kirjailija ja teoksen, koska ”olen paljon kuullut siitä ja vähän lukenutkin, mutta en itse teosta. Tämä ainainen kiire. Kysymys on tietysti pririteeteista. Nyt kuulin siitä niin paljon hyvää, että aion tarttua itse pääasiaan, Pajtimin kirjaan.”

Oikein ja oikein – arvaus ja päätös.

Veikkuulinjalla on myös Raila Rinne, joka hänkin osuu oikeaan, Petri Kettusen ei tarvinnut ilmeisesti arvailla, vaan takana oli tieto. Viikon palkinto menee Ossi Lehtiölle. (rb)

Viikon 41 sitaatti
Visahistorian kirjailijalistauksessa mennään nyt yhteen ääripäähän niin että heilahtaa. Runoilijamme on väitellyt tohtoriksi ruotsalaisen runoilijan tuotannosta ja opettanutkin Ruotsissa, mutta on kotoisin suomalaisesta rannikkokaupungista. Elokuvantekoakin on tullut kirjoittamisen ohella harjoitettua.

Kuka on tämä maakuntansa näkyvä kulttuurivaikuttaja, mistä runo? Vastaukset viimeistään 18.10. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Laskeuduin junasta. Oopperan
nimi on Helsinki. Mannerheimin-
tiellä, hysteerisen ohjaajan
ohjaaman virran partaalla,
näin rakennuksen, joka kätkee
eduskuntatalon. Minä kuuntelin,
mutta jokainen mielipide oli
harjoiteltu etukäteen. Sydän löi
tai hiljeni; kaikki muu
oli kirjoitettu partituuriin,
ja jokaiset kasvot näyttivät
ikään kuin joiltakin. Jatkoin
matkaa, mutta kaupunki
oli näkymätön. Jokaista taloa
peitti julkisivu, joka näytti
miltä talo olisi näyttänyt
valmiina.”

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio: ”Kosovon härkä” Shefki Kuqi avautuu camp-hahmostaan, arvostelee Antti Muurista ja kehuu Pasi Rautiaista: ”Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla”

Kuva: Lehtikuva

Atomivoimala, Kosovon härkä, Sheriffi… rakastetuilla jalkapalloilijoilla on monta lempinimeä.

Balkanilla syntynyt Shefki Kuqi (s. 1976) nousi yhdeksi Suomen pidetyimmistä pelaajista, kiitos pelottomuutensa ja periksiantamattomuutensa. Monien urheiluaihesten kirjojen tekijänä meritoitunut Mika Wickström (s. 1965) kertoo nyt Kuqin tarinan.

Kuqin elämäkerta ”Kosovon härkä” on tiivis, rento kirja, jonka selvänä esikuvana toimii taannoinen hittiteos ”Minä, Zlatan Ibrahimoviç” (2011). Sen tekijä David Lagercrantz antoi Ibrahimoviçin puhua ja häivytti itsensä taustalle.

Wickström toimii samoin. Vain Kuqi on esillä, eikä haastattelija ja puhtaaksikirjoittaja. Wickströmin nimeä ei löydy edes Kosovon härän kannesta.

Kuqi on taistelija, josta on annettu Suomessa hieman yksipuolinen kuva. Hyökkääjää ei suoraviivaisen pelityylinsä takia aina otettu tosissaan. Hänen fysiikkansa oli mahtava, mutta hän ei ollut tekniikkansa puolesta maailman parhaita. Etenkin lehdistö jaksoi vääntää hänestä vitsiä, kuten hän kirjassa kertoo: ”Musta haluttiin tehdä vähän jotain camp-hahmoa. Tosiasiassa mä olin Englannin-vuosinani puhdasverinen ammattilainen – ei mikään camp-hahmo pelaa niissä sarjoissa.”

Kosovosta Pohjolaan, Suomesta Englantiin

Shefki Kuqin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa, Balkanin kärsiessä etnisesti virittyneestä väkivallasta. Kuqi valitsi jalkapallon, koska se oli kaikille iästä, koosta ja väristä riippumatta yhdistävä tekijä. Lajin avulla Kuqi integroi­tui nopeasti Suomeen ja sai arvostusta.
Kuqi pelasi ensimmäisen kautensa aikuisten sarjoissa vuonna 1994 Mikkelin Kissoissa. Hän pääsi seuraavana vuonna Mikkelin Palloilijoiden riveissä Veikkausliigaan, koska hänen omistautumisensa oli täydellistä. Vastaavaa ei yleensä koettu Suomessa. Kuqi ei valittanut vaan puski eteenpäin. Hän eli ja hengitti jalkapalloa.

Kosovon härkä -kirjan enimmäkseen Suomeen sijoittuva alku ei ole kovin kiinnostava, mutta Kuqin siirtyessä pelaamaan Englantiin ja lyödessään siellä läpi ammattilaisena kirjakin alkaa vetää paremmin. Kuqista pidetään, koska hän on kentän ulkopuolella mukava mies ja viheriöllä esikuvallinen gladiaattori.

Teoksesta paistaa läpi Kuqin turhautuminen Suomen olemattomaan jalkapallokulttuuriin. Suomi ei ole oikea jalkapallomaa, koska meiltä puuttuu vähän kaikkea. Kuqi kritisoi liian kilttejä tyyppejä, kuten valmentaja Antti Muurista. Hyökkääjänä hän arvostaa enemmän vaativia persoonallisuuksia, kuten Pasi Rautiaista: ”Mun mielestäni Pasia ei ole arvostettu tarpeeksi Suomessa. Hän oli erittäin vaativa ja jopa turhankin tarkka kaikista valmennukseen liittyvistä asioista, mutta se kertoi vain hänen sitoutuneisuudestaan. Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla.”

Kuqin henkinen koti löytyi kovapintaisesta, palloilua suosivasta Isosta-Britanniasta ja etenkin maan toiseksi ylimmältä jalkapallon sarjatasolta, jonka armottomassa maailmassa hän oli elementissään. Elämäkertakirja sisältää myös anekdootteja hämäristä pelaaja-agenteista ja tiettyjen englantilaisten seurojen vanhanaikaisesta tavasta toimia.

Kirjan kiinnostavin anti liittyykin kuvauksiin ammattijalkapalloilijan arjesta. Kuqi puhuu muun muassa harjoituksissa tapahtuneista tappeluista, jotka ”kertovat omaa kieltään siitä, millaisessa maailmassa ammattilaiset elävät. Kilpailu on hiton kovaa ja rapatessa roiskuu. Jollet pidä puoliasi, jäät jalkoihin.”

Raaka peli sopi Kuqille, joka antoi jo Suomessa joukkueilleen kaikkensa. Hänen tinkimättömyytensä ei jää Kosovon härässä epäselväksi: ”Pientä takapakkia tuli, kun mursin nenäni, mutta seuraavassa pelissä menin kentälle maski naamallani ja puskin heti maalin.”

Reissumiehen taival

Shefki Kuqi oli ammattilaisurallaan todellinen kiertolainen ja vaihtoi seuraa lähes vuosittain. Sama näyttää toistuvan nyt valmentajana. Kuqi löytää kuitenkin asiaan positiivisen näkökulman: ”Jos olisin pelannut vain parissa jengissä ja muutaman koutsin valmennuksessa, en ehkä tietäisi jalkapallosta niin paljon kuin nyt.”

Merkittävää kyllä, Kuqi oli ensimmäinen Suomen maajoukkueen ulkomaalaistaustainen pelaaja. Hän auttoi faneja pääsemään ennakkoluuloistaan ja ymmärtämään maailman muutosta. Hänen uransa Suomen paidassa ei ollut kovin hohdokas, koska hän ei päässyt sen päälleen pukiessaan yleensä aloituskokoonpanoon vaan tuli mukaan vaihdosta.

Kuten Kosovon härkä -kirjasta selviää, pelin seuraaminen sivusta on ammattilaiselle vaikeaa. Kuqilla on ollut loukkaantumisia, eikä hän ole aina saanut janoamaansa arvostusta. Suomessa ei paljon noteerattu sitä, kuinka hän näytti tasonsa Englannin ylimmillä sarjatasoilla, eikä siellä pärjätä pelkillä lihaksilla.

Kosovon härkä on lämmin, rehellinen ja kompakti elämäkertakirja mutta ei kuitenkaan nouse kovin paljon jalkapalloilijoiden elämäkertojen harmaan massan yläpuolelle. Kuqin tarina on hieno, mutta aivan kaikkea siitä ei teoksessa saada irti. Mika Wickstöm on kuitenkin hyvä kirjoittaja, ja Kosovon härkä on siltä osin tasalaatuista työtä.

Esa Mäkijärvi

KIRJA:
Mika Wickström:
Shefki Kuqi – Kosovon härkä
Tammi 2017, 243 s.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta