Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

Arvio Tehdas-teatterin sisällisotanäytelmästä: Punavalkoisen Turun kaksi vahvaa naista

Kuva: Jussi Virkkumaa
Värit ovat vapauden -näytelmän Aina (Mari Naumala, vasemmalla) ja Cecilia (Sofia Molin) rauhoittuvat Biologisessa museossa.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Turussa on nähty muun muassa musikaali  Touko Laaksosesta ja tuore näyttämötoteutus Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Nukketeatteristaan tunnettu Tehdas Teatteri paneutuu syyssesongin päätteeksi vuoden 1917 itsenäistymistapahtumia ympäröivään aikaan naisnäkökulmasta.

”Värit ovat vapauden” -näytelmän primus motor Anni Mikkelssonin on tuttu paljon kehuja saaneesta Meriteatterista, jonka hän perusti vuonna 2013 Turun saaristoon, Rymättylään. Tätä uutta esitystä varten hän on paneutunut historiakirjallisuuteen, joista yksi tukipilari on ollut Rauno Lahtisen kirja ”Punainen Turku 1917–1918” .

Turku oli sisällissodassa Suomen vallankumouksellisin kaupunki. Vaikka kaupungissa ei käyty suuria taisteluita, turkulaiset kapinapäälliköt olivat merkittävässä roolissa koko maan kannalta.

Näytelmässä Aina Jonsson (Mari Naumala) saapuu nopeasti teollistuneeseen Turkuun, saa töitä tehtaasta ja tutustuu näin työväenliikkeeseen. Samaan aikaan toisella puolen kaupunkia Cecilia Kivi (Sofia Molin) haaveilee vapaudesta jugend-talon persialaismatolla maaten ja  Södergrania lausuen.

TEATTERI

Tehdas-teatteri

Anni Mikkelson: Värit ovat vapauden

Ohjaus  Anni Mikkelsson – Lavastus Heini Maaranen – Puvut Maiju Tainio ja Riikka Mäntymaa – Sävellys Hilla Väyrynen – Valot Jarkko Forsman – Äänisuunnittelu Antti-Juhani Manninen – Videot Jussi Virkkumaa – Rooleissa Mari Naumala, Sofia Molin, Janna Haavisto, Outi Sippola, Akseli Hannula ja Jukka Kittilä

Aina päätyy Kiven taloon palvelijattareksi. Vaikka naiset ovat täysin eri maailmoista, he ystävystyvät. Cecilia on yksinäinen ja mieleltään rikkinäinen, mutta Aina ymmärtää häntä.  Kumpikin ilmaisee ahdistustaan eläinten tavoin. Yhteinen rauha löytyykin Biologisessa museossa.

Vaikka vuoden 1918 aikana naisten tiet eroavat Ainan liittyessä punakaartiin, Cecilia ei unohda Ainaa ja kaipaa ystävää sodan jälkeenkin.

”Tää on viimeinen taisto…”

Tehdas-teatteri sijaitsee vanhassa teollisuuskiinteistössä, josta on saatu intiimi ja tunnelmallinen tila. Seiniin heijastuvat videot sekä tehokkaat valot ja äänitehosteet imaisevat mukaansa sadan vuoden takaisille Turun kaduille.

Mikkelssonin ohjaus on täynnä maukkaita ratkaisuja ja yksityiskohtia symboliaan vaihtavista tiilistä eläimelliseen mimiikkaan.

Näytelmä kertaa kärjistyneen kaupungin vaiheet eläväisesti. Käsiohjelmassa ohjaaja kuvailee sotaa tilanteeksi, jossa nurkkaan ahdistetut eläimet hyökkäävät.

Kokonaisuus olisi kuitenkin kaivannut punakynää. Vasta väliajan jälkeen esitys löytää ytimekkäämmän rytmin. Alkupuolella tehoja tuovat laulut (mm. ”Kansainvälinen”) ja näyttelijöiden luomat ääniefektit, mutta keinot kallistuvat helposti ylienergiseksi sähläykseksi, jota olisi ollut syytä himmata.

Pääosaa esittävä Mari Naumala on ihastuttava ja uskottava. Sofia Molin kasvattaa ahdistuneen porvarisrouvan tuntoja näytelmän edetessä onnistuneesti.

Oikea tapa muistaa

Ensi vuonna sata vuotta tulee kuluneeksi kansalaissodasta. On mielenkiintoista nähdä, millä kaikilla tavoin sitä tullaan muistamaan.

Taide on parhaita väyliä tuoda Suomen historian synkkiäkin aikoja esiin. Erilaisia esityksiä katsoessa voi  oppia ja ymmärtää enemmän perusasioita historiasta.

Värit ovat vapauden -näytelmä on hyvä esimerkki onnistuneesta muistamisesta. Vuonna 1987 syntynyt Anni Mikkelsson on kyennyt sukeltamaan vallankumouksen keskellä eläneiden naisten mieliin.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Legioonateatteri löytää sielun myös murhaajasta ja myrkyttäjästä

Kuva: Silja Sorri
Saija Saarinen on tekoälyolento ja Lauri Kapanen tekoälytutkija Legioonateatterin uutuudessa.

Tamperelainen Legioonateatteri on verkkosivujensa mukaan ”eriarvoisuutta vastustava yhteisö, joka kutsuu luokseen eri-ikäisiä, erinäköisiä ja erilaisia elämänkokemuksia omaavia ihmisyksilöitä. Heitä, jotka elämän vastuksista huolimatta uskaltavat antaa itsensä ilmaisun palvelukseen”. Syrjäytymisen vastustaminen on ollut tehtävänä teatterin runsaat 20 vuotta sitten tapahtuneesta perustamisesta alkaen.

Suomi 100 vuotta –aiheinen uutuus tuo mieleen tehtävänasettelusta nousevat kysymykset. Mitä ihminen tekee, kun hän syrjäytyy? Mistä hän on syrjässä? Mitä Legioonateatteri tekee, kun se vastustaa syrjäyttämistä ja eriarvoisuutta? Kenen tai minkä palveluksessa ihminen on, kun hän on ilmaisun palveluksessa? Miten ilmaisua palvellaan Legioonateatterin näytelmässä ”Mein Gott, mikä kansa!”?

Sarkasmi ja armo

”Hyväntahtoinen sarkasmi” kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta käsitteeltä, mutta juuri sellaiselle Legioonateatterin esityksen henki perustuu. Ajan ilmiöihin ja ihmisiin kohdistuva pilkka muuttuu Timo Seppälän ohjauksessa myötätuntoiseksi huumoriksi. Kun näytelmän esittelemää henkilöä on riittävästi rienattu, episodi päättyy tunnelmaan, jonka pohjalle läikehtii pientä liikuttuneisuutta. Käy ilmi, että olemme kaikki laadullisesti erilaisia olentoja, joita ei voi verrata toisiinsa. Se, mikä meissä on yhteistä, on mittaamatonta ja määrittelemätöntä, mutta joinakin hetkinä kipeästi tuntuvaa. Se, joka on ilmaisun palveluksessa Legioonateatterissa, on vertaamattoman erilaisuuden ja mittauksia sietämättömän arvokkuuden palveluksessa.

TEATTERI

Legioonateatteri

Mein Gott, mikä kansa!

Käsikirjoitus Timo Seppälä ja työryhmä Ohjaus Timo Seppälä Valot Heikki Häkkinen Puvustus Sofia Siltanen Lavalla Saara Heikkilä, Minerva Vaara, Heidi Rauhanen, Venla Maijanen, Jenny Kolehmainen, Juha Niemi, Jenni Veikkola, Jonne Perttala, Emily Lukkarinen, Heidi Ahonen, Sheri Latvala, Saija Saarinen, Antti Matikainen, Mikko Marttinen, Harri Rasimäki, Viivi Söderholm, Roosa Vääräniemi, Lauri Kapanen

Näytelmän henkilöiden esikuvista C. G. E. Mannerheim oli murhaaja ja P. H. J. Perä on myrkyttäjä. Murhat tunnetaan ja myrkytyksen muistoksi lauletaan komea blues, mutta molemmat pahantekijät saavat armon ja arvokkuuden. Heistä löytyy sielu. Näytelmässä Perä on äidilleen oikutteleva uneton, hellyyttä kaipaava ja ansaitseva kakara. Mannerheimilla on kaunis, kaipaava katse.

Legioonateatteri noudattaa esityskonseptia, jossa resurssit voidaan käyttää tarkasti ja monipuolisesti. Terävät dialogit ja syvähumoristiset monologit vuorottelevat ällistyttävän räväköiden joukkokohtausten kanssa. Kysymys on kieltämättä kaavasta, mutta siitä ei ole syytä luopua, koska näyttelijät ovat työskennelleet sen puitteissa kerta kerralta ilahduttavammin ja vapauttavammin. Esitykset koostuvat episodeista, jotka käsittelevät ajankohtaisia ongelmia, tai niitä kliseitä, joilla ongelmia julkisuudessa latistetaan. Myös Mein Gott –näytelmä paljastuu kaikilta osiltaan ajankohtaiseksi, vaikka muonamies Mäkinen kohtaakin siinä milloin kenraali, milloin marsalkka, milloin vapaaherra Mannerheimin. Lopulta Mannerheimista kuoriutuu siviilihenkilö. Hän on pohjoispohjalainen yksinhuoltajaäiti, joka tietää jotakin työelämästä ja syrjinnästä.

Eliitti ja maliitti

Satavuotias Suomi on luokkayhteiskunta, joka pitää noususuhdanteen oloissakin yllä työttömyyttä ja häpäisee järjestelmällisesti työttömiä. Työlliset pysyvät näin nöyrinä. Julkisuudessa ei kuitenkaan tapahdu työläisten ja kapitalistien kohtaamisia, vaan vastakkain ovat toisaalta kapitalistien hyväksi ideologista työtä tekevä väestönosa, joka kutsuu itseään eliitiksi eli parhaimmistoksi, ja toisaalta me tavalliset ihmiset, jotka ansaitsemme nimitykseksemme maliitin, eli huonoimmiston.

Työläisten ja kapitalistien yhteiskunnan toinen osapuoli on olemassa ennen kaikkea työvoimana, eli välineenä toisen rikastuttamiseksi. Maliitin ja eliitin yhteiskunnassa ihmiset eivät ole laadullisesti erilaisia, vaan niin samanlaisia, että heidät voidaan laittaa arvojärjestykseen samalla vertailu-ulottuvuudella. Viha ja halveksunta kasvavat maliitin keskuudessa. Jotkut sen jäsenet löytävät niille kohteita, jotka eivät ole syypäitä mihinkään. Eliitti puolestaan näkee aiheelliseksi vakuuttaa tuon tuostakin, että se ei pelkää.

Halveksunnan, pelon ja vihan valtaan joutumista sanotaan usein syrjäytymiseksi. Kun ihminen omaksuu huonot tunnot, hän omaksuu juuri sen, mitä riistoyhteiskunta hänelle tarjoaa. Näin ollen vihan vallassa oleva ihminen ei ole syrjässä, vaan yhteiskunnan ytimessä.

Ilmaisun palvelukseen antautuminen voi vapauttaa ytimestä, päästää vähän syrjemmälle. Legioonateatteri näyttää, että ihmisille tai ihmisten tekemille taideteoksille pätevää vertailuasteikkoa ei ole olemassa. Sen se tekee yhteiskunnassa, jossa pakkovertailulla häpäiseminen kasvaa parhaillaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Teatteriteokset eivät saa enää ansioitaan siitä, minkälaisia niiden ainutkertaiset ominaisuudet ovat, vaan miten paljon muita parempia niiden väitetään olevan tasaväliasteikolla 1 -5.  On odotettavissa, että myös Legioonateatterin Mein Gott häpäistään tähdillä sen tekijöiden julki lausumien pyrkimysten vastaisesti.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirja-arvio: ”Kuvasarjaessee” Suomi sata vuotta ja risat – Paakkasen villi kansalliskatsaus

Heikki Paakkasen vimmaisia piirrosnäkemyksiä Leninistä Suomen itsenäisyyden takapiruna, F. E.Sillanpään kirjailijantaipaleesta ja Konsta Jylhän kansanmusiikiimme jättämästä jäljestä.

Suomen juhlavuosi on tuottanut monensorttista luettavaa, katsottavaa ja kuultavaa ja seurattavaa.

Sarjakuvapiirtäjä Heikki Paakkasen ideoima, kuvittama ja osin kirjoittama kirja on nimetty kuvasarjaesseeteokseksi. Se käsittelee Suomen historiaa asialliseen, persoonalliseen, hauskaan ja hillittömään sävyyn.

Paakkanen on tunnettu graafikko, joka tervehtii viikoittain iltapäivälehden sivulta sivaltelevin vinjetein. Artikkeleista suuren vastuun kantaa tutkija ja tohtori, sanataituri Timo J. Tuikka.

Kuvituksen tyyli on hiottua ja omaperäistä, kuin pieni tarina. Pistovärein korostettu mustavalkokuvitus ja lukujen anfangit ovat täyteläisen näyttäviä. Kuvissa vilahtaa usein vanha porkka.

Artikkeleita on puolisen sataa. Kieli on lennokasta ja rytmikästä, kielikuvat osuvia. Jotkut lauseet mutkailevat taitolennokkimaisesti.

KIRJAT

H. Paakkanen-Timo J. Tuikka:

Suomi sata vuotta ja risat

Zum Teufel 2017, 112 s.

Historia, politiikka ja tapahtumat, tutut ja oudot henkilöt, käännekohdat ja anekdootit täyttävät sivut.

Suomen sininen sävyttää kirjaa hienovireisesti. Tyylilaji on tervettä satiiria, ylilyöntiä, sarkasmia, salaviisasta opetusrunoutta, hulluttelua. Huumori on tikarinterävää.

Pyhää sotaa, hihhulismia ja homeopatiaa

Uskonto puskee esiin Suomen lähtiessä pyhään sotaan v. 1941 natsi-Saksan rinnalla. Ja uskoa ovat kaikki liki kolmesataa uskonnonomaista lahkoa. Tapoja, kaavoja ja rituaaleja, rangaistuksia, pelotteita ja palkintoja riittää.

Lisäksi ovat fundamentalistit, enkelinäkijät, kiviterapiaihmiset, laavalamput, uusšamanismi ja ateistikiihkoilijat, homeopatia ja vihreitä äänestävät. Eivätkä kaikki vieläkään kättele kynnyksen yli.

Kirja perkaa isosti vuoden 1917 tietämiä. Esillä ovat Mannerheimista, tsaari Nikolaista ja Leninistä Suomen presidentteihin Svinhufvud, Relander ja Ryti sekä muutkin, fake-kuningas, Kullervo Achilles Manner (Eduskunnan puhemies 1917, punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja 1918, Kommunistisen puolueen puh.joht. 1920-35) ja Matti Klemettilä (Matti I, kuninkaaksi mielinyt monarkisti).

Taidetta, kyltyyriä

Kirjallisuus nostaa Eino Leinon ja nyt viitataan karaoke-perinteeseen. Urheilua edustaa Paavo Nurmi, ”hyväntuulisuudestaan tunnettu liikemies”.

Säveltäjistä mukana on pasifisti Unto Mononen, joka ampui itsensä. Toinen muusikko on Konsta Jylhä, perinnettä kyntänyt uudistaja.

Somerolta kirjassa on Monosen lisäksi Rauli ”Badding” Somerjoki ja hänen markkinoimansa ”Brynolf Poutasen sekatavarakauppa”.

Paljassääristen heimoista H.H. ”Bobi” Siven edustaa aikansa Elmoa, mikä viittaa AKS:n puheenjohtaja Elmo E. Kailaan. Hän tosin jää aikamme kansallissankari Elmolle kirkkaasti toiseksi.

Kirjassa mainitaan myös Vihtori Kosola, ”Mussolini” ja ”lapualaisten roolileikkipukeutumista” jatkanut Pekka Siitoin, jopa poliittinen juonittelija, pikkurikollinen, lapualaiskapteeni, Seura-lehden perustaja, seurapiirikiitäjä Minna Craucher.

Loviisalainen raatimies Axel Eugen Ringström tunnettiin Risto Rytin mahahaavan parantajana ja selvänäkijänä, joka ihaili rajatta maailmanpelastaja Hitleriä.

Missi Ester Toivonen on todistamassa, ettemme ole mongoleja. Toinen vitaliteetin edustaja on Touko Laaksonen. Nahkasaappaita koulupojasta asti ihaillut queer-mies palveli oikeistoa, mutta siirtyi välirauhan myötä heittäen puna-armeijan yhdysupseeriksi. Kohtaamiset tapahtuivat muun muassa ”Observatorion pisuaarilla”.

Kaksoiskansalainen Mannerheim ja irtolaisia

Poliittisen elämän ja sotataidon ohella Mannerheim muistetaan Venäjän ja Suomen kaksoiskansalaisuudesta, lisäksi viiksivahasta ja taitavasta lakin käännöstä sekä Viipurin valtauksesta ja puhdistuksesta, jota vähäteltiin ”pikku vahingoksi”.

Sota nosti arvoonsa ihmelääke Pervitinin. Ennätys lienee ollut jatkosodan pillerijuoksu Uralille ja takaisin. Inhimillisen jäljen hiihtivät sitten Benjamin Vanninen ja August Kiuru.

Suomi kohensi olojaan työlaitoksin ja lailla irtolaisvalvonnasta, mutta laki jätti porsaille reiän: viskiporras, maaherrat, ulkoasiainhallinto, kansanedustajat, ministerit, presidentit, Alkon pääjohtaja olivat sen ulkopuolella KMS-miehet, salaloosilaiset, palkkiovirkaihmiset perässään.

Polkukone ja kaupantekoa

On hyvä muistaa, että Suomessa kehitettiin maailman tehokkain yksilönpolkemiskoneisto. Ei pidä erottautua toisista, on kehitettävä rankaisumalleja luovuuteen taipuville ja kaikki poliittinen ajattelu on vaarallista. Muut on poljettava suohon. On kustannustehokkaampaa lytätä muiden ideat kuin keksiä omia.

Porin Areenan kaupparatsut kirja liittää vuoteen 832, jolloin tiirailtiin Gotlannin sijasta Novgorodiin. Perässä tulivat sitten sotakorvaukset, idän-, bilateraali- ja clearing-kauppa. Ensimmäisen vodkapullon murrettua jään toisella myytiin jäänsärkijä.

Kirjallisuudessa ja kuvataiteessa tyyli on panostuksen paikka. Tässä teoksessa tyyli on yhtenäinen.

Muutamat ylilyönnit osuvat tekstiin, kun lento käy korkeimmalla. Pääosin kuva ja teksti toimivat ja piirtyvät valloittavasti yhteen.

Itsenäisyyttä saa kuvata sekä juhlistaa näinkin itsenäisesti.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tanssiarvio: Sukellus nykyteinin maailmaan

Kuva: Sanni Siira
"Teini"-tanssiesityksen visuaalinen ilme on poimittu kellanruskealta 1970-luvulta.

Runsas vuosi sitten koreografi Janina Rajakangas aloitti harjoitukset seitsemän 13-19 -vuotiaan nuoren kanssa. Tavoitteena oli luoda esitys, joka näyttäisi, miten tämän ikäiset kokevat maailman ja elämänsä, mikä heille on tärkeää ja miltä heistä tuntuu.

Syntyi esitys nimeltä Teini.

Sen paras puoli ovat ehdottomasti nuoret esiintyjät, Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja ja Roosa Törmä. He ovat läsnä sataprosenttisesti. Heissä on kanttia ottaa haltuun neliönmallinen täysareena ja sen ympärillä istuvat katsojat. Heissä on avoimuutta, liikunnallista kapasiteettia, rytmi- ja tilannetajua sekä rohkeutta ilmaisuun. Ennen kaikkea he ovat erinomaisesti yhteen pelaava ryhmä, jossa on tilaa myös yksilöllisyydelle.

TANSSI
Zodiak Stage
Teini

Koreografia Janina Rajakangas – Puvut Kirsi Gum – Valot Jenni Pystynen – Ääni Miki Brunou – Esiintyjät Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja, Roosa Törmä

Abstrakti, paikoitellen hyvinkin hitaasti etenevä esitys nostaa esiin niitä kipupisteitä ja tärkeitä asioita, joita nuoret kokevat. Yksi niistä on katseen kohteena oleminen ja ryhmäytyminen. Nyt katsottavana on myös yleisö, johon otetaan avoin ja suora lähikontakti.

En aivan ymmärtänyt, mitä karrikoitujen valkohapsisten ja -partaisten vanhusnaamareiden päälle pukeminen ilmaisi. Piiloon pääsemistä, kaikkien vanhenemista vai sitä, että me olemme lopulta kaikki samanlaisia?

Muutenkin oma teini-ikäni on sen verran monen vuosikymmenen päässä, että ainakin osa nykyisten nuorten pahoin- ja hyvinvoinnin syistä, toiveista ja haluista ovat aivan toiset. Yksi selkeä ero on kielen käyttö. Esityksen kaikki puhe on englanniksi, joka nykymaailmassa voi nuorille olla usein yleisempi kieli kuin suomi.

Esityksen visuaalinen ilme on hyvin pelkistetty ja jopa karu. Oranssi tanssimatto, tasavalo ja yhtenäiset 1970-lukulaiset kellanruskeat pusero-housuasut, jotka ovat melkein rumat. Vain lopetus on kaunis, kun muun valaistuksen pimetessä näyttämön ylle syttyy hitaasti iso valoputkien neliö ja katonrajan kevyt savu leijailee oranssissa hehkussa kuin auringonlaskussa. Symboli toiveikkaalle tulevaisuudelle?

Teini on ilman muuta tärkeä esitys ennen kaikkea tekijöilleen. Sen prosessi on varmasti antanut heille paljon. Esityksen sisältö tavoittaa todennäköisesti syvemmin esiintyjien ikäiset katsojat tai ne aikuiset, jotka päivittäin ovat kosketuksissa heidän maailmansa kanssa.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Epäsuoran dialogin mestari

Kuva: Kari Hulkko
Antti Tuurin teokset syntyvät tässä työhuoneessa Helsingin Kalliossa.

Vuoristoradassa kiidetään yhä, tai mikä lie Vekkula (R.I.P.) tai muu hurlumhei-härveli tämä onkaan. Tällä viikolla noustaan taas ylätasolle, mikä olikin odotettavissa erikoistehtävän ollessa kyseessä.

Avaussanat saa lausua paluumuuttaja, joita nämä asteriskitehtävät ovat ilahduttavasti tuoneet joukkoon läpi vuoden. Tulkaa myös jäädäksenne…

Mutta näin siis tuumailee Olli Wuori:

”Laitanpa lusikan soppaan ilmeisesti yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Näytteen tyylistä tulee mieleen Antti Tuuri, jonka siten vastaan kysytyksi kirjoittajaksi. Sitten mietitään teosta. Näytteessä varoitetaan nuorinta kuolemasta ennenaikaisesti. Minulle tulee mieleen teos nimeltä ’Pohjanmaa’, jonka vastaan kysytyksi teokseksi.”

Veikko Huuskasta ei voi puhua mihinkään suuntaan muuttajana, hän on ollut mukana jo kymmenen… kaksikymmentä… no täydet 25 vuotta.

”Tämänviikkoinen Kirjavisan teos on ilman muuta Antti Tuuria, eikä tarvi edes tuurilla arvailla, tyyli sen jo kertoo.
Mutta kummallisesti spontaani mielikuva liitti sen Pohjanmaahan, tilanteeseen, jossa pohjalainen veri kuohahtaa. Toisaalta, sanoisin, että olosuhteet (lue: Talvisodan syttymisen 78-vuotispäivän ja huom. Antinpäivän läheisyys) huomioon ottaen vaikuttaisi siltä, että visaherra ajaa tällä kertaa ’Talvisota’-rattailla…
Joten vastoin usein niin horjumattoman luotettavaa ensivaikutelmaa, vaihdan ja panostan kaiken (mahdollisen) arvovaltani vaihtoehtoon B, eli Talvisota. Kirjoittajastahan ei missään vaiheessa ole ollut epäselvyyttä.”

Teos varmistuu nyt, kun Sirpa Taskinen kertoo, että piti ”jälleen kaivaa esiin edesmenneen mieheni lempikirja”, josta hän toteaa, että ”onhan se edelleenkin hauska”.

Hän sanoo lähettävänsä saman vastauksen kuin vuonna 1997, jolloin Antti Tuurin teos oli edellisen kerran visassa purtavana. Ai pahus, toteaa visaäijä: ihan näin pitkälle tuplaustehtävissä ei ole ollut tarkoitus mennä. Muistissa oli, että joku muu Pohjanmaa-sarjan opus olisi ollut muinoin kysyttävänä, mutta että ihan sama…

Mutta Taskinen jatkakoon:

”Visaisännän huomio siitä, että kirjassa on vain yksi suora repliikki, on sinänsä mainio havainto – ja urhea hämäysyritys; onhan sen pohjalta tehdyssä Pohjanmaa-elokuvassa useitakin mieleenpainuvia puheenvuoroja (esim. että Pohjanmaalla kaikki viisaus on keskittynyt vanhoihin naisiin). No, Antti Tuuri tekikin siihen itse käsikirjoituksen, eli osaa hän kirjoittaa myös dialogia, vaikka epäsuora kerronta onkin hänen tavaramerkkinsä.”

* * *

Keravalainen Ari Kallio on nykyisin etäpohjalaisia.

”Omaperäinen lause ja epäsuora dialogi ovat tämän kirjailijan jäljittelemätön tapa vangita lukija. Lisämausteena on pohjalainen huumori, joka saa ainakin meidät eteläpohjalaiset nauramaan ääneen. Kyseessä on tietysti Antti Tuurin vuonna 1982 ilmestynyt kirja Pohjanmaa ja sen viimeinen luku. Tiesin heti kirjailijan ja kirjan, tovin kesti löytää oikea kohta. Ja siinä sivussa kirjan selailu muuttui kirjan lukemiseksi. Ja hauskaa taas oli!

Tuottelias kirjailija on saanut myös tyylinsä jäljittelijöitä, erityisesti hänen tapansa ujuttaa proosaan dialogia. Kyllähän Tuuri hallitsee erinomaisesti normaalin dialogin, kuten useissa kuunnelmissa ja näytelmissä on nähty, mutta hänen tapansa kirjoittaa proosaa niin, että se antaa vaikutelman dialogista on ainutkertaista.”

Juhani Niemikin omaa eteläpohjalaista verenperintöä (kuten myös visarötkäles), mikä velvoittaa:

”Tietenkin tämä on tiedettävä, kun isäkin oli kotoisin Etelä- Pohjanmaalta, Isojoelta, Herra nähköhön, mis halla panoo airaanseipähäkki. – – –

Hyvä kirja, jota pohjalainen huumori vie eteenpäin, ihan loppuun saakka. Kyllä sitä DI:kin saa ihan kunnon tekstiä aikaiseksi. Ja tietysti aiheesta on tehty ihan katsomisen arvoinen elokuvakin.”

Raila Rinne innostuu visaukon ranking-vihjeestä.

”Antti Tuuri on kirjoittanut itsensä minunkin mielisuosiooni. Jos oman kolmikkoni tässä paljastaisin, niin Olli Jalonen, Tuuri ja Hannu Raittila siellä seisovat. Likellä siinä Sirpa Kähkönen ovipieleen nojailee ja Raija Siekkisen sielu värjyy ilmassa sekin. Tulipa viisikko tästä helposti.”

Maijaliisa Mattila muistuttaa yhdestä Tuurin romaanin ydinajatuksesta.

”Sekin palaa mieleen, että Tuuri on sanonut, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Heidän on pidettävä jöötä, kun isot miehet intoutuvat vaikka räiskimään soramontulla ja ryyppäämään – vanhan opettajansa kanssa.

Kysyin kerran Tuurilta, käyttääkö hän pohojalaasta kieltä teoksessaan, jota en ollut silloin vielä lukenut. Hän sanoi, että alkurepliikki riittää. Loppu saa olla kertojan suodattamaa.”

Visaukolle Tuuri taas kertoi ”Lakeuden kutsun” ilmestymisen aikoihin, ettei halua kirjoittaa murteellisia repliikkejä auki, koska sivulle präntättynä ne heikentäisivät murretta taitamattomille kirjan luettavuutta.

Pertti Vuorela kertaa vielä romaanin perusasetelmaa.

”Antti Tuurin oli alunperin tarkoitus kirjoittaa vain yksittäinen teos Pohjanmaa (1982), mutta se sai jatkokseen viisi muuta kirjaa. Näin syntyi Pohjanmaa-sarja, jonka useimmat osat löytyvät omasta kirjahyllystäni.
Pohjanmaa kuvaa pääasiassa Hakalan veljeksiä, jotka kokoontuvat jakamaan Amerikan ’perintöä’. Perintö on tosin vain vanha kaappikello. Kertoja ja kokija on nuorin veljeksiltä Erkki (s. 1950). Paavo (s.1935) pitää kotitilaa, Veikko (s. 1940) on konkurssin tehnyt kaunainen kutomoyrittäjä ja Seppo insinööri. – – –

Antin kuvaus heinäkuisesta sunnuntaista on kiehtovaa nykyproosaa. Epäsuora kerronta on tiivistä, yksityiskohtaista ja toteavaa. Romaanissa on tavoitettu erinomaisesti pohjanmaalaisuus: uhoa, viinan juontia, virkavallan vastustamista, miesten ja naisten juttuja, sotatarinoita, Lapuan liikettä ja hillittyä huumoria. Lukiessa mielikuvitus saa tilaa, ja kerronnan pinnan alla on rikasta syvyyttä. Tämä Pohjanmaa kuten koko sarja ovat minun nykyproosan mielilukemista ja kärkisijoilla.”

Edellä mainitussa haastattelussa Tuuri kertoi Lakeuden kutsusta, että hän kirjoitti vielä tuon romaanin, kun ei raaskinut jättää Hakalan Erkkiä Floridaan loppuelämäkseen talouskuprupakolaiseksi.

* * *

Eero Reijoselta tuli taas tekstiä pari sinuhellista. Tässä osia leikattuna ja tiivisteltynä.

”Visakirjailija on yksi ahkerimmista ( ja halutuimmista ) muistelijoista radion kirjallisuusohjelmissa. Pohjanmaan-sarjan osalta aineistoa on piisalti, sekä kirjoitettuna, että Ylen ääninauhoissa.

Itse kokosin automatkoja ja kävelyretkiä varten kasettikokoelman lähinnä ylen kulttuuri-ohjelmista. Nauhotteita on kertynyt yli kahdenkymmenen vuoden ajalta, ja ne ovat monesti paikanneet Ylen Elävän arkiston vajavaisuuksia. Antti

Tuuria on näinä parina vuosikymmenenä tullut kuunnelluksi hyvinkin sen ajan kuin visakalloa hiukan vetreämpi sauvakävelijä taivaltaisi Niipperistä Kauhavan Työväentalolle, jonka vaksina Vesa Mäkelän, Tuuri-filmien onnistujan, faija aikanaan pakersi.

Pohjanmaasta alkanut veteraanien haastattelu ja Amerikassa ja Kanadassa tavatut ihmiset ovat tulleet visakallollekin tutuiksi. Äänikirjoina useimmat. Pohjalainen en oikein ole miltään kulmalta katsottuna, mutta helkkarin kiinnostunut siitä ilmiöstä olen edelleen. Ja onhan” Pohjanmaa” uusiokäyttökirja jos mikään. Esimerkiksi jo pitkään vainaana maanneen Martti-isää käsittelevät, Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan sisäkertomukset, heittävät lukijan ulos heinäkuisen päivän aikavankilasta ja antavat perspektiiviä.

Meille, jotka ovat lukeneet Talvisodan ja nähneet leffassa Taneli Mäkelän todellisen taistelijahahmon ei yllätä pätkääkään isä-Martin jäätävän rauhallinen valmistautuminen kuolemaan traktorin puristuksissa kotipellolla. Kuoleva mies ehti kirjoittaa klubiaskin kanteen testamentin ja poikien ja talonhoito-ohjeet jämptiksi tietämälleen vaimolle. Se klubiaski kaivettiin esiin jos tiukka perintöriita oli tuloillaan. Ja niin vahva se asiakirja oli, että riita loppui oitis. Jossain muussa kontekstissa tällainen juttu kuulostaisi keksityltä, mutta Antti Tuurin taustoittamana asiaa voi pitää täytenä totena. – – –

Vanhaa visakalloa miellyttää se pedanttinen esitutkinta, jota Tuuri kirjoillensa suorittaa. Juristin mieleen ehdottomasti, sillä lautamies ja jopa vanha lautapoika tietävät, että juosten kustu esitutkinta on kehnojen päätösten ensisijainen siittäjä. – – –

Rehtiyden ja pohjalaisuuden perikuva emeritusproffa Heikki Ylikangas, jonka luentoja pähkinänrouskuttajakin sai kunnian aikanaan seurata, on lakeuksilla leimattu maakunnanpetturiksi… Ja kun lukee Antti Tuurin kirjojen arvosteluja pohjalaisista suurlehdistä, ei Kauhavan kirjailijakaan ole aina se suurin profeetta isiensä ja isoisiensä ja äitiensä mailla.”

Jouko Grönholm tarraa sitaatissa mainittuun erisnimeen:

”Äidin lukema Tuomas Kempiläisen teos ’Kristuksen seuraamisesta’ on mainittu Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanin käännekohdassa. Aivan samoin kuin Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmissä, Tuurin koko Pohjanmaa-sarjan tapahtumien järjestys on eri kuin teosten ilmestymisjärjestys.

Pohjanmaa-romaani on kronologialtaan sarjan neljäs mutta ensimmäisenä ilmestynyt teos. Äidin lukema Kempiläinen on mainittu myös sarjan sekä ilmestymisjärjestyksessä että tapahtumien kronologiassa kuudennessa eli viimeisessä teoksessa Lakeuden kutsu. Mutta en pidä mahdottomana, etteikö Tuuri olisi maininnut Kempiläistä jossain muuallakin laajassa tuotannossaan. Paljon voi pohtia sitäkin, sopiiko myös ”Ikitie” nykyisin katsoa samaiseen Pohjanmaa-sarjaan kuuluvaksi romaaniksi.”

Tarkkaan ottaen Ikitie kuuluu toiseksi viimeisenä Pohjanmaa-sarjaa seuranneseen Äitini suku -sarjaan. Visaukon onkin pitänyt Tuuria tavatessaan kysyä, mitä sukua ”Taivaanraapijoissa”, ”Kylmien kyytimiehessä” ja Ikitiessä päähenkilönä esiintyvä Jussi Ketola on Pohjanmaa-romaanissa kurmootetulle Ketolalle. Mutta se kysymättä se vielä on…

Vielä kiitokset oikeista vastauksista Veli-Pekka Salminen, Unto Vesa, Ilpo Pietilä, Ossi Lehtiö, Vesa Kautto sekä Matti Kärkkäinen ja viikon palkinto-onnittelut Ari Kalliolle. Loppuun ajatelma Etelä-Pohjanmaalta, niitä kuuluisia ”paukahroksia”: ”Tulis jo talavi niin näkis mitä köyhät pukoo yllensä.” (rb)

Viikon sitaatti

Koska tämän viikon tehtävä puretaan Demokraatin joulunumerossa, on visaisännän tietysti pakko vetää esiin kuuluisa joulu-kortti. Tämänvuotinen jouluruno lienee niin tuttu, ettei se paljon vihjeitä kaipaa. Todetaan nyt sen verran, että tämä tuottelias lyyrikko debytoi 1930-luvulla samassa nuorten kirjailijoiden antologiassa, jossa esiintyivät muun muassa Helvi Hämäläinen, Oiva Paloheimo ja Unto Kupiainen. Oman runoilunsa ohella hän on myös suomentanut maailmanluokan runoklassikoita.

Kenestä on kyse, mikä kokoelma? Vastaukset viimeistään 13.12. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle vielä palkinto ennen lyhyttä joulutaukoa.

JOULU

”Hämärtyy.
Soivat huoneessani hiljaisuus
ja yksinäisyys.
Ovea avaamatta astut sisään,
Puusepän Poika. Katsot:
lämpenee
huoneeni ilma. Sulaa. Valuu
hikeä noenmustaa kasvoiltani –
helpottuu.
Sytytät kynttilät.
Ovea avaamatta poistut.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta