Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva
martin

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

Kommuuni (2016): Elokuvan vallankumousta yrittänyt ohjaaja syöttää nyt nostalgiaa

Unelmia ja illanistujaishommia eli tanskalaista nostalgiaa elokuvassa Kommuuni.

Epätasainen tanskalaisohjaaja Thomas Vinterberg oli vielä 1990-luvulla johtoroolissa nuorten radikaalien ryhmässä, joka halusi palauttaa elokuvan juurilleen tarkat opinkappaleet julistaneessa dogma-liikkeessä, jonka tunnetuin jäsen oli maan tärkein nykyohjaaja Lars von Trier.

Pienehkön ja jo alussa kurittoman joukon teesit rihkamasta riisutusta ilmaisusta, muun muassa lisävalaistuksen ja musiikin hylkäämisestä, eivät tietenkään johtaneet vallankumoukseen viihteen kyllästämässä filmiteollisuudessa, vaikka vastaiskun yritykselle voikin nostaa hattua. Vaikea sanoa, kuinka vakavissaan he todellisuudessa olivat. Ehkä kyse oli herätyshuudon kaltaisesta kokeilusta.

Vinterberg oli lopulta itse ensimmäisiä rivistä irtautuneita. Hän valmisti täysin perinteisillä tekniikoilla pari englanninkielistäkin elokuvaa. Hänen viimeisimpänsäkin, niin ikään englanninkielinen Kaukana maailman menosta (2015) tehtiin kansainvälisten tähtinäyttelijöiden kanssa usean maan yhteistuotantontona. Näissä teoksissaan ohjaaja on selvästi vieraalla maalla, ja mainittu romaanisovitus jo latteuden huippu.

Tissien, pyllyjen, pimppien ja pippelien vilahtelut olisivat toki mahdottomia amerikkalaisessa valtavirrassa.

Kommuuni (2016) näyttääkin Vinterbergin taustaa vasten ensin kiehtovalta paluulta uran alkupuolen muutosta vaativaan viestiin ja yhteisövalaisuun. Hänen läpimurtonsa oli porvariperheen sisällä paisettaan kasvattavaa mätää uskaliaasti puhkova dogma-elokuva Juhlat (1998), joka on ohjaajan juhlituin työ tänäkin päivänä.

Kommuunin henkilöt esitetään niinikään omanlaisinaan kapinallisina, vaikka he edustavatkin 1970-luvun muotivirtaa halutessaan muodostaa yhteisen asumisyksikön, joka eroaa perinteisen kodin ja sille tyypillisen hierarkian ajatuksesta. Keskiluokan kahleista vapaa yhteisö on tietysti paradoksi, koska uusioperheen asukkaat korvaavat yhteiskunnan instituutiot hähmäisellä ideologialla, joka johtaa riipaisevaan tragediaan.

ELOKUVA:
Kommuuni
Ohjaus: Thomas Vinterberg
Pääosissa: Trine Dyrholm, Ulrich Thomsen, Helene Reingaard Neumann
2016, 112 minuuttia
Yksilön murtumispistettä Vinterberg lähestyy kuitenkin pehmentävällä nostalgialla, joka maistuu etenkin alun humoristisuudessaan liikaa kaupalliselta kompromissilta vaikuttaakseen täysin rehelliseltä. Samalla teoriassa liberaalia näkökulmaa säestää konservatiivisuus ja sen perässä koko elokuvaa kaavamaisuus. Tissien, pyllyjen, pimppien ja pippelien vilahtelut olisivat toki mahdottomia amerikkalaisessa valtavirrassa.

Vanhemmistaan vieraantuneen yliopisto-opettajan ja television uutistenlukijana toimivan vaimon käsiin putoaa Kööpenhaminan porhoalueelta perintönä miljoonatalo, jonka kohtalo ratkaistaan aluksi vahvemmalta vaikuttavan Annan mielen mukaan. Kommuunin perustamista ja asukkaiden valikoitumista ei kuitenkaan ohjaa minkäänlainen epookkia täsmentävä poliittisuus. Parin ratkaisu vaikuttaa sen jälkeen komediaelokuville tyypilliseltä päähänpistolta, mikä ei liene Vinterbergin syvällisin aikomus.

Taloon valikoituu sekalainen joukko enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä tyyppejä, joilla on hyvin vähän annettavaa avioparin kriisiksi solahtavaan tarinaan omillaan. Kun lehtori heittäytyy suhteeseen oppilaansa kanssa, pelin tahdit yhtäkkiä määräävä Erik huomaa jakavansa kotia paitsi vaimonsa myös nuoren rakastajansa kanssa. Oluen ja viinin täyteiset, aluksi iloiset illat huvilalla kiristävät lopulta kaikkien hermoja ääripisteeseen.

Tanskalainen Kommuuni on kuin ristisiitos kahta meilläkin levitettyä ruotsalaista elokuvaa. Lukas Moodyssonin Kimpassa (1998) ja Jörgen Bergmarkin Ruotsalainen avioliitto (2010) eivät ole täysosumia mutta vihlaisevampia kuin Vinterbergin ohjaus, johon myös lapset kirjoitetaan mukaan teennäisen tuntuisesti. Rakkauden ja kuoleman ikiaikainen läheisyys tuottaa kalpeita tuijotuksia ja hiljaista apatiaa, mutta Vinterbergin ponnistelut jäävät pintaan.

Kommuuni kyllä koettaa kriittisyyttäkin ulottamatta sitä kunnolla elämänvalheisiin, joita useilla henkilöillä vaikuttaisi olevan hilpeän juhlintansa alla. Paratiisi on ilmeisen näennäinen, mutta elokuva ei tohdi ivata petkuttajien kaksinaamaisuutta ja pelkuruutta. Maahanmuuttajamiehen itkukohtaukset, vaimonsa menettänyt juoppo ja sairas poika eivät tuo makua sillisalaattiin.

Harmi, että Trine Dyrholmin mykkänä pitkään pysyvä kipeä haavoittuvuus jää elokuvan yksinäiseksi valopilkuksi, osoitukseksi, ettei onni ole koskaan järkeilyä.

Virtuoottisen roolin tekevä Benedict Cumberbatch loistaa: Paha, pahempi, Rikhard III

Benedict Cumberbatch tekee vaikuttavan roolityön tyrannikuningas Rikhard III:na.

Yle Teeman esittämän “Ontto kruunu” -tyyppisen produktioin tähden tv-veron kantaminen saa oikeutuksensa. On suomalaistenkin laatudraaman ystävien onni, että Britanniassa on yhä kolme kirjainta, joihin voi luottaa: B, B ja C. Siellä osataan yhä arvostaa William Shakespearea, jonka kuolemasta tuli loppukeväästä kuluneeksi 400 vuotta.

Shakespearen kahdesta suuresta kuningasnäytelmästä dramatisoidun  Ontto kruunu -sarjan päätösosassa “Rikhard III” tullaan lähelle absoluuttista pahuutta. Jo kahdessa osassa nähdyssä “Henrik VI:ssakin” oli julmuuksia aika tanakasti, mutta nyt nimihenkilö on jopa shakespeariaanisessa mittakaavassa aivan hirviöimäisintä lajia.

Sellainen, jota hänen veljensä vaimo kutsuu “mädättyneeksi saastaksi” ja jonka äiti toivottaa tervemenneeksi taisteluun sanoilla “kunniaton olet ja väkivaltainen, olkoon kuolemasi samankaltainen”.

Rikhardin tie kuninkaaksi on siis verellä päällystetty. Hän hävittää ympäriltään kaikki, jotka asettuvat esteeksi tai saattaisivat jossain myöhemmissä vaiheissa olla uhkana. Hän ei tee lukua siitä, tapattaako vihollisia, ystäviä tai kaikkein läheisimpiäänkin.

Yle Teema
Ontto kruunu: Rikhard III
Lauantai 27.8. klo 21
Elokuvasarjan kolmososassa Lancaster ja York-sukujen käymä verinen Ruusujen sota lähestyy loppuaan. Shakespearen näytelmässä se huipentuu siihen, kun maahan ratkaisutaistelun tuoksinassa suistettu tyrannikuningas huutaa kuuluisan repliikkinsä: “Hevonen! Hevonen! Valtakunta hevosesta!”

Hevosta Rikhard ei saa, mutta valtakunta menee silti. Alkaa Henrik VII:n vähän rauhaisampi kausi.

Juonipaljastus on tässä tyly, mutta toisaalta näin suuren, vuosisatojen saatossa paljon esitetyn klassikon kyseessä ollen se ei ehkä sitä enää ole.

Shakespeare kuvasi Rikhardin kyttyräselkäisenä, ontuvana muotopuolena, mistä aiheutunut katkeruus sysäsi nuoren herttuan kaameuksiin  hänen raivatessaan tietään valtaan. Tv-elokuvassa rujous kuvataan häkellyttävän todentuntuisesti. Rikhard III:n roolin virtuoottisesti tekevä Benedict Cumberbatch lataa hahmoon vielä sellaisen määrän henkistä rampuutta, että alta pois. Hahmon suoraan kameralle sähisemät kommentit vain korostavat häijyyttä.

Muutenkin elokuvassa on tarjolla brittiläistä Shakespeare-tradition mukaista voimanäyttelemistä komeimmillaan. Esimerkiksi Judi Dench, Sophia Okonedo ja Keeley Hawes saavat tilaa tehdä hienot naisroolit muuten aika miehisessä melskauksessa. Vaikuttavuutta lisää, että näyttelijöiden suuhun kirjoitettu dialogi on säilytetty uljaan runollisena.

Keskustelua aiheesta

Aikansa kohukolmiodraaman yhden osapuolen tarina

Kuva: Jarkko Antikainen
Processed with PICSPLAY
Taina Mättö (vasemmalla) on Venny, Eeva Kosonen Tilly a Kari Siitonen Juhani Kirsti Mannisen kirjoittamassa, kulttuurihistoriasta tutussa kolmiodraamassa.

Mäntsälän  Jokelanseudun kylässä toimiva Latoteatteri majailee nimensä mukaisesti vanhassa ladossa, joka on kunnostettu kylän yhteiseksi kokoontumistilaksi.
Latoteatteri tuntuu kesäteatteriesityksissään keskittyvän suomalaisiin kantaesityksiin, jotka käsittelevät usein lähiseudun historiaa. Onkin arvostettavaa, että  ihmisille valotetaan  näinä juurettomuuden aikoina heidän oman asuinympäristönsä historiaa teatterin keinoin.

Latoteatteri, Mäntsälä
Kirsti Manninen: Tilly
Ohjaus Kirsi Jokela – Lavastus Leif Sund, Valtteri Seppänen, Kirsi Jokela – Puvut Varpu Hapuoja – Rooleissa mm. Eeva Kosonen, Taina Mättö, Kari Siitonen, Valtteri Seppänen, Antti Vuori, Minna Vartia, Mari Koli, Riitta Vainio, Tuire Peltola, Kirsi Saikkonen

Ahon rakastettu ja uranainen

Latoteatterin tämän kesän esityksessäkin aihe on lähiseudulta. Kirsti Manninen on kirjoittanut Tilly Soldanin vaiheista elämäkertanäytelmän. Tilly kuuluu Mannisen nimeämään “Tuusulanjärven  kolmen muusan”  porukkaan Aino Sibeliuksen ja Maija Halosen rinnalla.

Nuo kaksi muuta ovat olleet esillä Latoteatterin ohjelmistossa edellisinä kesinä.

Tilly Soldan on jäänyt Suomen kulttuurihistoriaan lähinnä lankonsa kirjailija Juhani Ahon rakastettuna. Aho oli mennyt nopeasti naimisiin Tillyn siskon, kuvataiteilija Venny Soldanin kanssa, mutta Aho ja Tilly ilmeisesti rakastuivat tahollaan ensi näkemältä. Aho ei pystynyt luopumaan kummastakaan naisesta, ja vaikka tämä hämmentävä kolmiodraama oli suvun tiedossa, laajemmin sen toi julkisuuteeni vasta Antti J. Aho kirjoittaessaan Juhani-isänsä elämäkerran.

Tilly loi kyllä merkittävän uran itsekin lastenhoitolan emäntänä ja lastenhoidon opettajana, kuten Kirsti Manninen näytelmän alussa muistuttaa. Lapsista pitävä Tilly sai lopulta kokea äitiyden onnen, kun hän synnytti Aholle lapsen, Nisse-pojan. Kuvastaa sukujen vapaamielisyyttä, että Nisse sai aseman perhekokonaisuudessa, vaikkei ihan kivuttomasti.

Omintakeinen perusasetelma

Manninen on valinnut hiukan erikoisen näkökulman Tillyn tarinaan. Hän on ottanut kerronnan pohjaksi Nissen ja Ahojen pojan Heikin elokuvaprojektin filmata Tillyn ja heidän isänsä pitkän suhteen vaiheet. Näytelmässä on siten mukana melkoinen joukko Ahojen ja Soldanien sukujen jäseniä. Kerronta risteilee 1950-luvun alun filmaustilanteissa ja 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun historiallisissa kohtauksissa.

Hiukan aikaa menee ennen kuin pääsee henkilögalleriaan ja  juonikuvioihin sisälle.

Harrastajanäyttelijöiden esityksissä ihan parasta on aina heidän intonsa ja paneutumisensa rooleihin. Eeva Kosonen  kolmiodraaman päähenkilö Tilly Soldanina tuo hyvin esiin nuoren naisen vaikean aseman, jonka tämä on kuitenkin päättänyt kestää tunteidensa kannattana.

Kari Siitonen Ahona osoittaa kyllä rakkautensa, mutta näyttää myös omat sotkuisettunteensa ja syyllisyytensä vaimoaan kohtaan.

Vennyn (Taina Mättö) kohtalona on joutua tasapainoilemaan ja kätkemään sisimmät ajatuksensa.

Heikki (Valtteri Seppänen)  ei tahdo oikein uskoa kaikkea, mitä Antti-veli (Kirsi Saikkonen) on käsikirjoitukseen kirjannut. Nissenä Antti Vuori yrittää pysyä veljesten erimielisyyksien ulkopuolella.

Tilly-näytelmä kertoo suomalaiseen kulttuurihistoriassa näkyvästi vaikuttaneiden persoonien vaikeasta suhdeverkosta. Vaikka yhdessä näytelmässä ei asiasta voi kertoa kuin hiukan pintaa raapaisten, on Tilly näkemisen arvoinen esitys.

Nykyajassakin on hyvä muistaa, että ihmiset ovat jo yli sata vuotta sitten eläneet samanlaisissa ilojen ja surujen ristiaalloissa kuten me. Nämä kolme näytelmän henkilöä pystyivät toteuttamaan päämääriään  ja jättämään vielä pysyvät jäljet Suomen historiaan kaikkien siviilielämän vaikeuksiensa keskellä.

Anja Salminen

Keskustelua aiheesta

Huima ilta Huvilassa: Jimmy Webbin tuhannen ja yhden yön musiikilliset tarinat

Kuva: Kari Hulkko
jimmy webb huvilateltassa
Jimmy Webb osoitti Huvilan konsertissaan olevansa paitsi hieno lauluntekijä, myös verraton viihdyttäjä ja tarinaniskijä.

Helsingin juhlaviikkojen Huvila-teltassa ei varmaan ole aiemmin nähty niin monelle populaarimusiikin kirkkaimmille tähdille biisejä kirjoittanutta lauluntekijää. Jimmy Webb on myös saanut amerikkalaisen musiikkibisneksen liki kaikki tärkeimmät palkinnot ja huomionosoitukset, ja hän on itse asiassa ainoa lauluntekijä, jolle on myönnetty Grammy-palkinto kolmessa keskeisessä kategoriassa – säveltäjänä, sanoittajana ja sovittajana.

Kun Webbin tekemiä kappaleita ovat levyttäneet sellaiset eri genrejen mahtinimet kuin Frank Sinatra, Nina Simone, Art Garfunkel, Linda Ronstadt, Glen Campbell tai Donna Summer unohtamatta The Fifth Dimension -yhtyettä, ei ole ihme, että hän ei ole itse esiintyvänä artistina kohonnut sellaisiin sfääreihin ja mega-arvostukseen kuin laulunkirjoittajana.

Ehkä tähtien varjoon jääminen ei ole ainoa syy Webbin matalampaan profiiliin omien laulujensa esittäjänä. Huvila-teltan konsertti näet osoitti, ettei hän ole laulajana sieltä virtuoosimaisemmasta päästä. Aivan ykkösluokan esiintyjä, viihdyttäjä ja tarinakertoja hän kuitenkin on, joten lauluäänen puutteet korvautuvat vahvalla läsnäololla. Etenkin, kun hän osaa heittää äänellisestä händikäpistään itseironista läppää ja pyytää jopa yleisöä auttamaan kohdassa, jossa äänen pitää nouste erityisen korkealle.

Vakuuttava setti

Webbin konserttien perussettiin ei kuulu kuin kymmenkunta kappaletta, mutta liki puolet puolitoistatuntisen konsertin kestosta kuluukin laulujen ympärille kutoutuvien tarinoiden kertomiseen.Yhdistelmästä syntyi musiikillinen tarinailta, joka piti Huvilankin katsomossa intensiteetin huipussaan alkuakordeista viimeisiin kiitoksiin.

Jimmy Webbin biisilista Huvilateltassa
The Highwayman
Galveston
By the Time I Get to Phoenix
Didn’t We?
Up, Up and Away
Do What You Gonna Do
All I Know
Wichita Lineman
MacArthur Park
Time Flies

Juttua piisasi joka biisin ympärille riittoisasti, ja name-dropping oli armotonta, mutta varsin oikeutettua. Jos esimerkiksi Sinatra on tullut sanomaan tuolloin vielä teini-ikäiselle klopille tämän tekemästä kappaleesta, että se on komein rakkauslaulu, minkä hän on kuunaan kuullut, niin saahan sitä omaa häntäänsä vähän nostaa.

Webbin tarinointi oli ennen kaikkea suurille artisteille hattua kohottavaa. Erityisen lämpimän huomion sai laulu-uransa jokunen vuosi sitten alzheimerin taudin takia lopettamaan joutunut Glen Campbell, jolle Webb kirjoitti enemmän lauluja kuin kellekään toiselle.

Mukavia olivat myös muistot vuoden biisinä 1968 Grammy-palkitusta Fifth Dimension -hitistä “Up, Up Away”, jonka Webb vakuutti jälleen kerran olevan vain laulu kuumailmapallosta. Ei siis mistään filosofisesti korkealentoisemmasta tai vaikkapa sen ajan innoittamasta pilvimatkailusta. – Se nousi USA:n Top 40 -listalla  ensimmäisellä viikolla sijalle 25, ja voin vakuuttaa, että se oli sen listan ainoa kappale, joka ei kertonut huumeista,”, Webb virnuili.

Huvila-keikan alku oli suorastaan tyrmäävä. Klassikkoputki “Highwayman”, “Galveston”, “By the Time I Get to Phoenix” ei jättänyt sijaa epäilyksille: nyt todella ollaan suuren amerikkalaisen laulukirjan äärellä ja sitä lukee sen kirjoittaja itse. Muutenkin setti oli rakennettu varmoille kivijaloille. Kymmenestä kuullusta biisistä kuusi löytyi arvostetun amerikkalaisen listalehti Billboardin erikseen Jimmy Webbin kappaleista laatimalta Top 10 -listalta.

Jos oli setin alku silkkaa murhaa, niin pieni kuolema ravisteli yleisöä lopussakin. Webbin ehkä kaksi kaikkien aikojen tunnetuinta laulua hänen itsensä totutusta aika poikkeavalla tavalla esittämänä ponnauttivat kansan aplodeeraamaan seisaaltaan. Campbellille kirjoitetun jättihitti “Wichita Linemanin” ja irlantilaisnäyttelijä Richard Harrisin ikimuistoisesti 1980-luvulla kärisemän “MacArthur Park”  -pop-sinfonian jälkeen standing ovation oli kerrankin kohdallaan.

Encorena kuultu, Rosemary Clooneyn myöhäisemmällä urallaan levyttämä “Time Flies”  oli kaunis päätös hienolle illalle.

“Limppunen” lämppääjänä

Mies ja piano -pohjalta suuria sävelteoksiaan pelkistänyttä Webbiä ennen Huvilan lavalle nousi suomalaisessa mittakaavassa liki saman mittaluokan lauluntekijä. Dave Lindholmilta pelkistyksiin on totuttu, ja yksin luuttu- ja slidekitaransa kanssa hän nytkin stagella oli.

Päinvastoin kuin illan spiikkeri lupaili, Daven vajaan tunnin setti ei koostunut siitä ihan tutuimmasta klassikkokamasta. Toki repertuaarissa olivat myös ne isommat hitit kuten “Annan kitaran laulaa vaan” “Joo, joo mä rakastan sua” ja “Pieni ja hento ote”, mutta myös ei ihan joka päivä kuultua tavaraa. Dave esimerkiksi polkaisi homman käyntiin parin vuoden takaisella luomulaululullaan “Hoida puut” ja bluesimmassa jaksossa kuultiin muun muassa  Big Boy Crudupin “That’s All Right Mama” alkuperäisessä, ei elvismäisessä muodossaan.

Maittava setti, hyvin samanmoinen kuin kuultiin Työväen Musiikkitapahtumassa toissa kesänä.

Keskustelua aiheesta

Juhlaviikkojen avauskonsertti: Kokeillen ja varman päälle

Kuva: Anu Pynnönen
verkko Kuriton pieni
Dalia Stasevskan johtamaa Helsingin juhlaviikkojen Kuriton kesäyö -konserttia siivitti myös Danceteam International -tanssiryhmä.

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo
Kuriton kesäyö
HKO ja RSO, kapellimestarina Dalia Stasevska; Paperi T (rap), Lauri Porra(Omniwerk), Teemu Korpipää (live-elektroniikka)
Danceteam International

Juhlaviikkoperinne kuplii Helsinginkin kohdalla. Flow-festivaali sai vasta sormen pystyyn ahneuden ja narsistisen kiiltokuvakävelyn vallattua turhan keskeisen sijan. Jälkiä riittää.

Festivaali tarkoittaa juhlaa (juhlallista), ilon ja mieltä kohottavien kokemusten tuottamista. Optimaalisen tunnelman luominen ei ole yksinkertainen asia.

Ongelmaksi tuntuu muodostuvan se, miten kohdistaa ohjelmisto mahdollisimman suurelle yleisölle. Se varmistaisi paitsi talouden, myös intiimimmät tilaisuudet, kokeilut ja uudistukset. Samalla on muistettava, että jonkin vuoden kuluttua kaikki saattaa olla vallan toisin.

Yleisö on oikullinen, kyllästyminen yleistä, odotukset kaikessa hajanaisuudessaan suuria. Samalla lailla järjestäjät saattavat olla liikatietäviä, väärin oikeassa. Yhtälö on hankala, toivoa sopiikin että ymmärrystä riittää puolin ja toisin. Ratkaisujen suhteen on laskettava tarkkaan, toisaalta on oltava ennakkoluuloton. Onni saattaa kohdata rohkean.

Porra tosissaan

Lauri Porran “Kohta”-teos on vakavamielinen kannanotto niin yleisen kuin yksityisenkin maailman tilaan.

Alakuloinen harmonia vie heti alussa ajatukset syvälle aiheeseen. Latautunut RSO esittelee teoksen ilmaisukirjoa, draaman henki mukaanlukien. Vaskien vahva osuus, vivahteikkaasti sahaava rytmikäs jousisto, lyömäsoitinten riitinomainen jyske täyttävät partituurin. Toiston tehot ovat käytössä, erilaisia soitinnus- ja orkestrointiesimerkkejä riittää. Akustinen sointi ja Teemu Korpipään loihtima elektroninen taso ovat tasapainossa. Porran uusvanha soitin Omniwerk muokkaa hillitysti maisemaa. Laulaja-lyyrikko Paperi T avaa ikkunat ihmissisimpään ja maailman nykytilaan. Saranat natisevat.

Magnus Lindbergin tilausteos “Two Episodes” oli saanut lontoolaisilta ohjeen muistaa Beethovenin IX sinfoniaa. Myös Sibeliuksen pieni pianoteos “Capriccietto” on teoksen taustalla. Säveltäjän tietotaito tuottaa täysipainoisia, jänniä harmonisia sävyjä. Teos uhkuu valoa ja voimaa, paloittelee materiaalia seesteisen tasapainoisesti, tarjoaa vietävän tai oik. vuotavan kauniita hetkiä. Säveltäjäuskollista tahtotyyliä. Lindbergin suvereniteettia luonnehtii käsite intensiteetti. Ote on aina määrätietoinen, vaikka tuntu olisi miten hauras. Riemastuttava loppunousu sopisi festivaalikruunuksi. Dalia Stasevska näytti mihin kapellimestarimatka on jo edennyt. Orkesterin pitävää hallintaa, tulkinnan tietoista näkemyksellisyyttä. RSO totteli ja heittäytyi.

Orkesteriloistoa RSO:sta HKO:hon

Kun orkesteri vaihtui HKO:ksi, muuttui musiikkityylikin. Mendelssohnin Kesäyön unelman alkusoitto oli valon kesämaasta herännyt, Suomiluonto kun on koivunlehteä isompi käsite. Keveys hämmästytti, heleys oli ilmavaa rytminen päästely vastapainona. Täällä laskemattoman auringon maassa voisi joskus ottaa mallia tällaisesta kesäyön käsittelystä ja kohtaamisesta. Teoksen tanssiryhmä esitteli Kesäyön taitojaan akrobaattisen näyttävästi.

John Luther Adamsin minimalismin jälkikaiku, “Become Ocean”, on tauottomana hyökyvä meren ja musiikin symbioosi. Teoksessa kaikuu hitaan liikkeen käskyvalta, lakkaamattomien maininkien musiikillinen huokaus, häilyvänä vangitseva liike. Matkaa luonnehtii palindromi-tekniikka, paluu alkuun. Paperi T:n uhkakuvakin sai tukea. Kun jäinen napaseutu sulaa, muuttuuko ihminen silloin osaksi vettä, valtamerta?

Dalia Stasevska hioi Mendelssohnin “Kesäyön unelman” näkymättömistä langoista pidellen ikimuistoisen kokemuksen. Adamsin raskaana vellova massa eli hitaassa liikkeessään. Lindbergin värikylläinen teos piteli otteessaan, virkeä tulkinta. Porran teos teki näyttävästi kunniaa uudelle tulokkaalle.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta