tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

Blues ja jazz soivat taas tanssilavalla Valkeakoskella

Jukka Eskolan (keskellä) soultriossa rumpuja soittaa Teppo Mäkynen ja urkuja Mikko Helevä.

Valkeakosken Kirjaslammen rannalla sijaitseva tanssilava muuttuu jälleen viikonloppuna laadukkaan bluesin ja jazzin areenaksi. Kaksipäiväinen Kirjazz & Blues järjestetään nyt toista kertaa.

Perjantai 30.6. on blues-päivä, jonka pääesiintyjänä nähdään Heikki Silvennoinen Acoustic Time. Heikki Silvennoinen lukeutuu eittämättä maamme kovimpiin blueskitaristeihin ja -laulajiin, vaikka hänet  vielä laajemmin ehkä tunnetaankin Kummeli-koomikkoryhmän jäsenenä.

Silvennoisen lisäksi perjantain ohjelmassa on huippuluokan bluesduo Micke & Lefty eli Micke Björklöf ja Lefty Leppänen. Kaksikko on niittänyt mainetta Micke Björklöf & Blue Strip -bändin riveissä ja kiertänyt myös pienemmällä kokoonpanolla aina Keski-Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Japania myöten. Heti Valkeakosken keikan jälkeen Micke ja Lefty nousevat lauantaina Blue Stripin kanssa kesän bluespäätapahtuman,  Järvenpään Puistobluesin päälavalle.

Perjantaina Valkeakosken blues-ohjelmassa kuullaan myös paikallista comboa Tapsa Tuomisto & Bad Brakes.

Lauantain jazz-päivää tähdittää Jukka Eskola Soul Trio. Trumpetisti Jukka Eskola kuuluu ehdottomasti tämän hetken arvostetuimpien jazzmuusikoiden joukkoon. Moderniin klubijazziin kallellaan oleva Eskola on soittanut lukuisten kotimaisten ja ulkomaisten artistien kanssa sekä useissa eri kokoonpanoissa, joista tunnetuin lienee kansainvälisestikin mittavaa suosiota nauttinut The Five Corners Quintet. Soul Triossa jhänen rinnallaan soittavat Mikko Helevä (urut) ja Teppo Mäkynen (rummut).

Eskolan lisäksi jazz-päivän ohjelmassa ovat jazz-jamit, joissa vierailee myös laulaja Anna Inginmaa. Inginmaa on vaikuttava musiikintekijä, joka on viime aikoina tehnyt yhteistyötä muun muassa Kauko Röyhkän ja The Hypnomenin kanssa.

Paikallisväriä saadaan myös jazz-päivään, kun Jukka Iisakkilan luotsaama koskilaisbändi The Breed esittää Pekka Pohjolan musiikkia.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Suomenlinnan joukkovoimainen Jukola-saaga on ohjaajansa näköistä vauhtiteatteria

Kuva: Tanja Ahola
Impivaaran pirtin pystyyn nouseminen on biletyksen paikka. Etualalla lattialla tanssaavat Aapo (Eino Heiskanen), Lauri (Miro Lopperi), Juhani ( Santtu Karvonen) ja Tuomas (Tommi Rantamäki).

Ei siltä voi mitenkään välttyä. Siis vertailusta Kari Heiskasen kahden tällä vuosituhannella tekemän ”Seitsemän veljestä” -ohjauksen välillä. Sanotaan siis näin, että Lahden kaupunginteatterin versio vuonna 2003 oli erilainen. Ehkä eheämpikin.

Mutta nyt on toinen aika, toinen elämä. Veljesten kapina, irtautuminen järjestäytyneestä yhteiskunnasta, aggressiot ja sovinnonteko näyttäytyvät herran vuonna 2017 vähän erilaisessa valossa kuin 14 vuotta sitten.

Lahden toteutus oli puuntuoksuisuudessaan maanläheisempi, luomumpi. Suomenlinnassa veljekset painavat läpi harmaan kiven kovemmilla otteilla, mutta kun suuri sovinto viimein tehdään, on sen tuottama ilokin sitten isompi. Niin asianosaisille kuin katsojille. Kaukana on siitä kavala maailma.

Sonnilauman padottu energia pääsee valloilleen

Kari Heiskanen on päättänyt tehdä Aleksis Kiven teoksen Jukolat, Impivaarat ja kirkonkylät Hyvän Omantunnon linnakkessa suosikkimaisemaansa eli hyvin riisutulle näyttämölle. Se antaa veljeksille tilaa temmeltää ja katsojan mielikuvitella.


TEATTERI

Ryhmäteatteri, Suomenlinna
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen – Lavastus Janne Siltavuori – Valot Ville Mäkelä – Ääni Jussi Kärkkäinen – Koreografi Kirsi Karlenius – Laulujen harjoitus Jussi Tuurna – Rooleissa mm. Santtu Karvonen, Tommi Rantamäki, Eino Heiskanen, Eero Ojala, Miro Lopperi, Mikko Virtanen, Elias Keränen, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Konsta Mäkelä, Mikko Hänninen, Jari Nissinen

Juuri voima ja vimma ovat monien Heiskasen ohjausten keskeisiä määreitä. Hän oli edellisessä kesäteatteriohjauksessaankin kansalliskirjallisuuden kimpussa samassa hengessä: Kalevalan kuvastoa aikoinaan uusiksi pistänyt Paavo Haavikon ”Rauta-aika” sai Pyynikin kesäteatterissa vuonna 2011 Heiskasen käsittelyssä monta lisäkierrettä paitsi hilpeistä anakronismeista, myös ja eritoten kalevalaista machoilua ironisoivasta fyysisyydestä.

Suomenlinnan Seitsemässä veljeksessä poikain remellys ei ole ironiaa eikä parodiaa, vaan kuvastaa romaanissa noin  20-30-ikävuoden väliin sijoittuvan sällilauman energiatasoja. Sitä latausta puretaan paitsi työhön myös kurran lyöntiin, ”jäsentenvälisiin” painiskeluihin ja kunnon tappeluksiin toukolalaisten ja tammistolaisten kanssa.

Henkisiin harrastuksiin tahtoa ei sitten enää riitä, mistä seuraa tarinaa läpileikkaava kammo lukemisen opettelua kohtaan. Mutta niin kuin sovintojuhlassa myös lukutaidon saavuttamisessa riemu on sitä suurempi, mitä kovemman työn takana homma on ollut. Esityksen riemukkain kohtaus on juuri se, missä veljekset yksi kerrallan pääsevät jyvälle ABC-kirjan saloista.

Niistä anakronismeista tämän romaanisovituksen kohdalla sen verran, että paras on Eeron suusta lukkarin koulussa pääsevä ”vittu tää on helppoo”. Siinä oiva, vaikkakin alatyylinen tiivistys romaanin virkkeestä ”mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka oli jo jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.” Muuten Heiskanen viljelee tällaisia nykyaikaan viittavia vinjettejä hillitysti. Mitä nyt vähän räpätään ja rokataan, pelataan kurraa kuin lätkää tai luetaan aapisena sitä monille sukupolville tuttua 1960-luvun laitosta.

Suomenlinnan esityksen huumori ei  ole päälleliimattua vaan lähtee Kiveltä itseltään. Seitsemän veljestähän on paitsi raju, myös hauska teos. Kirjan liian varhainen luetuttaminen peruskoulussa jättää vaan tällaiset ulottuvuudet helposti piiloon, jos kirjan kahlaamisesta tehdään pakollinen rituaali vailla iloa. Ehkä tällaisen toiminnallisen esityksen katsominen ensin ja kirjan lukeminen sen jälkeen voisi olla hyvä järjestys.

Kollektiivissa on voimaa

Heiskasen sovitus vetää monia mutkia suoriksi mutta toisaalta venyttää joitakin kohtauksia turhan pitkäksi. Impivaaran palon jälkeinen veljesten amok-juoksu kuitataan kätevästi vain muutamalla susinaamaroidulla näyttelijällä, mutta Laurin humalasoolosta Hiidenkivellä otetaan enemmän irti kuin on tarpeen. Mutta kun siinä on se vaijerin varassa lentely… Myös Simeonin saapasnahkatornisekoilu koreografisine kerrontatyyleinen vedetään ihan tappiin asti ja vähän yli.

Vanutuksista huolimatta reilu kolmetuntinen esitys ei tunnu missään vaiheessa pitkältä. Koko näyttelijäensemble pitää niin hyvää tempoa yllä, että aika lentää jopa Hyvän Omantunnon linnakkeen katsomon inhoissa muovituoleissa.

Heiskasen Lahden ohjauksen tapaan myös Suomenlinnan Jukola-septetti on toisiaan täydentävä kollektiivi. Ei niinkään siis Kiven romaanin tyyliin nimillään vuoronperään repliikkejä laukova joukko. Sitäkin on nähty, riittävästi.

Juhanin ja Eeron roolit tapaavat näyttämöversioinneissa usein korostua, mutta nyt hekin ovat osa isompaa orkkaa, vaikka Santtu Karvosen esittämä Jussi todetaan moneen kertaan  jengin kingiksi. Ja tokihan se aapiston viimeinen eli Eeroa esittävä Elias Keränenkin osaa tilansa ottaa, mutta kohtauksia varastamatta.

Ohjaajan pojan Eino Heiskasen kypsästi esittämä Aapoyrittää tuoda punnituilla sanoillaan malttia ja järkeä poikien usein käsistä karkaavaan koohotukseen, Tuomas (Tommi Rantamäki) tekee saman pelkällä fyysisellä vakuuttavuudellaan. Simeoni (Eero Ojala), Timo (Mikko Virtanen) ja Lauri (Miro Lopperi) eivät nyt ole joukon jatkoa  – niin kuin joissakin versioinneissa – vaan kiinteä osa sitä.

Kolmelle naisnäyttelijälle riittää tässä toteutuksessa enemmän tekemistä kuin Veljes-tuotannoissa keskimäärin. Ylipäätään Heiskanen käyttää hyvin koko 18-päisen ensemblen joukkovoimaa esityksen touhukkaan fiiliksen luomiseen. Mutta senhän hän on aina hallinnut, massojen liikuttelun luovalla tavalla. Tässä kohtaa kiitokset rennoista koreografioistaan ansaitsee ohjaajalle myös Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmästä tuttu Kirsi Karlenius.

Linnake kyllä tekee simultaanisemmissa kohtauksissa tepposet antaumuksella huhkiville näyttelijöille. Paksujen kivimuurien määrittämässä akustiikassa yhtäaikainen näyttämöpuhe käy katsojalle  paikoin  työlääksi jäsentää. Mutta onneksi me kaikkihan osaamme Kiven avainrepliikit ulkoa!(?)

Keskustelua aiheesta

Tampereen Teatterikesä saa syksyllä ”tytärfestarin” Mänttään

Kuva: Jonni Pantzar
Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl ja Serlachius-museoiden kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski odottavat innostuneina tulevaa yhteistyötapahtumaa.

Tampereen Teatterikesä ja Serlachius-museot pistävät hynttyyt yhteen ja tuovat marraskuussa 17.–19.11. teatterin juhlan Mänttä-Vilppulaan. Miniteatterikesä Mäntässä -tapahtuma on täysin uusi avaus ja yhteistyöhanke, jossa kuvataide ja esittävä taide kohtaavat.

– Teatterikesässä on jo pidemmän aikaa ollut toive tehdä yhteistyötä Serlachius-museoiden kanssa. Iloitsemme suuresti uudesta yhteistyöstä lähinaapurin kulttuuritoimijan kanssa – ja mitä hyvää tämä poikiikaan molempien kaupunkien kulttuuripääkaupunkihakuihin vuodelle 2026,  toteaa Tampereen Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl.

Tampereen Teatterikesän ja Serlachius-museoiden kanssa yhteistyössä tapahtuman toteuttavat Ravintola Gösta, Mäntän Klubi ja Mänttä-Vilppulan kaupunki. Miniteatterikesän päätukija on Majaoja-säätiö.

Serlachius-museoiden kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski on innostunut yhteishankkeesta:

– Serlachius-museoille teatteritaide on läheistä ja draaman keinoja käytetään niin näyttelyissä kuin palveluissammekin. Mänttä-Vilppula on korkeatasoisten harrastajateatterien kotipaikka, mutta ammattilaisesityksiä nähdään harvoin.

Suurin osa Miniteatterikesään valituista taiteilijoista on vieraillut Teatterikesässä aiemmin. Lauantaina 18. marraskuuta nähdään ohjaaja-kirjailija Juha Hurmeen Puupää-esitys Serlachius-museo Göstan Kivijärvi-salissa.  Gustaf-museossa puolestaan esiintyy kansainvälisestikin palkittu näyttelijä Kati Outinen monologillaan ”Niin kauas kuin omat siivet kantaa”. Lisäksi lapsiperheet saavat nauttia Tanssiteatteri MD:n vuorovaikutteisesta teoksesta Kurkistuksia Tanssivaan Muumilaaksoon. Ravintola Göstassa mieltä kohottaa Werner Bros Trio. Lisäksi esityksiä on luvassa muun muassa Mäntän Klubille.

Viikonlopun ohjelmisto kokonaisuudessaan julkistetaan elokuun aikana Serlachius-museoiden ja taidekaupungin verkkosivuilla.

Keskustelua aiheesta

Tasokas Kuopion Tanssiviikko päättyi komeisiin israelilais- ja eteläafrikkalaisesityksiin

Kuva: Petri Laitinen
Kuopion tanssifestivaalilla nähty eteläafrikkalaisen Dada Masilon koreografia Giselle-klassikosta oli vimmainen mutta tarkka.

Myönnän auliisti kuuluvani siihen katsojakuntaan, joka nykytanssissa nauttii eniten liikepohjaisista, vahvaa tanssitekniikkaa vaativista esityksistä. Siinä suhteessa Tanssiviikon viimeisen vieraan, ensimmäistä kertaa maassamme vierailleen israelilaisen Vertigo Dance Companyn esitys ”Yama” (2016) oli upeaa katsottavaa.

Yhdeksänhenkinen tanssiryhmä liikkui kuin unelma. Yhtä aikaa juurevasti, energisesti ja virtaavasti kuin vesi.

Vesi olikin tämän periaatteessa abstraktin teoksen lähtökohtia. Hebreankielinen sana yama tarkoittaa lampea. Veden moninainen liike on ollut yksi esityksen koreografin ja ryhmän taiteellisen johtajan Noa Wertheimin perusajatuksia teoksessa. Toinen on ihmisten välinen vuorovaikutus ja sen esteet. Jos veden tai ihmisten välistä liikettä pyrkii estämään, tuloksena on usein jonkinlainen räjähdys.

Vertigo Dance Companyn Yama pohti muun muassa sitä, mitä tapahtuu kun ihmisten luontaista liikettä estetään.

Vaikka liike teoksessa virtasikin, minusta niin asuiltaan kuin valaistukseltaankin tummanpuhuva esitys huokui enemmän uhkaa ja piilossa olevia esteitä kuin vapautta. Myös katosta toisinaan hyvinkin alas laskeutuneet lohkareet korostivat painetta ja purkautumistaan odottavaa energiaa.

Keskeytymättömässä, liikekieleltään välillä hyvinkin akrobaattisessa koreografiassa tanssijoiden kohtaamiset olivat intensiivisiä, mutta aina hallittuja.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja soi

Vertigo Dance Company: Yama

Koreografia Noa Wertheim – Musiikki Ran Bagno Sello Hila Epstein – Puvut Sasson Kedem – Lavastus Nathalie Rodach – Valot Dani Fishof -Magenta

Dada Masilo: Giselle

Koreografia Dada Masilo-  Musiikki Philip Miller – Valot Suzette le Sueur – Puvut David Hutt ja Songezo Mcilizeli & Nonofo Olekeng

Se mitä lopun valkoiseksi kalkittu ja kalkkikuorensa sitten hajottava naishahmo ilmaisi jäi jokaisen itsensä tulkittavaksi. Muutenkin tiiviissä ja hienossa esityksessä oli katsojalla runsaasti tulkintamahdollisuuksia tai sitten saattoi vain täysillä nauttia voimakkaasta ja upeasti kulkeneesta tanssista sen enempää teoksen symboliikkaa pohtimatta.

 Giselle ei anna armoa

Kaksi vuotta sitten eteläafrikkalainen tanssija-koreografi Dada Masilo ryhmineen hurmasi Tanssiviikon yleisön uustulkinnallaan klassisesta Joutsenlammesta. Nykytanssin ja afrikkalaisen tanssin liikekieltä loistavan omaperäisesti yhdistänyt esitys oli räväkkä, hauska ja esityksen perinteitä pöllyttävä.

Nyt ryhmän esityksenä oli uunituore, toukokuussa Oslossa kantaesitetty ”Giselle”.

Jos Joutsenlampi oli ollut energinen ja vauhdikas, Giselle oli sitä monta pykälää vimmaisempi ja nopeampi, aivan konkreettisesti.

Tällä kertaa enemmän afrikkalaiseen tanssiin pohjautuva koreografia oli täynnä äärimmäisen nopeaa liikekieltä. Suvantokohtia ei juurikaan ollut. Oltiin sitten kyläläisten töiden tai juhlien parissa, Albrechtin ja Gisellen rakkauskohtauksessa tai petettyjen tyttöjen haamujen, wilien, joukossa, vauhti oli nopea ja pysähtymätön.

Silti tanssiminen ei mennyt hetkeksikään pelkäksi vauhdikkaaksi sähellykseksi, vaan oli koko ajan hallittua ja tarkasti aksentoitua. Se vaati tanssijoilta rautaista tekniikkaa ja kehon hallintaa, tilan tajua ja huipputaitavaa rytmiikkaa.

Balettina Giselle on aina ollut surullinen ja traaginen rakkaustarina, jossa pääpaino on ollut Gisellen anteeksiantavassa rakkaudessa. Vaikka hän tulee hulluksi ja kuolee järkyttyneenä Albrechtin petturuudesta, hän kuitenkin pelastaa rakkaansa wilien kostolta. Ja mieskin ymmärtää lopulta, mitä hän tuli menettäneeksi.

Tämän Masilo oli täysin muuttanut. Dramaattinen esitys ei päättynyt onnellisesti. Anteeksiantoa ei ollut, vaan Giselle yhdessä muiden kostoa janoavien wilien kanssa tuhosi niin häntä suremaan tulleen kosijansa kuin ennen kaikkea pettäjänsä. Wilit eivät olleet mitään eteerisiä nuoria tyttöjä, vaan demonisia verenpuna-asuisia kostonhenkiä, jotka johtajansa, afrikkalaisen parantajajumaluuden Sangoman johdolla etsivät hyvitystä, eivät sovitusta.

En myöskään usko, että oli sattumaa, että Albrectia esitti pitkä, vaaleaihoinen mies (Kyle Rossouw), varsinkin kun kaikki muut ryhmän tanssijat olivat tummaihoisia. Tämä asetelma toi esitykseen väkisin yhteiskunnallisen ja jopa historiallisen vivahteen, vaikkei tätä puolta esityksessä muuten mitenkään korostettu.

Masilo itse tanssi Gisellen osan ja oli siinä täysin suvereeni. Loistava tanssitaito yhdistyi saumatta kiihkeään nuoren tytön roolitulkintaan.

Esityksen musiikin oli tehnyt eteläafrikkalainen Philip Miller. Moni-ilmeisessä nykymusiikissa pohjalla kumisivat jatkuvasti afrikkalaisten rumpujen tummanpuhuvat sydämenlyönnit. Ja vaikka mukana ei ollut baletin alkuperäistä klassista musiikkia, häivähdyksiä siitä kuului aina silloin tällöin mutamana viiltävänä sävelenä.

Masilon afrikkalainen Giselle oli raivokas, jopa agressiivinen, nykymaailmanmenoon hyvin istuva tulkinta balettiklassikosta. Ja se esitettiin sellaisella antaumuksella ja taidolla, ettei se varmasti jättänyt ketään täysin kylmäksi.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Ulkoilmaooppera keskellä Helsinkiä tarjoaa tuulahduksen kansalliseeposten aarteistosta

Laura Pyrrö ja Matias Haakana ovat mainion kamarioopperaesityksen Savitri ja Satyavan.

 

Säveltäjä Gustav Holstin ooppera ”Savitrin” tarina on säveltäjän itsensä Intian kansalliseepoksesta muokkaama. Holstin musiikissa on osoittelevan yksinkertaistavia piirteitä. Tyyli on tällaiseen yhteyteen mitä sopivin, taiteellisen konstailun häivääkään ei ole. Lopputulos on kamarioopperaa onnistuneimmillaan.

Teos esitetään Helsingin yliopiston Snellmania-rakennuksen vehreässä siimeksessä, piha-aukiolla. Tunnelma on keskittynyt ja rikkumaton. Otollinen ympäristö toimii säveltäjän toiveiden mukaisesti. Ooppera on harvinaisuus, jollaisia ei usein kohtaa.

MUSIIKKI

Helsingin yliopiston Snellmania-puisto

Gustav Holst: Savitri

Libretto Gustav Holst – Ohjaus Juulia Tapola – Rooleissa Laura Pyrrö, Jouni Kokora, Matias Haakana; Naiskvartetti Kaari-ensemble; Kamariorkesteri 

Ooppera kertoo rakastuneen pariskunnan tarinan. Kaunis Savitri kuulee kuoleman äänen. Suuri noutaja on tullut hakemaan Savitrin miestä, Satyavania. Lohduton Savitri pyytää päästä saattamaan tätä.

Kuolema, Yama, ei moiseen ole tottunut ja yllätettynä antaa vaimolle luvan yhdellä ehdolla: vaimo ei saa pyytää miestään takaisin elävien kirjoihin.

Savitri on kuitenkin sitkeä ja ovela ja Satyavan saa lopulta henkensä takaisin.

Ehyt kokonaisuus

Esityksessä on kolme solistia, soitinyhtye koostuu kahden viulun, pianon ja sitarin ryhmästä. Naiskvartetti laulaa solistien taustalla.

Kokonaisuus on harmoninen, keskittynyt kertomus etenee jännitettä luoden, musiikki värittää tarinan käänteitä. Solisteille on moni-ilmeistä laulettavaa ja henkilöiden kohtaloiden seuraaminen on riittävän kiinnostavaa.

Esityksessä taistellaan niin surua kuin pelkoa ja uhkaa vastaan. Onni odottaa lopussa, mutta ei kuorrutu heppoisena. Intialainen tarinaperine, tapa muokata juonta toteutuu eheästi. Melodramaattisuus kuuluu asiaan.

Juulia Tapolan ohjaus osuu niin esittäjien kuin tarinankin osalta pikku kultasuoneen. Yksityiskohtia on harkiten, terä ja tarkkuus kohdallaan. Tunnelma on tiivis, esitys paneutuva. Oopperassa on luontevaa täyteläisyyttä huolimatta materiaalin niukkuudesta.

Solistit Laura Pyrrö, Jouni Kokora ja Matias Haakana lauloivat selkeästi artikuloiden. Tarinasta sai selvää, mikä tällaisessa pienoistaideteoksessa on kullanarvoista.  Äänet olivat kunnossa, esitystä täydensi naiskvartetin puhdas, hymnimäinen laulu peesaa hillittynä. Muusikkoryhmä hoiti luotettavasti tehtävänsä oopperan keskeisenä elementtinä.

Saisiko tällaista tuottaa?

Mitä, jos tällaista esitystraditiota ei vaalittaisi? Että vain suuret massat, vyöryvät kuulija-armeijat, mahtava pauhu ja koneiston ylikierrokset saisivat tilaa. Ja että vain suurten povi- ja takataskujen tyhjyys olisi merkittävä odotusarvo, rahanarvo arvoista keskeisin? Hui hai!

Yksinkertaistettu markkinamaailma ei liene maailmassa yksinvaltiaan asemassa, vai onko?

Savitrista on nähtävänä Snellmania-puistossa (Snellmaninkatu 14) vielä kaksi esitystä, maanantaina 19.6. klo 19 ja tiistaina 20.6. klo 19.

 

Matti Saurama

 

Keskustelua aiheesta