Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

Kari Heiskanen ohjaa jo toistamiseen Seitsemän veljestä – Kivi-klassikko ensi kesänä Suomenlinnassa

Kuva: Kari Hulkko
Kari Heiskasella on tältä vuosikymmeneltä tuntumaa kansallisten merkkiteosten ohjaamisesta kesäteatteriin, kun hän teki Haavikon Rauta-ajan Pyynikille 2011.Ohjaajan vieressä oikealla tuolloin Ilmarista näytellyt Auvo Vihro.

Ryhmäteatterin isännöimässä Suomenlinnan kesäteatterissa nähdään kesällä 2017 ”Seitsemän veljestä”. Ensi-ilta on  15. kesäkuuta, ja liput tulevat myyntiin maanantaina 27.2.

Veljesten rooleissa ovat näyttelijät Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeon), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero). Sovituksen on tehnyt Kari Heiskanen, joka myös ohjaa esityksen. Heiskanen on ohjannut Kiven klassikon menestyksellisesti   aiemminkin: vuonna 2002 hän teki Veljekset Lahden kaupunginteatteriin.

Kivi-klassikoiden ystävillä on hyvät muistot Suomenlinnasta kesältä 1993, jolloin Arto af Hällström ohjasi Hyvän Omantunnon Linnakkeeseen ikimuistoisen toteutuksen ”Nummisuutareista”.

Ryhmäteatteri lupailee tulevasta , että ”Heiskasen sovitusja ohjaus on ankarasti Aleksis Kiven eetosta kunnioittava, riehakkaan kiihkeä ja sydämeen käyvä tulkinta suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimmasta teoksesta”.

Peer Gyntillä aloitetun Ryhmäteatterin juhlavuoden kolmas ensi-ilta on marraskuussa, jolloin ensi-iltansa saa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama uusi kotimainen kantaesitys, jossa ovat mukana muun muassa näyttelijät Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Ulla Tapaninen ja Vesa Vierikko. Esityksen ohjaa Esa Leskinen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Granadassa leimahtelevat parisuhteelliset poltteet ja nasakka sananvaihto

Kuva: Yehia Eweis
Andalusialainen härkätaistelukulttuuri tunkee Harrin (Risto Kaskilahti) ja Kirsin (Sari Puumalainen) hotellihuoneeseen asti.

On kiitollista, ettei Pasi Lampelan kirjoittamassa näytelmässä ”Granada” soi  Augustin Laran säveltämä samanniminen, kvasi-intohimoinen viihdestandardi. Vaikka sen ovat levyttääneet kaikki Sinatrasta Shadowsiin ja Pavarottista Baccaraan, musiikin livenä näyttämöllä esittävä PK Keränen ei sen mahtipontisia sävelkulkuja kitarallaan tapaile.
Kiitos siitä. Ja siitä vähäeleisemmästä, tyylikkäästä näyttämömusiikista.

Muutenkin Lampelan kipakka komedia välttää kliseet niin Andalusia- kuin parisuhdeosastolla. Noista jälkimmäinen on draaman kannalta se ehdottomasti tärkeämpi juttu, tapahtumapaikka toissijainen, jopa yhdentekevä, kun yhdessä ja samassa hotellihuoneessa koko ajan ollaan. Nähtävyyksiä Alhambroineen käydään toki katsomassa, mutta ne ovat esillä vain reunarepliikeissä ja sivulauseissa, ei esimerkiksi videoissa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna
Pasi Lampela: Granada

Ohjaus Pasi Lampela – Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen – Musiikki PK Keränen – Valot Harri Kejonen Ääni Esa Mattila – Rooleissa Sari Puumalainen, Risto Kaskilahti; kitaristi PK Keränen

Lampela ei olekaan ole videomiehiä. Hän luottaa sanaan, oli kyse sitten historiallisista näytelmäteksteistä, perhetragedioista tai komedioista, joista kirjailijan draamatuotannossa ei tähän mennessä olekaan juuri päästy nauttimaan.

Vanhat ja uudet suolat

Granadan tapahtumat tiivistyvät siis lomahotellin huoneeseen, jonne alunperin on tarkoitus majoittua vain Kirsin, toimittajan, joka on kaupungissa jäljittämässä isoisänsä vaiheita Espanjan sisällissodassa. Matkalle mukaan änkeytynyt Kirsin entinen heila Harri joutuu varaussekaannuksen vuoksi asettumaan lisävuoteelle samaan luukkuun – ja kas, siinähän on jo draamakomedia ainesta kerrakseen. Etenkin, kun nykyisestä vaimostaan äsken eronnutta Harria vanha suola janottaa aina vaan, mutta Kirsillä on jo uusi kierros nimeltä Patrik menossa.

Harri peittelee aluksi varsin aggressiivisestikin syytä siihen, miksi on ollut vapaa lähtemään Kirsiä eskorteeraamaan Espanjaan, mutta aika pian käy selväksi, että loppuunpalaminen poliisin työssä on vienyt hänet sairaslomalle.

Pariskunta käy muutaman päivän ja vähän yönkin aikana läpi mennyttä suhdettaan ja uudelleenlämmittelyn mahdollisuuksia. Niinhän siinä käy, että hormonit hyrräävät kumpaisellakin, myös ensin tiukasti hanttiin pistävällä Kirsilläkin siihen malliin, että Harrin epämukava lisävuode jää tyhjänpantiksi. Mutta että pidemmälle kuin satunnaiseen lomaseksiin… Sitä mahdollisuutta/mahdottomuutta käännellään ja kaulitaan sitten hartaammin.

Lampelan kahdelle näyttelijälle kirjoittama vuoropuhelu on viihdyttäväon iskevimmillään silkkaa screwballia parhaiden Cary Grant-Katherine Hepburn -perinteiden tyyliin. Granada-näytelmä ei kuitenkaan jumitu tykittämään vain napakoita verbaalisia gageja, vaan saa lisävirtaa päähenkilöidensä arkisuudesta ja elämänmakuisesta siviilikriisinhallinnasta, jota kumpikin tahoillaan on parisuhteissaan joutunut toteuttamaan.

Näin syntyy myös dialogisia törmäyksiä, kun toinen on jossain asiassa kuolemanvakavissaan ja toinen virnistelee vastaan – ja jo kohta osat vaihtuvat.

Granadasta olisi tullut vielä kompaktimpi ja komediana ehkä hauskempikin, jos Lampela olisi malttanut karsia rönsyjä. Nyt parituntinen on ahdettu turhan täyteen: tiivistunnelmaisen parisuhdesanailun rinnalla kulkee paitsi tuo Kirsin sukututkimus sisällissotajuonteineen myös piipahduksia milloin antiikin Kreikan mytologiaan, Euroopan pakolaisvirtoihin, kick-boxingiin tai härkätaistelun syvimpään olemukseen.

Pari parina

Sari Puumalaiasella on Kansallisteatterin tämän vuosikymmenen produktioista plakkarissaan sarja hienoja rooleja, joissa on sekä arkista uskottavuutta että tarkkaan viritettyä komediallisuutta: ”Nenäpäivän” Irma, ”Dreamteamin” Jutta, ”Pahan äitipuolen” se parempi äiti Sari. He saavat nyt rinnalleen tämän Granadan nelikymppisen Kirsin, jolla on jalat maassa, mutta pää samaan aikaan vähän pilvissä. Lapsen teko vilkkuu mielessä biologisen kellon tikittäessä, mutta mieheen sitoutuminen siinä sivussa on vaikeampi rasti.

Puumalainen säätelee taidolla suuria ryöpsähdyksiä ja mikrotason ele- ja ilmearsenaalia. Näin Kirsi on alusta loppuun ihan lihaa ja verta, täysin katu-uskottava (vain hänen toimittajatyön käytännöistään saatan olla kyseenalaistavampi).

Risto Kaskilahti on tehnyt Helsingin kaupunginteatterissa niin paljon revittelempää komediaa ja silkkaa farssia, että hänen kanssaan joutuu tekemään vähän enemmän töitä, jotta löytää Harrista saman uskottavuustason kuin Kirsistä – mutta sehän on enemmän varautuneen katsojan ongelma kuin näyttelijän. Eikä Kaskilahti niitä farssimaneereita nyt haitaksi asti viljele, antaapa vain Harrille erilaisen temperamentin kuin vastapoolille.

Se, että Puumalainen ja Kaskilahti ovat siviilissäkin aviopari, on ja ei ole olennaista esityksen kannalta.  Merkityksellisintä on kaiketi se, että isot, keskinäiset tunteenpurkaukset ja toisen reaktiot niihin ovat varmasti tulleet heille tutuksi vuosien varrella. Siksi Granadan sanailut ja sanattomaksi jäämiset tuntuvat hyvin luontevilta.

Toisaalta molemmat ovat Willensaunan lavalla rooleissa, eivät dokumentoimassa perhe-elämäänsä, joten näyttelemistä pitää viedä Kirsin ja Harrin ehdoilla. Ja toki ohjaaja Lampelankin, joka Granadallaan osoittaa olevansa myös kelpo komediantekijä, ei vain norénilaisten perheahdistusten tai muiden kriisien kuvaaja.

Keskustelua aiheesta

Aki Kaurismäki palkittiin parhaasta ohjauksesta

Kuva: DPA / Lehtikuva

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki palkittiin lauantaina Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla parhaasta ohjauksesta. Hän kilpaili elokuvallaan Toivon tuolla puolen.

Elokuva kertoo suomalaisesta kauppamatkustajasta (Sakari Kuosmanen) ja syyrialaisesta pakolaisesta (Sherwan Haji), joiden polut risteävät.

Kaurismäki kiitti tuoreeltaan gaalayleisöä lyhytsanaiseen tapaansa toteamalla englanniksi: kiitoksia todella paljon.

Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa helmikuussa, ja sen on nähnyt elokuvateattereissa tähän mennessä jo 24 000 katsojaa. Elokuva aiotaan laittaa erittäin laajan levityksen myös ulkomailla.

Pääpalkinnon, eli Kultaisen karhun voitti unkarilainen elokuva On Body and Soul, jonka ohjaaja on Ildiko Enyedi.

Kaurismäkeä pidettiin yhtenä vahvana ennakkosuosikkina myös pääpalkinnon voittajaksi.

Lars von Trierin kynästä syntyy myös uskottavaa komediaa

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Linnateatterin Pomo!-komediassa Rami (Teemu Aromaa, toinen oikealla) palkkaa Kriston (Mikko Nousiainen, oikealla) näyttelemään yrityksen johtajaa. Työntekijät (vasemmalta Linda Wiklund, Jere Hultin, Suvi Aarrekari ja Tom Petäjä) eivät ole vakuuttuneita.

Linnateatterissa on viime vuosina totuttu näkemään kahden tai kolmen näyttelijän komedioita, joissa lennossa vaihtuvia rooleja on jopa kymmeniä. On siis virkistävää nähdä näyttämöllä peräti kuusi näyttelijää. Varsinkin, kun komedia etenee sujuvasti.

TEATTERI

Linnateatteri, Turku

Lars von Trier: Pomo!

Suomennos ja ohjaus Mika Eirtovaara – Sovitus Jack McNamara – Lavastus Peter Ahlqvist – Puvut Anniina Kuula – Valot Esa Näykki – Ääni Marko Korkeaniemi – Rooleissa Mikko Nousiainen, Teemu Aromaa, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Jere Hultin ja Suvi Aarrekari

Tanskalainen Lars von Trier tunnetaan monista ihastuttaneista ja kohauttaneista elokuvistaan kuten ”Breaking the Waves” (1996), ”Dogville” (2003), ”Antichrist” (2009)  ja ”Melancholia” (2011). Näytelmä ”Pomo!” on sovitettu  Trierin ohjaamasta ja käsikirjoittamasta elokuvasta ”Koko homman pomo” (2006).

Elokuvaohjaajan synkät sävyt tuntuvat Linnateatterissa kaukaisilta. Pomo! on raikas, koska von Trier rakentaa taitavasti jännitteitä ja haastaa katsojaa – kuitenkin naurun kautta.

Mika Eirtovaaran suomennoksen turkulaistamiseen saatiin erityislupa. Näytelmässä turkulainen pienyritys käy kauppoja venäläisen firman kanssa. Alkuperäistekstissä tanskalaisesta it-yrityksestä on kiinnostunut islantilainen bisnespomo.

Farssimaista toimistoarkea

Näytelmässä yrityksen johtaja (Teemu Aromaa) on rennon ilmapiirin turvatakseen esittänyt alaisilleen olevansa yksi heistä ja väittänyt, että suurin pomo asuu Yhdysvalloissa. Jotta kaupat venäläisten kanssa saadaan tehtyä, pomo palkkaa liiketapaamista varten näyttelijän (Mikko Nousiainen) esittämään johtajaa. Tarkoituksena on myydä firma ulkomaalaisille, jolloin työntekijät saavat potkut ja pomo isot rahat.

Näyttelijä Kristo ottaa roolinsa tosissaan ja haluaa luoda tapaamisesta jännitysnäytelmän. Roolinsa kautta hän tapaa yrityksen osastopäällikköjä ja joutuu selittelemään oikean omistajan juonittelemia tekoja. Selonteon jälkeen Kristosta tulee työntekijöiden uusi suosikki. Tästä voimaantuneena hän laittaa firman omistuskirjat sekaisin.

Vaikka näytelmän loppu kärjistyy farssimaiseksi sekoiluksi, paketti pysyy kasassa. Katsojia puhutellaan it-yrityksen yt-uhan alaisina toimistorottina, mikä Kriston rakentamassa trillerissä on toimiva tehokeino.

Varmaa näyttelijäntyötä

Lars von Trierin komedia piristää ilman kaksimielisellä huumorilla mässäilemistä. Ohjaaja Mika Eirtovaara on saanut näyttelijöihin samaa raikkautta.

Roolisuoritukset ovat tasapainoisia, eivätkä vilise näyttelijöiden maneereja – jos ei Tom Petäjän silmien pyörittelyä lasketa.

Vaikka Kristo on draaman tavoittelussaan jopa maaninen, Mikko Nousiainen luottaa selkeään ja rauhalliseen ilmaisuunsa. Teemu Aromaa on hermoheikkona yritysjohtajana energinen ja fyysisyydeltään juuri roolin sopiva.

Vaikka naisten roolit jäävät Pomo!-näytelmässä harmittavan sivuun, varsinkin Linda Wiklund vakuuttaa. On mukavaa nähdä häntä vahvan naisen roolissa (tiukka bisneslady Liisa), kun esimerkiksi Emma-teatterin kesänäytelmissä Wiklundille on useimmiten nakitettu kaikki bimbohahmot.

Lambergin virkistävä vaikutus

Taiteellisena johtajana viime elokuussa aloittanut Kalle Lamberg on ollut Linnateatterille raikas muutos. Produktioissa on edelleen taattua linnateatterimaisuutta, mutta juurtuneita tapoja on ravisteltu: näyttämö on täytetty näyttävillä lavasteilla ja usealla näyttelijällä.

Uutta on myös Näytönpaikka-pilottihanke, jonka kautta Jere Hultin ja Suvi Aarrekari ovat päässeet  mukaan Pomon näyttelijäkaartiin. Näin on tarjottu näyttelijänurasta kiinnostuneille nuorille tilaisuus näyttää kykynsä ammattiteatterin produktiossa.

Toivottavasti Linnateatterissa jatketaan Pomon viitoittamalla tiellä.

Ellinoora Sandell

 

Tallenna

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Eva ei avautunut

Eva Dahlgren tunnetaan toki paremmin musiikintekijänä, mutta muutama kirjakin (joista kolme lapsille) on siinä sivussa syntynyt.

Mikäs nyt mätti? Olisiko visan lehtiversiossa ollut väärä palautuspäivämäärä, joka vaati vastauksia perille ennen kuin lehti oli ilmestynyt, vaikuttanut ”äänestysprosentin” romahtamiseen? Vai komeiden talvipäivien houkutus muihin kuin kirjallisiin aktiviteetteihin? Vai ehkä simppelisti se, että tehtävä vain koettiin liian vaikeaksi?

Joka tapauksessa ihan pohjakosketusta hivottiin tällä viikolla: kolme vastausta, joista vain yksi oikea. Iso hatunnosto kaikille, myös rohkeasti kotimaisen rockin persoonia ehdottaneille.

Helsinkiläinen riemuvisalainen (mukana kaikki 25 vuotta!) Sirpa Taskinen sen tietysti tiesi.

Eva Dahlgren (s. 1960) ei todellakaan tule ensimmäiseksi mieleen, kun genrenä on ’Pohjola-rock’. Hän on musisoinut muun muassa Esa-Pekka Salosen ja Tukholman sinfoniaorkesterin kanssa, ja hänen laulunsa (kuten esimerkiksi ’Vem tänder stjärnorna’) ovat usein kaukana ainakin hevirokista.

Kirjassaan ”Kuinka lähestyä puuta” (2005, suom. 2006) Dahlgren kertoo laulujensa synnystä ja matkoistaan Lontooseen, Pariisiin, Helsinkiin, Phuketiin, Melbourneen, Ahvenanmaalle – melkoista menoa – ja pohtii onko hän (tuolloin) 44-vuotiaana jo liian vanha poptähdeksi. Kirja päättyy Helsingin juhlaviikkojen konserttiin vuonna 2005, jossa hän taisi esiintyä Huvilateltassa.

Ruotsissa (ja varmaan muuallakin) Dahlgren on ollut kestosuosikki jo vuosikymmenten ajan, levyjä on myyty miljoonatolkulla. Hänen avioliittonsa Efva Attlingin kanssa lienee Ruotsissa tasoittanut tietä tasa-arvoiselle avioliitolle, joskin Efva nykyisin on naimissa miehen kanssa.”

Sen verran Sirpan aloitukseen, että ”rock” on käsitteenä laajempi kuin usein kuvitellaan. Sen sateenvarjon alle mahtuvat hyvin vaikkapa Ruotsissa vasemmistolainen lauluntekijä Björn Afzelius, poppikone Roxette kuin herkistyttävä Eva Dahlgrenkin. Nuo kaksi viimeksi mainittua muuten osallistuivat uransa alkumetreillä 1987 neljän bändin yhteiselle kiertueelle otsikolla ”Rock runt riket”.

Pertti Vuorela Espoosta edustaa jälleen visaukon ihailemaa tervettä visahenkisyyttä, jossa ei vääriä polkujakaan kavahdeta.

”Nyt oli niin vaikea visa, että se jäi ratkaisematta. Vastaan kuitenkin, vaikka tiedänkin olevani väärässä.

Lukuisista suomalaisista pop-muusikoista päädyin A. W. Yrjänään (s. 1967), joka on tullut tunnetuksi CMX-yhtyeen laulajana, sanoittajana ja basistina. Hän on myös säveltänyt suurimman osan yhtyeen lauluista.

Hain kirjastosta Yrjänän teoksen ’Päiväkirja 1995–2008 – Taiteesta ja elämästä’ ja kahlasin sen läpi. Yli 400-sivuisesta päiväkirjasta ei sitaattia kuitenkaan löytynyt. – – –

Yrjänän sanoituksissa on paljon symboliikkaa ja vaikutteita. Tutustumisen arvoinen ja kiintoisa muusikko-runoilija, joten visan ’lähetystehtävä’ toimi erinomaisesti.”

Myös Veikko Huuska Ikaalisista koettaa rohkeasti kepillä jäätä.

”Tämä rock-minisarja menee niin kirkkaasti out off my box, kirjallisessa mielessä, että yhtään ei hävetä, vaikka arvaankin väärin.

Luulisin silti – ehkä – että kyseessä on Pelle Miljoona (Petri Samuli Tiili) ja hänen genre-teoksensa ’Roudari’ (2014). Kyseisenä vuonna Haminan Tervasaaressa paljastettiin rock-legendan patsas (taiteilija Heimo Suntio). Olen sitä paitsi asunut Haminassa, joten jotain yhteyttä sentään löytyy.”

Niukalla viikolla palkinnot kaikille, Sirpalle viini, Veikolle ja Pertille kirja.

Viikon 7 sitaatti

Viikon tehtävästä tyhjentävä vihje heti pöytään: tarkkaavaisen lehdenlukijan ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.  Visajanalla taas tuoretta tekoa, tämän vuosikymmenen alkua on tämä kiitelty teos, jonka kirjoittaja on juuri debytoinut toisen taiteenlajin parissa.
Kuka, mikä teos? Vastaukset viimeistään 22.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Samana aamuna isoäidin padan pohjalla oli kiemurrellut kaksi puolen metrin mittaista, vastakuoriutunutta mustan mamban poikasta. Pienimmät lapset olivat keränneet linnunmunia välipalaksi kylän ympäriltä ja kätkeneet osan munista isoäidin pataan. Mutta ihmeelliset, kookkaat munat eivät kuuluneetkaan satumaiselle, kirjavalle linnulle niin kuin lapset kuvittelivat, vaan maailman nopeimmalle käärmeelle.
Isoäiti, joka aina tiesi mitä tehdä, oli iskenyt käärmeenpoikasten päät murskaksi kivellä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta