x

Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

Paljastaako opettajamiehen loukattu kunnia Oscar-voittajassa, kuinka ohutta on kulttuuriväen kuviteltu sivistys?

Paljastaako opettajamiehen loukattu kunnia Oscar-voittajassa, kuinka ohutta on kulttuuriväen kuviteltu sivistys?

Arthur Millerin kirjoittama Kauppamatkustajan kuolema (1949) kuvaa omiin päähänpinttymiinsä takertuvaa epäonnistunutta myyntimiestä Willy Lomania. Näytelmän teemana on monimielisesti käsitetty amerikkalainen unelma, sen luhistuminen.

Pulitzerilla palkittu näytelmäteksti tuotiin valkokankaalle nopeasti, jo vuonna 1951. Parhaana vieraskielisenä elokuvana tämän vuoden Oscar-gaalassa palkittu The Salesman (2016) käyttää näytelmää varsinaisen juonensa heijastuspintana.

Opettajapäähenkilö valmistelee vaimonsa kanssa teatteriesitystä, mutta heidän uudessa kodissaan sattuva välikohtaus vaarantaa näytelmän esittämisen ja avioparin onnellisuuden. Elokuvan teemana ovat elämän sattumanvaraisuus ja kuvitelmat, jotka suistavat miehisen kunnian sijoiltaan.

Salakavala ja konkreettinen

Elokuvan iranilainen ohjaaja Ashgar Farhadi ilmoitti tammikuussa jättävänsä väliin palkintojuhlan Yhdysvalloissa. Syyksi hän mainitsi presidentti Donald Trumpin asettaman pahamaineisen maahantulokiellon, joka koski suurimpien musmilimaiden kansalaisia.

Altavastaajana siihen asti pidetty ohjaus sai mitä ilmeisimmin akatemiajäsenten Trumpin vastustuksesta ulkoelokuvallista nostetta, kuten läpeensä kaupallisissa palkintomyllyissä on tapana. Voittajasuosikkina pidetty Isäni Toni Erdmann ei ainakaan hyötynyt saksalaisuudestaan oikeistopopulismin nousun amerikkalaisella aallonharjalla.

Voitto on jo toinen Farhadin uralla (Nader ja Simin: ero palkittiin vuonna 2012). Cannesin elokuvajuhlilla käsikirjoituksesta ja miespääosasta palkittu uutuus on hänen Suomessa levitetyistä menestyselokuvistaan yksinkertaisin, vaatimattominkin. Se tapailee arkisen jännärin sävyä, mutta lataus ei ole lähelläkään Menneisyyden (2013) atmosfääriä.

 

Salakavalasti poliittinen Farhadi on kuitenkin visualistina ja kertojana konkreettinen, jota voinee kutsua toisinaan osoittelevaksikin. Menneisyyden avausjaksossa henkilöt katsovat auton ikkunasta taaksepäin. The Salesmanin aviomies ei saa rauhaa vaimonsa hyvinvoinnin vaarantaneelta tunkeilijalta vaan alkaa jäljittää tätä amatööridekkarina.

Farhadi alleviivaa Willy Lomanin ja opettajan yhteyttä näytelmäkatkelmien ja salapoliisijuonen vuorottelulla. Niiden rinnastaminen ei vain ole riittävän kiehtovalla tavalla jännitteinen. Ikääntynyt Loman on teatterin lavalla pettynyt ja tuskainen, hahmoa esittävä nelikymppinen opettaja omassa elämässään enenevästi patologinen – entä sitten?

Nainen on elokuvan uhri, mutta The Salesman tuntuu miehen tragedialta.

Elokuvan muussa yhteiskunnallisuudessa on enemmän särmää. Keskiluokkaisen kulttuuriperheen niin sanotun pään sovinnaisuus puskee pintaan mitä sinnikkäämmin mies lukkiutuu pakkomielteeseen tuntemattoman uhan tunnistamisesta ja rankaisemisesta.

Ehkä Teheranissa kuvattu The Salesman onkin tarkoitettu itsekriittiseksi reflektoinniksi vapaamielisenä itseään mieluusti pitävästä, läntiseen taiteeseenkin suuntautuneesta iranilaisesta kulttuuriväestä, jonka sivistyksen pinnan ohuus paljastuu henkilökohtaisen kriisin hetkellä. Enää vaimolla ei ole sananvaltaa edes ruokapöydässä, kun loukattu maskuliininen itsetunto ajaa metsästäjän saaliin kimppuun.

Farhadi malttaa olla täsmentämättä, mitä kylpyhuoneessa lopulta tapahtui. Nainen on elokuvan uhri, mutta The Salesman tuntuu miehen tragedialta. En ole varma, kuinka onnistuneena lopulta pidän näkökulmaa.

ELOKUVA:
The Salesman
Pääosissa: Shahab Hosseini ja Taraneh Alidoosti
2016, 124 minuuttia
★★★☆☆

Rane Aunimo

Kansallisoopperan Jevgeni Onegin: Tšaikovski ja Puškin intohimojen ja tunteiden ohjastajina

Kuva: Heikki Tuuli
Tatjana (Olesya Golovneva) ja Jevgeni Onegin (Josef Wagner) tunteittensa tuulispäinä Pjotr T šaikovskin Jevgeni Onegin -oopperan ensi-illassa.

Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin elää musiikin ja runon varassa. Juoni on niukasti esittelevä, värikkään tapahtumakirjon varaan oopperaa ei ole laskettu.

Tarina kertoo tunteista, rakkaudesta. Herkän runollinen Tatjana tapaa maailmanmies Jevgeni Oneginin ja rakastuu. Ylimielinen kavaljeeri torjuu kuitenkin tytön. Kuluu aikaa, ollaan Tatjanan nimipäiväkutsuilla. Jevgeni ja Tatjanan sisaren Olgan sulhanen Lenski riitaantuvat ja Jevgeni saa Lenskin mustasukkaiseksi. Lenski haastaa ystävänsä kaksintaisteluun ja kuolee. Onegin jatkaa tutulla levottomalla tiellään.

Vuosien päästä Tatjana ja Jevgeni tapaavat sattumoisin. Tatjana on naimisissa ja Jevgeni huomaa erheensä ja lähestyy Tatjanaa, joka sanoo edelleen rakastavansa Jevgeniä, mutta torjuu tämän. Elämä jatkuu, Tatjana avioliitossa ja Jevgeni pettyneenä.

Puškinin runoromaanin tunnelataus kannattelee oopperaa hämmästyttävän hyvin. Juonen ohuudesta huolimatta ooppera kulkee eteenpäin, kunnes saavutaan peruuttamattomuuden seisakkeelle. ”Tottumus onnen sijaan annetaan.”

Tšaikovskin musiikki on tavattoman tunnevoimaista. Se soi täyteläisenä ja toisaalta yksinkertaisuutta ja sanomatonta herkkyyttä pelkäämättä. Esitys alkaa kuin tyhjään astuisi.

Runollisuuden kuvastin välkehtii heijastellessaan tarinaa. Haaveet, järki ja tunne järjestelevät näyttämöä.

Ohjauksessa pelkäämätöntä pateettisuutta

Marco Arturo Marellin lavastuksessa maisemakuva on petollisen rauhallinen. Näyttämöllä taas suuri, vino huone on särjetty, seinät ja lattia kallistettu. Ovet ovat lapsen perspektiivistä, valtavat.

Ohjaajana Marelli korostaa pateettisuutta ja ylinäyttelemistä. Mykkä asetelmallisuus taustoittaa orkesteriosuuksia, viitteelliset kuvaelmat ovat lyödä yli koomisuuteen asti. Tyylivalinta häiritsee, mutta perustelee itsensä johdonmukaisuudella. Suuret tunteet kuristavat henkilöitä, pettymys ja rakkaus kamppailevat viimeiseen saakka.

Dagmar Niefindin puvut ovat luonnekuvia. Tatjanan valkea vaatetus on viattomuuden ja puhtauden perikuva. Miehet ovat mustavalkoisessa ryhdissään sukupuolensa vaateripustimia.

Olga on puettu maaväreihin, leski-äiti Larina huomaamaton ja lastenhoitaja Filipjevna äidillinen huolenkantaja.

Mikhail Agrestin johtama orkesteri nautiskeli runollisuuden ja tunteiden sävyissä. Kiintymys, toivo ja kiihko, kauneus, kaikkea vaalittiin kuin hentoa terälehteä. Orkesteri myötäeli tarinaa Agrest hyvänä paimenenaan. Kuoro ja tanssijat toteuttivat osansa ydinroolien ympärillä sekä kontrastoiden tarinaa että siihen sulautuen.

Myötätuntoa herättävä Olesya Golovneva

Sielukas Olesya Golovneva on Tatjanana lähes säikyn koskettava, samalla kärsimätön, haluaan vaivoin hallitseva. Sisäiset jännitteet heittelehtivät, antautuminen ja toivo, häpeä ja epäily sekä tyytyminen raastavat. Loistokkuus puhkeaa kukkaan sopraanon täyteläisessä soinnissa ja sävyjen rikkaudessa.

Josef Wagner Jevgeni Oneginina on aidon ristiriitainen. Kestävä baritoni ilmehtii roolia voimakkaana. Jussi Myllys Lenskinä on ensin pehmeä, sitten kiivas ja lopulta luja tenorinsa kannattelija. Jeni Packalen Olgana sai tuta liioittelun vaarat. Sointuisa mezzosopraano soi hyvinkin lupaavasti.

Jyrki Korhonen ruhtinas Gremininä viritti bassonsa lempeisiin kaariin rooliaan mukaillen. Anu Ontronen (Larina) ja Merle Silmato (Filipjevna) tiesivät tehtävänsä, tärkeät henkilöt. Tenori Juha Riihimäki oli luonteva taikuri. Nicholas Söderlundin matala bassobaritoni jyrkenteli kuuluvasti, hienot (kapteeni, Zaretski) pienet henkilökuvat.

Suomen kansallisooppera
Pjotr Tšaikovski: Jevgeni Onegin
Libretto Pjotr Tšaikovski ja Konstantin Šilovski Alexandr Puškinin mukaan
Musiikinjohto Mikhail Agrest – ohjaus, lavastus ja valaistus Marco Arturo Marelli – puvut Dagmar
Niefind – kuoron valmennus Marge Mehilane ja Marco Ozbič
Rooleissa: Josef Wagner, Olesya Golovneva, Jussi Myllys, Jeni Packalen, Anu Ontronen, Merle
Silmato, Jyrki Korhonen, Juha Riihimäki, Nicholas Söderlund, tanssijat ja lapset
Suomen kansallisoopperan kuoro ja orkesteri

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Reijo Frank on kuollut – ”Hän antoi äänensä työväenliikkeelle”

Kuva: TSL
Suomalaisen työväenlaulun ikoni on poissa. Reijo Frankin laulut elävät.

Perinteisen työväenlaulun merkittävin veteraani Reijo Frank on poissa. 85-vuotias Frank kuoli kuluneella viikolla.

Reijo Frank tuli tunnetuksi erityisesti työväenlaulujen tulkitsijana, mutta hän kunnostautui myös rauhanlaulajana, kansanlaulajana ja tunnelmallisten, nostalgisten melodioiden tulkitsijana.

Pitkälti Frankin ansiosta perinteiset työväenlaulut heräsivät Suomessa uudelleen henkiin 1960-luvun lopulla ja seuraavalla vuosikymmenellä. Osuvasti onkin sanottu, että hän antoi pitkän uransa aikana äänen työväenliikkeelle. Hän kykeni 1970-luvulla tekemään työväen musiikkia koko työväenliikkeelle, laidasta laitaan.

– Koetin esiintymisiin aina puristaa aatetta mukaan, ettei tulisi pelkkää läpilaulettua, Frank totesi Helsingin Sanomien haastattelussa viime vuoden heinäkuussa.

Hän oli tuhansien tilaisuuksien luottoesiintyjä.

Reijo Frankin sooloura alkoi jo 1940-luvulla, pian sotien jälkeen. Työväentalolla, kuinkas muuten.

Frank levytti uransa aikana yhteensä noin 100 kappaletta. Niistä tunnetumpien kärjessä on Elsa Rauteen sanoittama rauhanlaulu Veli, sisko, jonka hän levytti vuonna 1969.

Hän on saanut urastaan lukuisia työväenliikkeen myöntämiä tunnustuksia.

Frankille myönnettiin 1982 ensimmäinen Kansan Sivistysrahaston Työväen kulttuuripalkinto.

Reijo Frank syntyi 8. heinäkuuta vuonna 1931 Helsingissä.

Työväenliikkeen suurmies on poissa.

Keskustelua aiheesta

Reuhurunoilija Kinnusen ryhdikäs tasaantuminen

Kuva: Kari Hulkko
Tapani Kinnunen (oikealla) "virka-asussaan" Turun kirjamessujen runouspaneelissa 2013. Vierellä kustantajansa Ville Hytönen, kirjailija Reetta Niemelä ja kustantaja Seppo Lahtinen.
KIRJAT

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma

Runoja,63s., Savukeidas

Tapani Kinnusen runoilijakuva saa uusimmassa teoksessa uutta väriä. Avautuminen on muutakin kuin paljastelua.

Kokoelman runoissa on usein selkeä juoni tai henkilökuva, tapahtumat juoksevat kohti viimeisiä rivejä. Silti säejono ei ole kuivettunut tai joutava. Kinnunen on löytänyt itsestään maltillisen suoraanpuhujan.

Tekijällä on entistä avoimempi huumorinhäive kasvoilla. Miellyttävyys ei riko karskin miehen en face -kuvaa. Ote ulottuu aina hassutteluun asti, kuten kirjailija Dan Fantea seurattaessa.

Pysäytyskuviksikin Kinnusen runoja voisi kutsua. Niissä on tehokas päätössäe. Lukijalle tulee mietittävää, kun henkilöt tai henkilö tai tapahtuma saavat yhteenvedon. Ollaan kaukana itsetehoisesta nostatuksesta, runon päätössanat kun eivät ole pakollinen kuittaus tai väkisinmaattu laveri.

Elävyys ja irtonaisuus on uutta Kinnusen runoasussa. Inhimillinen elämä saa runoissa arvoisensa kehykset. Tavanomaisuus nousee esille, vahvuus ei pysähdy hauikseen tai pisteleviin sanapiikkeihin. Hyvästä esimerkistä käy kahden blondin junakeskustelu tulevasta illasta.

Kinnusen kuvakulmat ja metaforaviittaukset osuvat nyt paremmin kuin koskaan. Turhan puristelun aika on ohi, tekijä luottaa yhtä lailla sanan itselliseen etenemiskykyyn kuin lahjakkuuteensa. Joskus ohikiitävän runon piirre muistuttaa lukijaa piankin sivun kääntämisen jälkeen.

Tekijän oma elämä on edelleen runon fokuksessa vahvana, mutta nyt Kinnunen tuntuu uskovan siihen ilman ylenmääräistä kohkaamista ja keinotekoistakin ekshibitionismiä. Ja kas, voima siitä vain kasvaa.

Matka, olkoonkin kulunut metafora, on myös Kinnusen runon kantava piirre. Hän astuu surutta yli rajojen, mutta ei tee siitä sen suurempaa huomiota. Materiaalia vain, kulkeminen on erinomainen sytyke.

Loppuosan luku ulkomailta on kuin tiivistejuice. Runo puristuu muutamaan terävästi poreilevaan purkitukseen.

Suomi-runossa kotimaa värjäytyy lämpimästi ulkomaalaisen miehen ja runominän välisessä keskustelussa. Vinoilusta ei ole hiventäkään, huolimatta ymmärtämisongelmista tai asioiden reippaasta karkaamisesta käsistä.

Yksi keskeinen piirre on sympatia kuvattavia kohtaan. Sitähän Kinnunen on aina osoittanut, mutta nyt erityisen näyttävästi. Se taas tarkoittaa sitä, että kun itse vetäytyy ja jättäytyy taaemmas, runo saa uutta kantavuutta. Myötätuntoisuus kerronnan kohteisiin on kestävää, oppinut tekijä ei lankea banaliteetteihin tai kompastu (enää) ylisanoihin.

Idolitkin saavat mannaa osakseen, kun minä painaltaa Genesiksen konsertin jälkilöylyihin. Siinä tulevat esille tekijän mielenlaadun uudesti heränneet piirteet, hyökkäämättömyys ja tyhjän itsekorostuksen hylkääminen. Mies toteaa ainutkertaisesta kokemuksesta vain, ”ettei meitä kotona kukaan usko”.

Samaa jännää kohteliaisuutta (juuri sitä totisinta itsevarmuutta) voi tavata muidenkin runoissa vastaantulevien henkilöiden kohdalla. Päähenkilö ei todellakaan ole korostetun ylivertainen, runo antaa auliisti tilaa toiselle. Kinnunen on niissä kohdin tarkka havainnollistaja, asioiden ja luonteenpiirteiden muistiinmerkitsijä.

Yksi keskeinen asia vielä Ranskalaisessa suudelmassa on suhde kotikaupunkiin. Turku elää runoilijassa ja elättää runoilijaa. Kokoelman lopussa on rakkaudentunnustus Riikalle, vaimolle. Kaunis on lähellä, kunhan sen vain huomaa.

Tapani Kinnusen kokoelma on uudesti herättävä omakuva, kaikkinensa, sairauksineenkin. Kuvakirjaa on miellyttävä selata, siihen uppoutuu kuin huomaamatta. Sivuille pysähtyy ja palaa tuon tuosta takaisin.

Runojen sarjasta koostuu värikäs, peräti ystävällinen rapsodia. Silti se on kaikkea muuta kuin naiivi tai ryhditön. Siinä on tervettä itsetuntoa ja voimaa.

”Olen menestynyt raskaan sarjan runoilija”, toteaa tekijä itsestään. Totta, ainakin toinen puoli. Pienestäkin ja kevyen tuntuisesta saa suurta. Kyse on sanottavan painosta.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Ahneesta kullanetsijästä kertova Gold ammentaa Matthew McConaugheyn kaljusta ja kaljamahasta sekä Wall Street -kuplasta

Ahneesta kullanetsijästä kertova teos ammentaa Matthew McConaugheyn kaljusta ja kaljamahasta sekä Wall Street -kuplasta.

Monien muiden amerikkalaisten elokuvahankkeiden tavoin myös Patrick Massettin ja John Zinmanin käsikirjoitus pölyttyi usean ohjaajan pöydällä ennen päätymistään kuvattavaan kuntoon vuonna 2015.

Elämänsä kultasuonta kaukomailta etsivästä eksentrisestä liikemiehestä kertovaa skenaariota tarjottiin ensin toimintaelokuvien ekspertille Michael Mannille ja hänen vetäytymisensä jälkeen rotupoliittisilla julistuksilla maineensa luoneelle Spike Leelle. Lopulta pyöröovesta ilmestyi Stephen Gaghan, jonka omituiseen uraan pelkistyy sikäläisen elokuvabisneksen arvaamattomuus.

Viimeksi mainittu nappasi vuosituhannen alussa itselleen himoitun Oscar-patsaan huume-eepos Trafficin (2000) käsikirjoituksesta. Sen jälkeen Gaghanilla oli tarpeeksi nimeä ensimmäiseen omaan ohjaukseen, mutta jännäriä tapailevasta teoksesta muodostui haukuttu floppi Abandon (2002).

Vasta öljyteollisuuden armottomuutta kuvaava monisyinen verkostoelokuva Syriana (2005) lunasti lupaukset. Sen menestyksestä huolimatta meni yli kymmenen vuotta ennen kuin palkitulta käsikirjoittaja-ohjaajalta saatiin uusi valkokangasohjaus.

Myyttinen paluu vai väsynyt huti?

Tästä taustasta ponnistaa siis arvovaltaisten Weinsteinin veljesten ja Paul Haggisin tuottajanimien siunaama Gold (2016), mutta onko se Veteen piirretyn viivan (1998) kaltainen myyttinen paluu huipulle vai pelkkä muiden käsistä syliin tippunut väsynyt huti, jossa kissankullasta koetetaan kiillottaa aitoa tavaraa.

Elokuva on saanut ”innoituksensa tositapauksesta”, kuten pahaenteinen amerikkalainen vastuuvapauslauseke kuuluu. Herää epäilys ”oikei­den tapahtumien” raskaasta vääristelystä, jossa tapauksen kontekstikin menettää merkityksensä. Tiettävästi elokuva yhdistelee useita eri tapauksia ja ihmisiä.

Viime vuosina fyysistä ulkonäköään usein muovannut Matthew McConaughey esittää opportunistista kullanetsijää Kenny Wellsia, joka kaivaa uutta huomista Indonesian syvistä viidakoista. Hän muotoilee härskistä bisnesmiehestä sutkin velmun ja rakastettavan luuserin, jolla on suuri maha ja kalju päälaki. Paljasta takamustakin esitellään toisella puoliskolla.

Mitä kerrotaan, ja miten

Gold on etenkin alkupuolellaan enemmän veijarikomedia kuin vakava draama tai synkkä satiiri käsistä karkaavista unelmista. Paha vain, että elokuvataide on hienoimmillaan liikettä ja hiljaisuuden voimaa, mutta Gaghanin teoksessa kohtaukset seisovat ja huutavat.
Eniten ääntä pitää lähes kaikissa kohtauksissa suvereenisti vääntelevä Wells, joka on menettää henkensäkin ennen onnistumistaan uhkapelissä. Mutta sokaisevatko suunnattomat rikkaudet rakkaudelta, oikealta ystävyydeltä ja totuudelta?

Aiheesta pilkistää myös ajankohtainen tendessi, vaikka tarina sijoittuu 1980-luvulle ja juppiaikaan. Pörssimarkkinoiden huipulle nousevasta limanuljaskasta kertova elokuva versioi Talking Headsin tekemää Wall Streetin (1987) tunnuskappaletta ja tapailee The Wolf of Wall Streetin (2013) iskevää lurjusmaisuutta, mutta yrityksestä puuttuu vimma ja aatteen palo.

Mitä oikeastaan halutaan sanoa ja kuinka vakuuttavasti?

Tyylien sillisalaatti vie puhdin komedialta ja saa traagisemmat sävyt maistumaan väkinäisiltä. Wellsistä itsestään muodostuu outo väliinputoaja, joka ei ole kumpaakaan: sankari tai konna.

Onnellisen lopun pakollisuus vääntää juonen muotoon, josta ei tunnista sen tarkoitusta.

ELOKUVA:
Gold
Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Edgar Ramírez, Bryce Dallas Howard, Corey Stoll
2016, 121 minuuttia
★★☆☆☆

Rane Aunimo
Demokraatti