Demariristeily27.-20.8.2016

Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva
martin

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

Suomi-poika Matt Damon palaa Jason Bournessa (2016): Taas CIA kiusaa harmaantunutta tappajaa

Paluu. Hylätyn agentin roolissa mopoilee taas suomalaissukuinen Matt Damon.

Robert Ludlumin luomaan hahmoon perustuvia elokuvia kuvattiin viime vuosikymmenen alussa ensin kolme, joista ensimmäisen, Medusan verkon (2002) ohjasi Doug Liman.

Yllätyshitiksi ponkaisseen elokuvan tarina monisyisine juonihaaroineen heijastelee Nixonin Amerikan jälkeisiä epäluuloja virallisen koneiston rehellisyyteen, mutta myös 2000-luvun alun terrorismi ja sen vastainen sota tarjosivat hyvät puitteet valtion kouluttaman tappajan pitkälle pakomatkalle, jonka aikana muistinsa menettänyt miekkonen selvittelee oikeaa identiteettiään.

Tuottajaksi siirtyneen Limanin paikan vielä tehokkaammissa jatko-osissa otti britti Paul Greengrass, joka juoksuttaa päähenkilöä mantereelta toiselle kiihkeää uutisrealismia jäljittelevissä toimintakohtauksissa, joissa on hivenen aitoa paikallisväriäkin.

ELOKUVA:
Jason Bourne
Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Julia Stiles, Vincent Cassel, Tommy Lee Jones, Alicia Vikander
2016, 123 minuuttia
En uskonut hetkeäkään sarjan loppuvan sen loogiseen huipennukseen Medusan sinetti (2007), vaikka muuntyyppisissäkin elokuvissa menestynyt näyttelijä Matt Damon ilmoitti saaneensa tarpeekseen Jason Bournen roolista. Kävi kuten ennakoin, että houkutus lypsää tuottoisaa lehmää myös tulevaisuudessa kävi vastustamattoman suureksi, mutta luonneroolien Jeremy Renneristä ei ollut paikkaamaan suomalaissukuista Hollywood-tähteä Medusan perinnössä (2012), jonka piti olla uuden päänäyttelijän kanssa tehty pelinavaus.

Vaisun vastaanoton jälkeen sarjan takaisin alkuperäisille jäljilleen sinkauttava Jason Bourne (2016) uskottiinkin jälleen Damonin ja Greengrassin käsiin, vaikkei kummallakaan luulisi olevan enää todistettavaa vanhan vellin kauhomisessa. Mutta rahallahan saa ja hevosella pääsee.

Ensin Greengrass avustaa katsojia palauttamalla mieleen Bournen vaiheita nuoresta palkkamurhaajasta jahdatuksi virkaheitoksi. Agentin painajaiseksi paljastuvan kertausjakson katsottuaan yleisö kuitenkin hämmästyy, miksi koulutettu sotilas joutuu hankkimaan elantonsa laittomista nyrkkitappeluista. Lopun aikaa saamme tuijottaa kyynistä vanhan toistoa, jossa petetty Bourne revitään vielä aikaisempaakin höttöisemmillä verukkeille iskemään häntä jahtaaville CIA:n pyrkyrimäisille despooteille luuta kurkkuun, kun ei muutakaan mukamas voi.

Agentin onneksi hänelle tarjoavat toistuvasti apuaan kauniit nuoret naiset, jotka ovat halukkaita vaarantamaan uransa ja henkensä entisen palkkamurhaajan vuoksi.

Ruotsalainen Alicia Vikander ja yksi ilme.

Ruotsalainen Alicia Vikander ja se ilme.

Ei tällaista soopaa tietenkään kannattaisi loputtomasti tyrkyttää Bondien haastajaksi, vaikka Bourne-elokuvat alun perin pakottivatkin nollanollaseiskan muuttumaan nykyaikaa paremmin heijastavaksi kompleksiseksi ongelmakimpuksi. Viimeistään nyt Damonin antisankarihahmo vaikuttaa itse harmaantuneelta eikä katsoja voi ymmärtää syitä, miksi jenkkien tiedustelupalvelun kyylien tarvitsisi jälleen munata itsensä napatakseen karussa vuosia eläneen ja paremmin katutappelijana viihtyvän mykän todistajan. Näemmä CIA:lla ei ole parempaakaan tekemistä kuin vehkeillä Vincent Casselin katkeroituneen agentin kanssa.

Uskottavuudella ei tarvitse tietenkään päätä vaivata, mutta Bournen kuolleen isän sekoittamista soppaan luulee ensin sisäpiirin vitsiksi. Kyse ei kuitenkaan ole silmää nikkaavasta parodiasta vaan toistasataa miljoonaa dollaria maksavasta eliittiviihteestä, jossa mitään ei jätetä sattuman varaan.

Rutiininomaisessa seikkailussa kaahataan romurallia tuhatta ja sataa milloin missäkin kaupungissa liikennesäännöistä piittaamatta, isketään surutta nyrkkiä naamaan ja väännetään kaulaa katki minkään tuntumatta miltään. Ruotsalainen Oscar-voittaja Alicia Vikander vetää kyberosaston pomon roolin yhdellä ilmeellä. CIA-pamppu Tommy Lee Jones ja Damon jaksavat hiukan irvistelläkin ilmeisesti vanhasta muistista, mutta kovin leipääntyneen oloisina. Ihmekös tuo, kun taas ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Ohjaaja Paul Greengrass lypsää lehmää.

Ohjaaja Paul Greengrass lypsää lehmää.

Kyllä Greengrass ohjata osaa, katsokaa vaikka Verinen sunnuntai (2002) tai United 93 (2006), mutta otaksun, ettei kiinnostus suoran toiminnan ja purkausta kypsyttelevien suvantokohtien annosteluun ole enää huipussaan tässä tyylilajissa. Katoilla hyppelyt, tappelut ja muu rajumpi action ovat kuvastoltaan puuroutuvaa farssia, jossa kohteiden ja henkilöiden etäisyydet sekä muut yleisön tajuamisherkkyyttä lisäävät kiinnekohdat ovat yhtä sotkua.

Kameran hosuvan heilumisen kyytipojaksi elokuva tarjoaa eniten näyttöruutuihin tuijottamista, puhelimiin vastaamista ja toimistohuoneissa palpattamista. Mistään vanhahtavasta eurooppalaisesta charmista ei ole enää tietoakaan Las Vegasin uhkapeleissä.

Elokuva jatkaa suureen yleisöön hyvin uppoavaa populistista syöttöä alamaisensa kylmästi hylkäävistä instituutioista, jotka haluavat vain pelastaa oman nahkansa. Snowden-viittaukset kelpaavat sanalliseksi yhteiskuntakritiikiksi. Nykivä leikkaus ja erikoiset kuvakulmat eivät tietenkään yksin riitä jännityksen puristamiseen kaksituntisen elokuvan ajaksi.

”Jason Bourne” ei esitä enää arvoituksellista. Mylly pyörii jatkossakin — Damonin kanssa tai ilman.

Keskustelua aiheesta

Avointa henkilökulttia – solistit sen tekevät

Kuva: Maarit Kytöharju
Meidän Festivaalin persoonallisen Avajaiskonsertin päättivät Pekka Kuusisto (vas.) viulu, piano, laulu ja elektroniikka, PaperiT (kesk.) laulu sekä Samuli Kosminen (oik.) lyömäsoittimet ja elektroniikka.

Pekka Kuusiston luotsaama kesäjuhlaviikko, Meidän Festivaali, etsii ja koettelee rajojansa. Yleisö epäröi sekin, ei ryntäile ainakaan avajaisiin suurin joukoin. Lippuja myytiin jo periaatteella ”kaksi yhden hinnalla”. Kun konsertti alkoi, Sibelius­salissa oli edelleen yli puolet istuimista tyhjinä.

Ei ollut nuorten suurta invaasiota, festivaalipaitoihin pukeutuneet kuulijaneidotkin vieressäni ihastelivat mieluummin älylaitteittensa valaistuja viestisivuja, kunnes karkasivat kesken ohjelman tiehensä. Samoin tekivät muutamat aikuisetkin viimeisen esityksen loputtoman transsin jyskyttäessä tärykalvoja.

Johtajan kunnianhimoinen ja omannäköinen todellisuus ei siis ota tuulta ainakaan toistaiseksi täysillä. Vaikuttaa jopa siltä, että Meidän Festivaali on Minun Festivaali, niin Pekka Kuusisto -keskeisesti se rakentuu. Yleisökato on ikävää, sillä onhan poikittaisille näkemyksille, kokeiluille ja rohkeudelle oltava tilansa ja tilaisuutensa.

Klarinetin iloluontoista vuoropuhelua nauhurin kanssa

Konsertin ns. klassinen osuus, Steve Reichin New York Counterpoint klarinetille ja elektroniikalle oli lakkaamattoman tutkailun, hedelmällisen uteliaisuuden kyllästämä, kuten taisi olla koko konsertinkin ajatus. Yhteyttä haetaan ja koetaan eri tavoin, liike oharoi perinteen teoreettiset periaatteet.

Teoksessa on pitkiä ääniviiltoja ja notkeata rytminikotusta, on keveätä pulahtelua kuin salakan uinti rantavedessä. Keskustelu nauhan ja solistin välillä on elävää, kohteliasta ja innostuen päällepuhuvaa. Reichin nuottikuva on avoin ja iloimielinen kimara.

́Kivat sulle ́, tuntuu säveltäjä lopussa huikkaavan.

Matthew Hunt, paljasjalkainen britti, oli kansakuntansa ohjeiden mukaan astunut saareltaan ulos, Brexit!, ja tullut ihastuttamaan suomalaista hyvinvointiyleisöä.

Mies ja kynttilä

Tuomas Toivosen Urbaani Komedia on teoksen nimenä vähän harhaanjohtava. Kun sähköistetty, loitsuava taustamantra luo kynttilänvalossa pohjaa pitkälle puheenparrelle, ei runopoljento ja ortodoksinuotti tuotakaan pelkkää hupia. Tarinan maailman ja maailmankuvan rakentaminen on paljon muuta kuin komediallista.

Traagisuutta, asiaa, toiveikkuutta, tuhoisuutta, pettymyksiä rivi riviltä.

Käsikirjoituksesta saanee sanoa, että karsiminen ja keskittäminen eivät ole paheista viheliäisimpiä. Kaikkea ei tarvitse yrittää sanoa yhden session kuluessa. Olisivatpa kontrastit, kärjistykset tai vaikkapa latteudet edes vähän värittäneet tai törkkineet sanajonoa.

Toivosen solkenaan tuottama puheloitsu sisälsi kyllä paikoin oivallisia runorytmejä ja ­sointuja sekä harkiten keskitettyjä melodiamelismoja. Mutta kokonaisuus oli kyllä loitsuvirsien lailla suomalaisen tasapaksu.

Vyöryvä prosessikuvaus

Pekka Kuusiston, Paperi T:n ja Samuli Kosmisen päätösteos oli kuin valtoimenaan kiehuva kattila elektroniikan koekeittiössä. Oli paljon savua ja hakua, mutta ei samassa suhteessa kipunoita ja löytöjä. Oli tarpeellista, oli koettelevaa kokeilua, oli timanttisia sattumia, mutta liikaa tyhjää näpertelyä ja onttoa itseen ihastumista.

Pitkänpitkässä rupeamassa trion musisointi oli paikoin lapsellista sanan hauraassa merkityksessä. Viulisti­pianisti­laulaja Kuusisto sai estradin, käymistila näkyi ja kuului. Polkeva jalkatyö sämpleristinä hallitsi menoa. Rumpali Kosmisen toimisto soi upeasti ja Paperi T:n Malarian pelko ­sanoitukset olivat ihanasti simppeleitä ja oi, rohkeita.

Luomisen tulva sai vyöryä, polttoainetta sai tuhlailla. Muusikot olivat varmasti mielissään, melkoinen osa yleisöstäkin vallan innoissaan.

Matti Saurama

Meidän festivaali
Vaiheessa, In a Phase
Taiteellisena johtajana Pekka Kuusisto
Avajaiskonsertti
Äänisuunnittelu Teemu Korpipää, valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Järvenpää­talo 23.7.2016

Keskustelua aiheesta

Pohjolan hyytävä dekkarikesä III: Muuntohuumeita ja Teksasin teilaajia

NETTI dekkarikesä3 vk28

Åsa Larssonin pantatessa yhä kuudennen Kiiruna-romaaninsa julkaisua ja kaimansa Nilsonnen pitäessä jo pidempään jatkunutta breikkiä dekkaripuolella, on ruotsalainen naisten kirjoittama rikoskirjallisuus kärsinyt poliitikkokielellä kestävyys- eli laatuvajeesta. Onhan siellä näitä huippusuosittuja painoskuningattaria – Mari Jungstedtia, Viveca Steniä, Camilla Läckbergiä – mutta heidän särmätön sarjatuotantonsa ei juuri säväytä.

Anna Karolina Larsson:
Sinulle ei jää ketään
Suom. Jänis Louhivuori
Minerva 2016, 384 s.

Kristina Ohlsson:
Lotus Blues
Suom. Pekka Marjamäki
WSOY 2016, 418 s.

Uudet tekijät ovat siis tervetulleita Ruotsin naistrilleristien kaartiin. Anna Karolina Larsson on heistä yksi.

Kun tuli tämän sarjan edellisosassa siunailtua, että ihmissyöntiä ei tähän mennessä ole skandi-noirissa juuri koettu, niin tässä tulee heti toinen. Larsson läväyttää jo avausluvussa silmille lastaan syövän äidin! Äiti on tässä tapauksessa sekä rikoksentekijä että uhri. Hänet on pistetty vetämään syntettistä mdpv-huumetta, jota vaikutustensa vuoksi osuvasti myös kannibaali-huumeeksi kutsutaan. Tuollaiset sävärit lienevät tosin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, vaikka tämä muuntohuume onkin tosielämässä yhdistetty joihinkin paloittelusurmiin.

Ensitutustuminen Larssonin kirjoihin on kaikkiaankin vähän hämmentävä. ”Sinulle ei jää ketään” on juonen rakennuksessaan raju ja moniaalle haarautuva, mutta kerrontateknisesti töksähtelevä.

Larssonin keskushahmo on nuori rikospoliisi Amanda Peller, joka soluttautuu mdpv-huumeen levittäjää jahdatessaan jugomafian sisäpiiriin. Siinä hommassa sinnikkäällä poliisittarella on omakin henki höllässä. Hänellä on myös poliisilaitoksen sisällä kampittajia.

Rinnakkaisjuonena kulkee toinen Balkan-kytkös. Larssonin ensimmäisessä romaanissa asiansa pahasti sotkenut Adnan Nasimi palaa maanpaosta Tukholmaan puhdistaakseen maineensa. Ja periäkseen menetetyt ryöstörahansa takaisin.

Juonia yhdistää se pikkuseikka, että Adnan on Amandan kaksosten isä.

Kirjailija pitää monitahoisen himmelinsä hyvin kasassa siihen nähden, että rakennelma on tosiaan jopa kiikkerän kerroksinen. Jos kerronta toimisi paremmin, Larssonista voisi joskus olla haastajaksi Larssonille. Vielä ei, ei lähellekään.

Ohlssonin piristävä yllätys

Kehumani Åsa-kaksikon jälkeen skandi-noirin naisten valioliigan kolmossijalla on Kristina Ohlsson. Hänen viimeisin vetonsa on pieni yllätys. Piristävä sellainen.

Ohlsson on viime vuodet kirjoittanut tasonsa hyvin säilyttänyttä Fredrika Bergman -sarjaa, jossa rikostutkimuksen ytimessä ovat olleet tuon nimihenkilön lisäksi komisario Alex Recht sekä viime vaiheessa myös Eden Lundell, suojelupoliisin terrorismitutkija. Sarjan viides ja viimeisin kirja ”Daavidintähdet” (suomennos 2015) päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin, ja jatkoa jäätiin odottamaan.

Vaan mitä tekeekään Ohlsson? Kirjoittaa rikosromaanin ”Lotus Blues”, jossa ei ole tietoakaan Fredrikasta, Alexista ja Edenistä. Nyt näyttämöä hallitsee juristikaksikko Martin Brenner ja Lucy Miller. Heillä on ruotsalaisiksi niin angloamerikkalaiset nimet, että voi hyvin kuvitella Ohlssonin tai ainakin kustantajansa silmissä siintäneen vaikkapa Yhdysvaltain kirjamarkkinat. Lotus Bluesin tapahtumatkin sijoittuvat suurilta osin Teksasiin.

Brennerin toimistoon pelmahtaa eräänä päivänä mies, joka haluaa asianajajan puhdistavan sisarensa maineen. Tämä Sara on ollut hänen mielestään väärin perustein tuomiolla viidestä murhasta, joista osan on jopa itse tunnustanut. Isoimmat ongelmat ovat siinä, että Sara on tutkintavankeudessa tehnyt itsemurhan, ja pääosa epäillyistä rikoksista on tapahtunut epäselvissä oloissa Yhdysvalloissa. Kaiken kukkuraksi Saran pieni poika Mio on kateissa.

Brenner on aluksi haluton penkomaan selvänä pitämäänsä tapausta. Päätös ottaa juttu kollattavaksi varmistuu sillä, että Saran ystävä keilataan kuoliaaksi Tukholman kadulla. Rikosvälineenä on Brennerin Porsche!

Näin Martin lentää Teksasiin ottamaan selkoa Saran vaiheista au pairina Galvestonissa. Matkaan lähtee myös Lucy, Martinin ex-elämänkumppani ja nykyisen juristifirman osakas.

Vieras kulttuuriympäristö, Saran väitettyjä rikoksia ympäröivä salailu, teksasilainen rikollisverkoston lähes myyttinen pomo ”Lucifer” ja Martinin ja Lucyn kipinöivä suhde tekevät Lotus Bluesista oikein mukaansatempaavaa luettavaa. Rikosvyyhti ratkeaa lopussa vain osaksi, joten lokakuussa ilmestyvä jatko-osa ”Mion Blues” on monen lukujärjestyksessä must.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Pulitzer-palkittu kirja osoittaa, että ihminen tekee maapallolla asteroidin veroista tuhoa

Rhinoceros mother and calf, Chitwan, Nepal
Maapallon sarvikuonolajeista suuri osa on välittömän sukupuuttouhan alla.
Elizabeth Kolbert:

Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia

Suom. Pirkko Vesterinen

Atena 2016, 367 s.

Eliölajien katoamisen, ilmastonmuutoksen ja monien muiden ekokatastrofien uskotaan yleisesti olevan 1800-luvulla alkaneen teollisen vallankumouksen seurausta. Uskotaan, että ennen teknologista mullistusta ja länsimaista ahnetta ihmistä homo sapiens -laji on elänyt sopusoinnussa luonnon kanssa.

Totta on se, että  dinosauruksien katoaminen johtui asteroiditörmäyksestä, mutta esimerkiksi mastodontin ja muiden jääkauden jättien tuhon takana oli jo ihminen. Myös serkkunsa neanderthalinihmisen nykyihminen raivasi tylysti tieltään.

Sukupuuttoon kuoleminen oli jääkauden megafaunan kohdalla niin hidasta ja asteittaista, että sen aiheuttajat eivät itse huomanneet, mitä olivat tekemässä. Sukupuuttojen ja koko maapallon tuhoutuminen tapahtuu nykyäänkin sen verran hitaasti ja arkiselle tietoisuudelle huomaamattomasti, että tuhosta tullaan tietoiseksi vasta kun laiva on uppoamassa.

Elizabeth Kolbertin Pulitzer-palkitussa teoksessaan kuvaama  ”kuudes sukupuutto” onkin pitkä ja laaja aalto. Sen ensimmäiset uhrit olivat jääkauden jättiläiseläimet. Keskiajalla menivät
Madagaskarin suuret makit, kääpiövirtahevot ja norsulinnut, renessanssi-ajalla Uuden-Seelannin moat.

Seuraavana vuorossa

Kolbert kirjoittaa vetävästi ja havainnollistaa asioita elävillä kuvauksilla omista tutkimusmatkoistaan. Hän kertoo karmivan elävästi, miten on esimerkiksi joutunut omin silmin todistamaan Yhdysvaltain Uudessa Englannissa sijailtsevassa luolassa tuhansien lepakoiden putoilevan katosta, koska ne ovat joutuneet Euroopasta kulkeutuneen sienitaudin uhriksi.

Nyt jo tsunamiksi paisunut sukupuuttoaalto uhkaa sarvikuonoja, norsuja ja suuria ihmisapinoita. Nykyteknologia ja sen aiheuttama ilmastonmuutos moninkertaistavat sukupuuttoaallon tehon niin, että itse tuhon aiheuttajakin pyyhkiytyy pian pois elävien lajien kirjoista.

Tärkeää on, että Kuudes sukupuutto käy läpi itse evoluutioteorian kehitystä 1700-luvun geologiasta Charles Darwinin uraauurtaviin oivalluksiin. Tämä auttaa lukijaa ymmärtämään paitsi aihetta myös tieteellisen ajattelun kehitystä.

Pekka Wahlstedt

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Liaanimies ei jodlaa – Tarzanin legendan (2016) lihasveistos ei kätke valkoisen yli-ihmisen poliittisuutta

Taistelupari. Lihaksikas Tarzan (Alexander Skarsgård) pelastaa Janea vihollisten kynsistä amerikkalaisen tohtorin (Samuel L. Jackson) kanssa.

Tarzanin palauttaminen valkokankaalle kallishintaisena spektaakkelina on paitsi taloudellinen myös imagoriski. Ensimmäinen Tarzan-opus ilmestyi yli sata vuotta sitten täysin erilaiseen, siirtomaaisäntien ja riistettyjen alusmaiden maailmaan. Edellinen isompi elokuva, Hugh Hudsonin ohjaama Greystoke: Leganda Tarzanista, apinain kuninkaasta ilmestyi vuonna 1984.

Kaupallisena satuna Edgar Rice Burroughsin kirjasarjan sankarihahmo putoaa oudolle katvealueelle, jossa se ei välttämättä vetoa mihinkään yleisösegmenttiin. Yhtäältä elokuva peilautuu Indiana Jonesin tyylisten kaukomaissa tapahtuvien seikkailufilmien kilpailijaksi ja toisaalta markkinoita nykyään hallitsevien supersankarikuvitusten vanaveteen. Vaarana on jääminen pelkäksi museaaliseksi kuriositeetiksi historian pölyisiltä sivuilta, vaikka tuotantoon onkin ladattu kaikki nykypäivän turhakkeet muovisista digitehosteista alkaen.

Alkuperäistä tarinaa raskauttavia rasismia ja seksismiä on vielä vaikeampaa sulauttaa osaksi poikahenkistä toimintaa, mutta niitä pakoonkaan ei oikein pääse uhraamatta koko alkuasetelmaa mustia villejä, eläimiä ja kaunotarta hallitsevasta valkonaamasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätään poliittisesti Janea tähdellisempi musta tohtori.

Ilman minkäänlaisia pidäkkeitä pilvenpiirtäjien seinämillä liihottavien Batmanien tai Hämähäkkimiesten rinnalla kapeasti liikkuva liaanimies vaikuttaa vain tavalliselta kuolevaiselta, johon lohduttavaa eskapismia kaipaavat 2010-luvun teinipojat eivät ehkä samastukaan enää samalla tapaa kuin vanhemmat sukupolvet. Jopa Johnny Weissmullerin tähdittämien elokuvien kuuluisin tavaramerkki, Tarzan-jodlaus, on uhrattu liian naurettavana.

Yleinen urbanisoituminen ja luonnosta vieraantuminen ovat myös omiaan lisäämään etäisyyden tunnetta viidakossa kasvaneeseen sivistymättömään kloppiin, jolla ei ole anonyymin city-rankaisijan ylpeää eetosta tai sivullisen nörtin hämillisyyttä. Vielä tunkkaisemmalta saattaa vaikuttaa aikuistumisensa jälkeen kotiinsa Englantiin Greystoken jaarliksi palanneen vakavan miehen keekoilu parlamentin ylähuoneen arvostettuna jäsenenä sekä sanansa ja ilmeensä tarkkaan harkitsevana herraskaisena siniverisenä.

Janen lumoissa Tarzan.

Janen lumoissa Tarzan.

Kun brittiaatelinen (ruotsalainen Alexander Skarsgård) tempaistaan uudelleen mukaan Afrikan pimeimpään sydämeen Kongoon psykoottisen belgialaisen puliveivarin (itävaltalainen Christoph Waltz) toimesta epäuskottavalla suunnitelmalla, ei kestä aikaakaan ennen kuin puoliso Jane (Margot Robbie) vedetään mukaan valtapeliin, jossa timantitkin ovat ikuisia.

Pelastaakseen hikisissä oloissa hehkunsa säilyttävän rakkaansa hengen Tarzan on taas valmis riisumaan pukunsa ja paljastamaan tuiman skandinaavinäyttelijän ankaran lihastreenin tulokset. Sen rinnalla elokuvantekijät eivät jaksa liiemmin panostaa avuttomana kahleisiin sidottuun Janeen, vaan päivittävät tämän muutaman poikkipuolisen sanan ja uhmakkaan eleen varaan.

Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätäänkin poliittisesti vaimoa tähdellisempi musta tohtori, entinen palkkasotilas (Samuel L. Jackson), joka keksii katua intiaaneille ja meksikolaisille tekemäänsä pahaa töksähtävässä tunnustuspuheessa. Tämänkaltaisilla hatusta vedetyillä kaneilla elokuva uskottelee olevansa nyt historian hyvällä puolella ”kritoisoidessaan” orjakauppaa ja kansanmurhia.

Suurinta syntisäkkiä ei silti soviteta transatlanttisten liittolaisten Amerikan ja Britannian niskaan vaan vanhaa korruptoitunutta manner-Eurooppaa edustavan Belgian velkaantuneelle kuninkaalle ja tämän ahneuden sokaisemalle palkolliselle.

Hämmentävän keinotekoiselta näyttävälle visuaaliselle kuvastolle tuhratun puusta pudonneen (sic) keitoksen jäykkää konservatiivisuutta alleviivaa kongolaisten työntäminen pelkiksi uhreiksi ja sijaiskärsijöiksi, joiden yläpuolelle heidän kanssaan elänyt mutta verenperimästään oppineisuutensa ammentanut Tarzan kohoaa.

Viidakon kuningas on kenties haavoittuvainen mutta silti valkoinen yli-ihminen verrattuna mustiin alkuperäisasukkaihin.

Ensimmäisen suuren kansainvälisen elokuvapääosansa tekevän Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta ironisoimaan moninkertaista myyttiä ja paksua legendaa. Kasvottomimmat Potter-elokuvat ohjannut David Yates on jälleen kerran hajuton leipäpappi ilman persoonallisen kädenjäljen häivää.

ELOKUVA:
Tarzanin legenda
Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Alexander Skarsgård, Samuel L. Jackson, Margot Robbie, Djimon Hounsou, Christoph Waltz
2016, 110 minuuttia
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta