Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

Arvio Kom-teatterin Veriruusuista: Unohtakaa totuuskomissiot, nähkää ja säilökää muistiinne sen sijaan tämä esitys

Kuva: Marko Mäkinen
Viimeisellä rannalla. Punaisten pakolaiskaravaanin matkan katketessa Sigrid (Helmi-Leena Nummela) ja Martti (Antti Autio) ehtivät vielä löytää toisensa, hetkeksi.

 

Kun näkee viikon sisään kaksi saman romaanin pohjalta tehtyä teatteriesitystä, ei voi välttyä vertailemasta. Ei, vaikka niiden toisiaan vasten peilaaminen ei tekisi oikeutta kummallekaan eikä vertailu sinänsä kertoisi niistä mitään merkityksellistä. Mutta sen verran ennakko-odotusten vastainen näiden kahden Anneli Kannon ”Veriruusut”-romaanin pohjalta tehdyn teatteriproduktion tapa lähestyä aihettaan on, että pakko niitä on hetken rinnatusten tarkastella

Siis: Sirkku Peltolan ohjaama ja näyttämölle kirjoittama Tampereen Työväen Teatterin ”Tytöt 1918” -musikaali tekee punakaartin tytöt yksilöinä tutummaksi ja tuo heidät persoonina lähemmäs katsojaa kuin Lauri Maijalan Veriruusut-ohjaus Kom-teatterissa. Ja vastavuoroisesti: Kom-teatterin esityksen herkkäviritteinen musiikkidramaturgia koskettaa syvemmältä kuin TTT:n musikaalin suuri ja mahtava kattaus.

Näin nämä erimittakaavaiset esitykset ovat toisiinsa nähden vahvemmilla niillä alueilla, joilla juuri sen toisen olisi arvellut olevan etulyöntiasemassa.

Se isommista vertailuista, koska molemmat ovat äärimmäisen myötäelettävää ja armotonta aihettaan hyvin pohditusti lähestyvää teatteria. (TTT:n Tytöt 1918 arvioitu Demokraatin 15.2. ilmestyneessä paperiversiossa)

Radikalisoitumisen läpivalaisu

TTT:n musiikilla ryyditetty näkemys eräiden naiskaartilaisten kohtaloista sisällissodan kurimuksessa oli syvältä kouraiseva ja sama teho erilaisin keinoin toteutettuna on Kom-teatterin tulkinnalla. Kun TTT:n esityksessä Peltola otti fokukseen – Kannon romaanihenkilöitä siis hiukan modifioiden – Finlaysonin puuvillatehtaan nuoret työläistytöt, Komin dramatsoinnin päähenkilöjoukko muodostuu romaanin tapaan valkeakoskelaisista paperitehtaan tytöistä. Heistä lähikuvaan nousee kaksi, Suovasen perheen 15-vuotias Sigrid ja Halmisen perheen alta kaksikymppinen Maija.

Katsoja päästetään näkemään heidän kehityskaarensa tavallisista työläistytöistä vallankumouksen etujoukoissa kaikkensa antaviksi taistelijoiksi. Se prosessi etenee kuin nopeutetussa filmissä, sillä todellisuudessakin tuollainen vaihe kesti alle puoli vuotta, mikä on yhden kansakunnan historiassa hyvin lyhyt aika. Tämä niin TTT:n kuin Komin versioissa nähtävä radikalisoitumiskehityksen läpivalaisu on kummassakin sykähdyttävintä seurattavaa ja samalla niiden tärkein viesti. On hyvä käsittää, miten tavallisesta nuoresta voi epäoikeudenmukaisissa oloissa kasvaa tappaja.

Sigridin kohdalla vahva syy on muun muassa tehtaanjohtajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö. Jollain toisella se on joku muu vapauden loukkauksen ja riiston muoto.

TEATTERI

Kom-teatteri

Anneli Kanto: Veriruusut

Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala – Lavastus Markku Pätilä – Puvut Tiina Kaukanen – Naamiointi Leila Mäkynen – Valot Tomi Suovankoski – Äänisuunnittelu Jani Rapo Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Oona Airola, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Ursula Salo, Inka Reyes (TeaK), Saga Sarkola (Näty), Juho Milonoff, Niko Saarela, Antti Autio

Sigridin perheessä äiti (Eeva Soivio) on kaikenlaista kumouksellisuutta vastaan, tulivat aatteet mistä suunnasta hyvänsä, isä (Juho Milonoff) taas vaimonsa tahtoon mukautuva, mutta hiljaista sisäistä kapinaa hetkittäin hautova työläismiehen perikuva. Maijan äiti (Ursula Salo) on laillisuuslinjan sosialidemokraatti, joka kannustaa tytärtään ja tämän Martti-veljeä (Antti Autio)  aatteen tielle, mutta vastustaa aseellista kapinaa. Ei auta heitä sodanvastaisuus  – teloitusmontun reunalle päätyvät sodan loppuselvittelyissä kumpikin.

Sigridiä ja Maijaa Kom-teatterissa kuumottavasti ja kylmäävästi esittävät Helmi-Leena Nummela ja Oona Airola tekevät niin intensiivistä työtä läpi kolmetuntisen, että ajatuksia ja katsetta on joskus vaikea irrottaa näyttämön muihin tapahtumiin ja henkilöihin. Syytä kuitenkin on, sillä Komin kymmenpäinen näyttelijäensemble tekee kollektiivisesti vaikuttavaa teatteria valtavalla fyysisellä antaumuksella.

Hienosti piirtyviä henkilöitä varsinaisista  ”housukaartilaisista” ovat  käsipuolena kirjuriksi päätyvä Lyyti (Eeva Soivio), jonka epätoivoinen yritys päästä aseellisiin touhuihin mukaan on liikuttavaa seurattavaa ja alusta loppuun asti arka, mutta muiden vietävissä oleva Aino-Vihtoriina (Saga Sarkola). Puuhakas Hilja (Vilma Melasniemi) ja plutoonan päälliköksi nostettava tomera Saima (Inka Reyes) tuovat tunne edellä rynnistävään tyttöjoukkoon vähän harkintakykyisyyttä.

Kun kaikki on vielä aika hyvin ja elämä edessä: paperitehtaan tytöt (vasemmalta Saga Sarkola, Inka Reyes ja Vilma Melasniemi sekä lattialla selällään Helmi-Leena Nummela ja Oona Airola) juttelevat mukavia tulevaisuuden haaveistaan.

Vaikka kulminoituukin sisällissodan kauheuksiin ja etenkin loppuselvittelyjen mielivaltaisuuteen ja kaoottisuuteen, Veriruusut ei missään nimessä ole iloton näytelmä. Tarinan kehittelyvaiheessa saadaan seurata työläistyttöjen arkea, jota  eivät niinkään leimaa ainainen puute ja kurjuus, vaan nuorten ihmisten elämään kuuluvat perusjutut kuten rahankäyttö ja vapaa-ajan riennot, ihastumiset ja rakastumiset, tulevaisuudenhaaveet. Esityksen voimakkain tunnesisältö lähteekin siitä, miten alle parikymppiset naiset tuon kaiken sodassa menettävät. Siis aivan kaiken.

Lisäarvoa tuovia näyttämöratkaisuja

Varmaankin ensi kertaa Komin historiassa käytössä on pyörönäyttämö, joka on koko näyttämötoteutuksen toiminnallinen sydän. Siinä ei suinkaan tepastella vastapäivään hidastetusti tai myötäpäivään nopeutetusti, vaan näyttelijät esimerkiksi rynnivät ees taas vinhasti pyörivän korotetun permannon läpi markkeeraten paperitehtaan hektistä työtempoa . Henkeäsalpaavaa – jos koko esityskausi saadaan vietyä läpi ilman nilkkavammoja, niin onnitella pitää. Pitää muutenkin, sillä etupäässä manuaalisesti pyöritettävä, halkaisijaltaan kahdeksanmetrinen pyörö on monikäyttöinen elementti ja esityksen kuljetukseen paljon lisäarvoa. Näin ei aina ole teattereissa, joissa moinen on motorisoituna vakiovarusteena – sitä käytetään joskus vain siksi, ettei se vallan ruostuisi paikoilleen.

Tuotantoporukan idea kääntää katsomo normaalista poikkeavaan asentoon eli salin vastakkaiselle puolelle tuo sekin lisäarvoa näyttämöratkaisuihin. Nyt näyttämön takaseinälle jäävät sisäänkäynnit toimivat luontevana lavastuselementtinä pelkistetyssä tilassa. Kun ensemble esityksen finaalissa lipuu hitaasti ovista yleisöaulan uumeniin venäläistä kansansävelmää ”Veriruusut” vaimentuvasti laulaen, ei moni silmä jää kostumatta.

Muutenkin Maijala, joka on itse säveltänyt esitykselle alkusoiton, osoittautuu ohjauksessaan taas kerran erinomaiseksi musiikin käyttäjäksi. Musiikkidramaturgia ei ole hänelle vain sitä, että laitetaan aiheeseen istuvia lauluja sopiviin väleihin esitystä, vaan kuullaan myös mietittyjä uusia sovituksia vanhoista biiseistä. Kuten tässä muun muassa työväenlauluklassikoista: ”Kerenski” ja  ”Warshavjanka” kuullaan nyt raisuna ralleina, ”Punakaartilaisen hauta” Antti Aution uudelleensäveltämänä Tuomari Nurmion mieleen tuovana bluesina.

Yhdessä kohtaa Maijalan ratkaisuja Veriruusuissa pitää moitiskella. Roolituksen tuplaukset eivät mene aina  kohdalleen, erityisesti paikoissa, joissa naiset esittävät miehiä. Näistä tulee väistämättä ja tahattomasti vähän koomisia, mitä esimerkiksi tehtaanjohtaja Forsström tai Maijan sulhanen Anton eivät lähtökohtaisesti suinkaan ole. Ehkä syy on pienen teatterin rajallisista resursseista palkata vierailijoita rooleihin, mutta toisaalta Niko Saarela saa hahmorepertuaarissaan tehdä nyt ihan yhdentekevän roolin koskilaisena kansanmiehenä. Olisiko hänelle ollut parempaa käyttöä Forsströminä? Olisiko ehtinyt punapäällikkö Lundanin roolistaan?

Kiertueelle mars!

Veriruusut on Kom-teatterin traditiossa hyvin luonnollinen ohjelmistovalinta samalla tavalla kuin ”Täällä Pohjantähden alla” oli sitä 1970-luvun lopussa. Pekka Milonoffin 1979 ohjaaman Pohjantähden (ja sen toisen toteutuksen, jonka hän ohjasi Suomenlinnaan 2006) lailla se tuo näkyviin taas yhden sukupolven suhteen sisällis/kansalais/veljessotaan, Suomen historian mustimpaan ja julmimpaan aikaan.

Voi olla, että Veriruusut olisi vedetty 1970-luvulla poliittisesti aika paljon alleviivatummalla painotuksella ja estetiikalla. Nyt se on hienoa nykyteatteria, joka valaisee, ei vain kuvita historiaa.

Voi, jospa tämä takavuosien Kom-käytännön tapaan jatkaisi Helsingin esityskautensa jälkeen kiertueohjelmistossa. Vaikka koululaisnäytöksinä. Tällainen esitys kertoisi nuorille sisällisotamme luonteesta enemmän kuin koulun historiankirjoihin on milloinkaan präntätty.

Kaikelle kansalle se kertoo kapinasta ja siihen hukkuneista jälkiä jättävämmin kuin joidenkin toistuvasti vaatimat ”totuuskomissiot”. Veriruusuissa ei esitetä tilastoja, siinä kerrotaan ihmisistä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tampereen oopperan suurhanke Veljeni vartija julistaa: Vain aseeton mies on vapaa

Kuva: Petri Nuutinen
Tampereen oopperan suurhanke "Veljeni vartija" on rohkea yritys ratkoa vuoden 1918 traumaa yksilön, perheen ja paikallistaistelujen kautta.

Vuoden 1918 kansallisen kivun ja häpeän jälkiä on riittämiin. Pidäkkeettömän vihan, kiihkeän idealismin, vallanhimon ja hukatun yhteiskunnallisen suuntavaiston kanssa riittää punnittavaa seuraaville sukupolville vuosikymmeniksi.

Asiaa on Suomessa toki koetettu selvitellä. Historiaa on peitelty, paikkailtu, selitelty ja omin näkökulmin muokattu.

Tampereen oopperan suurhanke ”Veljeni vartija” on yritys ratkoa traumaa yksilön, perheen ja paikallistaistelujen kautta. Tarinaa ei todellakaan voi syyttää lässähtämisestä tai vaikean aiheen kiertämisestä.

Libretisti Tuomas Parkkinen on tarttunut rohkeasti kipeisiin, raskaisiin ja tuhoisiin aiheisiin. Ajautuminen konflikteihin oli yhtä lailla sattumanvaraista kuin suunnitelmallista. Väkivalta ja impulssit ohjasivat ihmistä ja jääräpäinen periksiantamattomuus johti tuhoisiin seuraamuksiin.

OOPPERA

Tampereen ooppera, Tampere-talo

Olli Kortekangas: Veljeni vartija

Libretto Tuomas Parkkinen – Musiikinjohto Santtu-Matias Rouvali – Ohjaus Tuomas Parkkinen – Lavastus Kati Lukka – Puvut Tarja Simone – Valot Ville Syrjä – Koreografi Osku Heiskanen – Kuoronjohto Heikki Liimola – Rooleissa Tuuli Takala, Ville Rusanen, Tuomas Katajala, Juha Kotilainen, Pävi Nisula, Erica Back, Virpi Räisänen, Suvi Väyrynen, Kristjan Mojsnik; Tampere Filharmonia, Tampereen oopperan kuoro, Tampereen oopperan lapsikuoro

Libretistin valinta on ollut pyrkiä olemaan ärsyttämättä ketään. Ansionsa mukaan saavat niin valkoiset kuin punaiset eikä kukaan pahastu, kun vastapuoli saadaan tuomita yhtälailla. Toiseksi tarina etäännyttää poliittiset linjaukset ja päätökset keskiöstä sivummalle. Liikutaan yksilön kokemuspiirissä. Lisäksi kosiskelu nykyajan suuntaan sirpaloi enemmän kuin rikastaa kerrontaa.

Voittajana tällaisessa on tarinan toiminnallisuus, häviäjänä tapahtumien taustat.

Niin, tämä on draamaa.

Epookkinäyttämöllä sekavuutta

Kati Lukan lavastus heijastelee sekä luokka-asetelmia ja ryhmittymiä että raakalautaisen sekasortoista tilannetta. Varsinkaan katsomon takaosaan yksityiskohdat eivät erotu, niinpä kokonaisuus on hieman sekava. Kohtauksittain notkeasti laskeutuvat kangasseinämät toimivat sen sijaan erinomaisesti, epookki elää. Rakennuslavojen funktiota en tavoittanut, elleivät ne sitten viitanneet muutokseen, muuttoon, lavoiksi lavalla. Ehkä kyse oli eri aikatasojen kohtaamisesta, samaan tapaan mitä tarinan viittauksellisuudessa.

Libretisti-ohjaaja Tuomas Parkkisen näyttämöllä on samaa sekavuutta. Tarina heittelehtii ja koskettelee asioita hektisesti, aineksia on yllin kyllin. Riimittely helpottaa sanottavan erittelyä ja ymmärtämistä. Ohjauksessa on luovaa keksintää, kosketuspintoja riittämiin, intensiteetti paikoin turhankin kireäksi viritetty. Koreografi Osku Heiskanen on hurjan tehtävän edessä, liike kun on muutakin kuin tanssin askelia. Ville Syrjän valot ja Tarja Simonen puvut ovat luonnollinen osa näyttämön informaatiota.

Veljeni vartija -oopperan solistikaarti tekee kauttaaltaan hienoa työtä. Kuvassa heistä vasemmalta Ville Rusanen, Tuuli Takala, Päivi Nisula ja Juha Kotilainen.

Olli Kortekankaan musiikissa on värikkyyttä ja luottamusta hienovireisyyden kantavuuteen. Yksittäinen lauluosuus etenee rapisevasti resitoivan melisman – yksitavuisen itsenäisen sävelkulun – lailla. Kamarimusiikillisen herkkä soinnillisuus on silkkaa nautintoa.

On kuin säveltäjä olisi vapautunut laskettelemaan, viehtynyt sanottavan laventamisen äärellä. Orkestrointi on rohkeaa, puhuttelevaa kerrontaa, tuntuvaa eli kuulijaa koskettavaa.

Orkesteri näytti kapellimestarinsa Santtu-Matias Rouvalin tyynen selkeästi johtamin ajatuksin ja ohjein mahtavan kuntoisuutensa. Heikki Liimolan valmentamalle kuorolle riitti töitä ja se selvitti ne niin laulun kuin esiintymisen osalta luotettavasti. Ja lapsikuoro, huomisen mestarikurssilla!

Ensi-illassa Tuuli Takala, Tuomas Katajala ja Juha Kotilainen vetivät korkeatasoista solistikaartia kohti uljasta tuloksellisuutta. Kypsyyttä ja soinnin rikkautta, volyymin riittävyyttä oli!

Ville Rusanen, Päivi Nisula, Erica Back, Suvi Väyrynen, Kristjan Mojsnik sekä Virpi Räisänen varmistivat ammattimaisen onnistumisen. Hieno solistiensemble.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Presidentti Halonen oli todistamassa, kun kolmas Tuntematon sotilas -elokuva ylitti 1 000 000 katsojan rajan

Kuva: Foto: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas -elokuva on ylittänyt miljoonan katsojan rajan. Rajapyykki ylitettiin tänään Helsingin Tennispalatsissa, jossa paikalla oli myös presidentti Tarja Halonen. 

Terveiset tilaisuuteen lähetti myös eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho (sin.).

Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas on katsotuin kotimainen elokuva sitten 1960-luvun lopun.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Marina Tsvetajeva: ”Runojeni aika koittaa vielä”

Vainojen uhrien muistopäivän kunniaksi asetettu tehtävä poiki yllättävänkin vilkkaan palautteen. Visatirehtööri ei osannut odottaa, että nyt päästäisiin edes kaksinumeroisiin vastauslukuun. Mutta mitä vielä… Hienoa!

Ensimmäisenä visalaatikkoon saapui tällä viikolla Ilpo Pietilän sähkökirje.

”Taas mielenkiintoinen ja myös itselleni uusi tuttavuus naapurimaamme lyriikan saralta. Katkelmavihje lehdessä on v. 2006 suomennetusta teoksesta ’Piru ja muita kertomuksia’, jonka kirjoittaja on ensisijaisesti runoistaan tunnettu itänaapurimaamme edesmennyt Marina Tsvetajeva. Häneltä ilmestyi Marja-Leena Mikkolan suomennoksena viime vuonna runokoelma ’Ylistys, hiljaa. Valitut runot 1912-39’. Lukulistalle siis tämäkin!

Historian hirveydet, joihin visaukko viittaa, olivat mm. Stalinin vainot Neuvostoliitossa, jotka johtivat Svetajevankin itsemurhaan hirttäytymällä v. 1941.”

Jouko Grönholm lähti liikkeelle vihjeen erisnimistä

”Kun runoilija ilmoittaa suosikkikirjailijoikseen Selma Lagerlöfin, Sigrid Undsetin ja Mary Webbin, kirjavisailijan aatos ei oitis riennä Venäjälle. Mutta tuota kolmikkoa koskevaa luonnehdintaa siteerataan niin usein, että runoilijaa ei ole mahdottoman vaikea päätellä: hän on Marina Tsvetajeva.

Tsvetajevan suomalainen lukijakunta kasvoi moninkertaiseksi, kun Riikka Pelon mainio romaani Jokapäiväinen elämämme (2013) kruuunattiin Finlandia-palkinnolla. Lukijakuntaa lisää myös Marja-Leena Mikkolan Tsvetajeva-valikoima Ylistys, hiljaa! (2017). Mutta venäläisen runouden käännöshistoriasta kannattaa ehdottomasti muistaa myös nyt jo edesmenneen runoilija Hannu Helinin suomentama hieno Tsvetajeva-kokoelma Valitut runot (1997).

Vanhaan Neuvostolyriikkaa-kirjasarjaan käänsi Tsvetajevaa runoilija Aila Meriluoto, mutta hänen tulkintansa perustuivat raakakäännöksiin. Koko Neuvostolyriikkaa-sarja pitäisi muuten julkaista uudestaan, niin hyviä runoja ja mainioita esittelytekstejä se sisältää. Mutta yleisotsikko pitäisi tietysti muuttaa.”

Myös Sirpa Taskinen nappaa kiinni tuosta Pelo-juonteesta.

”Toisin kuin voisi luulla, pikkutyttö ei pelkää Pirua, vaan suorastaan rakastaa sitä, niin kuin muutakin kauheaa. Hän samaistaa Jumalan ja Pirun, ja kokee siitä uskonnollisia tunnontuskia, mutta huomaa, ettei tästä salaisuudesta seuraa rangaistusta. – – –

Kirjailija Marina Tsvetajeva toteaa itsekin olleensa varsin kummallinen lapsi. Hän tulkitsee sen vaikealla äitisuhteellaan: varhainen rakkauden riittämättömyydestä johtunut haava. Aikakauslehtiin kirjoitetuista kertomuksista postuumisti koottu Piru ja muita kertomuksia (1994, suom. 2006) alkaa omaelämäkerralla, jonka mukaan kaikki hänen proosansa perustuu omiin kokemuksiin. Se ohjenuoranaan Riikka Pelo on kirjoittanut Tsvetajevasta Finlandia-palkitun kirjansa Jokapäiväinen elämämme (2013).”

Raila Rinne käy tiivistetysti läpi kirjailijan elämänvaiheita.

”Tsvetajeva perheineen asui 1920- ja 1930 -luvuilla Berliinissä, Prahassa ja Pariisissa, jossa mies Sergei Efron ryhtyi NKVD:n vakoilijaksi. Efronin ja tyttären palattua Neuvostoliittoon myös Marina ja poika Georgi seurasivat sinne pari vuotta myöhemmin. Efron tapettiin 1941 ja tytär vangittiin. Kirjailija ja poika pakenivat sotaa Jelabugaan Tatarstaniin. Elämän ahdinko oli tässä vaiheessa Tsvetajevalle ylivoimaista. Hän hirttäytyi.”

* * *

Juhani Niemi tuumailee tällaisia:

”Marina Tsvetajevan tyyliä on vaikea yhdistää mihinkään valtavirtaan, ehkä vähän impressionistinen, mutta merkitys runokielen ja -muodon uudistajana on tärkeä. En kovin paljon ole Marinan runoja lueskellut, mutta proosateoksista Piru ja muita kertomuksia on kyllä käsissä kulunut. Aivan turha yrittää kertoilla juttujen juonta, teoksen kiehtovuus piilee tekstissä, kuvitelmissa ja ajatuksissa, ei niinkään tapahtumissa itsessään.

Aikanaan Tsvetajeva ei ollut kaikkien mieleen, mutta kuten hän itse nuorena totesi, ’runojeni, kuten kallisarvoisten viinien, aika koittaa vielä’.” Pitänee niitä runojakin vielä uudelleen lukea.”

Veli-Pekka Salminenkin on päättänyt lukea lisää Tsvetajevaa.

”Yhä näyttää visaan löytyvän värikkäitä jos karmaiseviakin kirjailijakohtaloita, tällä kertaa Euroopan väkivallan ja totalitarismin vuosilta. Runoilija Marina Tsvetajevan vaiheet ovat paljonpuhuva esimerkki ruhjovasta ajasta.

Uutta luovat tekstit kuitenkin elävät. Minulla on lista kirjoittajista, joiden tuotantoon pitää tutustua. Tsvetajevan nimi on ollut sillä listalla jo pitempään. Nyt kävin lainaamassa tämän proosavalikoiman Piru ja muita kertomuksia. Olipa hyllyssä myös valittujen runojen nide Ylistys, hiljaa. Näin toteutuu käsittääkseni Kirjavisan perimmäinen tarkoitus: innostaa ihmisiä tarttumaan kirjaan.”

Juuri näin! Tuo hieno ajatus näyttää toteutuvan myös Jaana Pikkarainen-Haapasaaren kohdalla.

”En ole muutamaan vuoteen lukenut venäläistä kirjallisuutta, ehkä pitää ottaa tämä kirjailija lukemistoon.”

Ja sama saattaa tapahtua Kyösti Suonojallekin, joka vastauksessaan myöntää, että runoilija oli hänelle entuudestaan outo, mutta kiinnostus näyttää heränneen.

* * *

Ossi Lehtiö kertoo hienon ja rohkaisevan tarinan.

”Vinkit eivät auttaneet lainkaan, sillä kaikki tuntui vieraalta. Mutta kun vinkissä kerrottiin todella suuri tragedia, niin omalta osaltani kyse on myös melkoisesta onnettomuudesta, joka nyt kuitenkin on osoittautunut jopa myönteiseksi.

Kun noin 14 vuotta sitten sydänleikkauksen sivuvaikutus oli 2. puhekeskuksen eli äidinkielen tuhonnut aivovaurio, niin siitä alkoi tietty kuntoutuminenkin. Oli tapanani ollut aiemmin kirjoja ja tallentaa saamani näkemykset valokuvamuistiini. Aivoinfarkti tyhjensi lähes täydellisesti tuon varaston.

Kuntoutumisessa opettelin uudelleen tuon itselleni ominaisen tavan. Ja nyt se antoi vastauksen tehtävään. Olin näet jossain tilaisuudessa, luultavammin kirjastossa, selaillut kirjoja ja yrittänyt niin muistivalokuvata.

Yksi tekstivinkin osanen ’tyl – sä – ää’ herätti minussa muistikuvia ja yhdisti ne johonkin venäläiseen kirjailijanimeen. Kaksi päivää meni kirjastossa, kun löysin selailemani kirjan ja siinä sijaitsevan haetun sitaatin.”

Mauri Panhelainen kelailee ismejä.

”Lähdeteoksissa 1900-luvun alkua on kutsuttu venäläisen taiteen hopea-ajaksi, jolloin kuvataiteessa ja runoudessa nähtiin monenlaisia uusia ismejä, symbolismia, futurismia, formalismia… Tähän joukkoon nuori Tsvetajeva sijoitetaan usein nuoruuden teosten perusteella aistivoimaisen symbolistina. Myös hänen proosansa on omaperäisten mielleyhtymien siivittämää kuten visateokselle Piru ja muita kertomuksia nimensä lainannut novelli osoittaa.”

Eero Reijonen lähti hakukoneella matkaan, ja löysi jotain uutta, jotain tuttua, jotain lainattua…

”Ei tämä taiteilija ihan outo visakallollekaan ollut. Toki Ahmatova, Pasternak, Jevtusenko ja Osip Mandelstamkin ovat tutumpia. Kolmen ensiksi mainitun kanssa pähkinänpurija tuntee jopa olevansa jonkinlaiset sinut, eli luulee ymmärtävänsä hitusen. No, Radion Eeva Luotonen, kukas muukaan, on pitänyt venäläistäkin kirjallisuutta esillä Venäläiset viisaat -sarjassa. Siellä tämä visakirjailijakin on ollut jonkin verran näytillä. – – –

Tutkimuksia, kirja-arvosteluja, kokonaisia romaaneja alkoi ilmestyä tästä poikansa vuoksi elämänsä itse päättäneestä elämännälkäisestä taiteilijasta, liikettä alkoi tapahtua varsinkin vuoden 2000 jälkeen. Visataiteilijan tytär, Ariadna Efron, Alja, oli saanut julistettua äitinsä jäämistön salaiseksi siihen vuosilukuun saakka.

Tutkijoita kiinnostivat todennäköisesti aluksi visataiteilijan kirjeet. Oletettavasti suurinta osaa kiinnostivar Anna Ahmatova, Boris Pasternak ja Rainer Maria Rilke, joiden kanssa visataiteilija oli tiiviissä kirjeenvaihdossa ja myös rakkaussuhteessa (visataiteilijan oman määritelmän mukaisesti) Moni oli toki jo kiinnostunut Marina Tsvetajevasta itsestäkin, ainakin sen jälkeen kun oli ensin tutustunut näihin kirjeisiin.”

Todetaan vielä, että viikon tietäjiin kuului myös Jorma Kataja ja että viikon palkittu on Ossi Lehtiö ja sanotaan sitten näkemiin ja lukemiin.

Viikon 7 sitaatti

Nyt on vuorossa sen verran kovan luokan stara, että hän on saanut kuvansa erään lentoyhtiön jumbojetin kylkeen. Hän myös piiloutui teksteissään usein salanimien taakse, että saattoi tarkastella maailmaa mahdollisimman monista kulmista. Sellaisen takaa hän kirjoitti tämänkin puolisataasivuisen esseen sisältävän laajemman teoksen, joka jo nimellään tarjoaa vaihtoehtoja.

Kuka on tämä lajinsa järkäle, mikä teos/teksti? Vastaukset viimeistään 21.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kieli suuntautuu korvaan. Mikään muu media ei tee niin. Korva taas on selvästi kaikkein henkisin aisti. Luulen, että useimmat ovat samaa mieltä kanssani; jos joku haluaa lisää tietoa asiasta, viittaan Steffensin ’Karrikaturen des Heligsten’ -teoksen alkusanoihin. Musiikki on kielen lisäksi ainoa media, joka kohdistuu korvaan. Tässä meillä on toinen yhtäläisyys ja todistus siitä tavasta, jolla musiikki on kieli.”

Keskustelua aiheesta

Billy Elliot ja Junnu Vainion laulut TTT:n syksyn vetonauloina

Kuva: Kari Sunnari
Billy Elliot -musikaalin Billyn ja Michaelin päärooleissa vuorottelevat Simo Riihelä, Ilmari Kujansuu, Jiri Rajala, Nuutti Kerppilä, Juho Mönkkönen ja Osku Perkiö.

Tampereen Työväen Teatterin syksyn ohjelmistoon mahtuu seitsemän ensi-iltaa.

Suuren näyttämön syksyn avaava ”Tämä on ryöstö! – komedia pankkiryöstöstä” vie kesään 1958.  Pankin suojissa on mittaamattoman arvokas timantti, jonka pakojalalla oleva roisto aikoo kähmiä  itselleen. Hänen apunaan on vähemmän välkky apuri, viekas tyttöystävä – ja huoltomies. Komedian rullatessa joutuu parikin kertaa miettimään, kuka on kuka ja kuka pettää ketä?

Suomentaja Mikko Koivusalo on sovittanut Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin komedian Tampereella tapahtuvaksi. Ohjaaja on Tommi Auvinen ja rooleissa nähdään muubn muassa Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm ja Puntti Valtonen.

”Billy Elliot” on TTT:n syksyn musikaalisatsaus. Lee Hallin kirjoittamaan tarinaa siivittää Elton Johnin musiikki.

Musikaaliin koe-esiintymisistä valitut kuusi poikaa ovat treenanneet Billyn nimiroolia ja toista keskeistä poikaroolia Michaelia varten jo vuoden 2017 alusta. Ohjaaja Samuel Harjanne kertoo varsinaisten näyttämöharjoitusten käynnistyneen muutama viikko sitten, jolloin koko 55-henkinen työryhmä tapasi toisensa ensimmäistä kertaa.
Billy Elliotin rooleissa vuorottelevat Osku Perkiö, Jiri Rajala ja Simo Riihelä ja Michael Caffreyn rooleissa Nuutti Kerppilä, Ilmari Kujansuu ja Juho Mönkkönen. Ensi-ilta on Suurella näyttämöllä 18.10.

Virtuaalista ja maanläheistä

Kuka olisit, jos saisit olla kuka tahansa, millainen tahansa? Mitä tekisit, jos kaikki olisi sallittua – eikä kukaan ei saisi tietää? Näitä kysymyksiä herättelee USA:ssa parhaana uutena näytelmänä palkittu ”The Nether”, joka saa Suomen kantaesityksensä Eino Salmelaisen näyttämöllä 31.8. Esitys sijoittuu lähitulevaisuuteen, virtuaalitodellisuuksien verkostoon, jossa käyttäjä pääsee yksityisesti toteuttamaan salaiset mielihalunsa. Kaikkein pimeimmätkin. Onko itse valittu identiteetti vapauttava tie todelliseen minuuteen vai koukuttavaa todellisuuspakoa? Entä missä kulkevat kuvitelmien rajat? Mikä on rikoksen nimi, kun teoilla ei ole mitään seurauksia todellisuudessa? Vai jättävätkö ne lopulta sittenkin aina jäljen?

The Netherin virtaviivaisen toteutuksen ohjaa Tiina Puumalainen ja osissa nähdään Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho.

Sirkku Peltolan uusin näytelmä ”Pässi”  kantaesitetään Eino Salmelaisen näyttämöllä 9.10. Teos kertoo tämän hetken suomalaisista: ihmisellisessä kertomuksessa nähdään muun muassa letkautteleva joka paikan yrittäjä Leksa Hiironen, avioeroaan sureva ja tytärtään kaipaava liikekumppani Hebu Kaseva, romanssista raskaaksi tullut ja neuvoton kieltenopettaja Anita Ailio, polvivaivainen mutta sydämellinen tilan emäntä Hellä Ailio, kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut irakilainen sellisti Damir sekä toiveikas Jokke-pässi. Hellä Ailion maatilalla humanitäärisenä operaationa alkava peltikaton remontti yhdistää hetkeksi kovin erilaiset ihmiset, jotka tarvitsevat toisiaan.

Tuire Salenius palaa Pässissä eläkepäiviltään näyttämölle kovaan ensembleen Samuli Mujeen, Tommi Raitolehdon, Aimo Räsäsen, Miia Selinin ja Auvo Vihron rinnalle.

Taneli Mäkelä, Puntti Valtonen, Tuomas Uusitalo ja Esko Roine muodostavat TTT:n vanhojen poikien kvartetin.

Samaisella Salmelaisen näyttämölläs aa kantaesityksensä 6.11. myös Tommi Auvisen ja Seija Holman käsikirjoittama ja ensin mainitun ohjaama ”Vanhoja poikia”. Siinä neljä miestä kohtaa tuulisella Saimaan saarella, ja muistot, toiveet, syvimmät surut ja hellimmät unelmat jaetaan yhdessä. Miehet kuljettavat tarinaansa parinkymmenen Juha Vainion  laulun voimin, huumori ja haikeus lyövät komeasti kättä. Ja jossain kääntää norppakin kylkeään.

Vanhoina poikina nähdään Taneli Mäkelä, Esko Roine, Tuomas Uusitalo ja Puntti Valtonen

Duunarikomediaa ja drag-säihkettä

Kellariteatterissa 4.9. ensi-iltansa saavan ”Vakavuusongelman” käsikirjoittaja Mika Ripatti kertoo olevansa ensisijaisesti Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran putkenlaskijaryhmän etumies, ja vasta toissijaisesti tuottelias näytelmäkirjailija sekä tv- ja elokuvakäsikirjoitusten tekijä .

Työmaalla Lintupuistossa tökkii kaikki. Viemärikaivot eivät asetu, putket painuvat ja linjat ovat pielessä. Vakautettu maa ei olekaan vakaa. Ihan kuin tällä entisellä suoalueella olisi oma tahto. Koko maailmassa ei tunnu olevan enää järkeä.

Uusi kotimainen komedia tarkastelee maailmaa henkilöidensä näkökulmasta rehellisesti, mutta rakastavasti. Sen ohjaaja Aleksis Meaney ja keskeissä rooleissa nähdään Jaana Oravisto, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Matti Pussinen-Eloranta, Mika Honkanen ja Jari Leppänen.

Pikkujoulukauden täkynä nähdään ”Showhat – 20 vuotta tähtinä”, nyt isompana ja näyttävämpänä kuin koskaan. Osku Heiskasen ja Jarkko Valteen dragshow tarjoaa hersyvää huumoria, musiikkia, kimaltelevia asuja ja visuaalista ilotulitusta. Esitykset ovat 30.11.-1.12.

TTT-Klubin syksyn uutuustuotanto on karaokeshow ”Kuumia aaltoja” . Käsikirjoittaja Anne Prokofjeff on luonut  vauhdikkaan tarinan kahdesta keski-ikäisestä naisesta, jotka tapaavat sattumalta baarissa ja innostuvat laulamaan yhdessä. Esityksen ohjaa Tiina Brännare, rooleissa Kristiina Hakovirta ja Karoliina Kudjoi.

Keskustelua aiheesta