ehdokasmainos

Beatles-tuottaja George Martin on kuollut

Kuva: Lehtikuva
martin

Beatlesin viidenneksi jäseneksi luonnehdittu George Martin on kuollut. Beatlesin kanssa levytyssopimuksen tehnyt ja suurimman osan yhtyeen levyistä tuottanut Martin kuoli 90-vuotiaana tänään, kertovat useat viestimet.

Lisäksi levy-yhtiö Universal vahvisti tiedon hänen kuolemastaan.

Beatles-rumpali Ringo Starr pahoitteli Martinin poismenoa Twitter-viestissään. Starrin mukaan Martinia jäädään kaipaamaan.

George Martinin Beatlesille tuottamista singleistä 23 kipusi listaykköseksi Yhdysvalloissa ja 30 Britanniassa.

Martin tuotti myös muiden artistien kuten Dire Straitsin levyjä.

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Tuottoisa bisnes pyörii kissojen ympärillä, mutta niitä ei ole jalostettu luonnottomiksi, kömpelöiksi ja sairaiksi kuten koiria

Petri Pietiläinen kirjoitti pari vuotta sitten Koirien maailmanhistorian, joka sai Lauri Jäntin säätiön palkinnon. Nyt Pietiläinen on kirjoittanut samantapaisen kirjan kissojen historiasta.

Yllättävästi  Pietiläinen tunnustaa rakastavansa eniten juuri kissoja. Niitä hänellä on ollut ja on monia,  ja niiden nimet kerrotaan lapsuudesta tähän päivään kirjan esipuheen kiitossanoissa.

Hiirillä ja muulla saaliillaan leikkiviä kissoja pidetään julmina, mutta harva eläin on joutunut ihmisen taholta niin julman kohtelun uhriksi kuin kissa. Salaperäistä, itsenäistä ja maagista seksuaalisuutta säteilevää eläintä on pidetty, erityisesti länsimailla pari sataa vuotta kestäneiden noitavainojen aikana, noitien ja paholaisen kätyrinä tai valepukuna.

Pahuuden väriä kantava mustakissa joutuikin synkimpien vainojen kohteeksi ja uskottiin,  että sen omistajatkin muuttuivat pahan palvojiksi. Vielä tänäänkin mustakissa saa kärsiä turkinvärinsä vuoksi,  ja esimerkiksi eläinsuojissa ne jäävät usein ilman uutta omistajaa ja joudutaan lopettamaan.

Ennen keskiaikaa kissoja arvostettiin eniten  muitakin eläinjumaluuksia palvovassa Egyptissä. Syynä osaksi kissan maaginen luonne: esimerkiksi eläimen pimeässä loistavia silmiä pidettiin merkkinä selvänäöstä,  ja Kuolleiden kirjoissa kuoleman jälkeen tietä taivaaseen etsivä saa henkien kieltä ymmärtävän Kissan oppaakseen.

Antiikin Kreikkaa on pidetty koirakansakuntana mutta kissa pääsi arvoonsa Kreikassakin. On väitetty että roomalaiset sotilaat levittivät kissat eurooppaan, mutta kreikkalaiset toivat ne ensin Roomaan. Kissoja tarvittiin laivoissa, joiden mukana ne levisivät ympäri maailman.

Syynä olivat alusta lähtien kissojen suorastaan symbolisiksi saalistuskohteiksi muodostuneet hiiret ja rotat, jotka tekivät tuhojaan viljavarastoissa ja muissa ihmisten tiloissa.

1700-luvulta alkaen kaupungistumisen ja teollistumisen myötä kissat ovat siirtyneet hyötyeläimistä lemmikeiksi, ja ensimmäiset suuret kissanäyttelyt pidettiin 1800-luvulla.

Nyt rotukissat ovat valloittaneet sylit, kotisohvat ja sängyt, ja niistä on tullut perheen käseniä. Mutta onneksi niitä ei ole ylijalostettu samalla tavoin kuin koiria luonnottomiksi, kömpelöiksi ja sairaiksi. Tuottoisa bisnes pyörii kuitenkin kissojenkin ympärillä.

Kissojen ja koirien nousemisesta ihmisten rinnalle niin kielessä, kulttuurissa kuin perheissä ja kodeissa, kertoo sekin että niiden oma piiloon jäänyt historia nostetaan esiin, ihmisen tekemiä  vääryyksiä ja julmuuksia myöten.

PEKKA WAHLSTEDT

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria. Sks 2016

Keskustelua aiheesta

Äkäinen saarnamies Oliver Stone julistaa nyt Edward Snowdenin sanomaa valehtelevista viranomaisista

Sankari vai konna? Joseph Gordon-Levitt näyttelee amerikkalaisten salaiset tiedustelumetodit paljastanutta datavelhoa.

Amerikan poliittista lähihistoriaa elokuvissaan jo neljännesvuosisadan ajan ruotinut Oliver Stone tunnetaan kriittisistä epäilyistään järjestelmän puliveivauksiin, jotka ulottuvat John F. Kennedyn murhasta Vietnamin hävittyyn sotaan ja 2000-luvun finanssikriisiin.

Vuorenvarmana esiintyvässä ohjaajassa on vimmaisen saarnamiehen äkäisen julistavaa nuottia, mutta poliittisen evankelistan ajatus on alkanut falskata entistä useammin. Välillä suoran sentimentaalisiksi käyneet opetukset ovat kuulostaneet vanhan ukon horinoilta. Uran huippuvuosista on aikaa pitkän matkaa kolmatta vuosikymmentä.

Maanpaossa elävän Edward Snowdenin kuuluisa tapaus tarjoaa 70-vuotiaalle Stonelle myöhäisen kunnianpalautuksen mahdollisuutta. Sananvapaustaistelija uhrautui suuremman asian edessä paljastamalla, että amerikkalainen turvallisuusvirasto NSA urkkii kansalaisten yksityistä viestintää vastoin perustuslakia.

Nobelin rauhanpalkinnon pokanneen Barack Obaman kaudella valvontaverkkoa ensin jopa kiristettiin. Snowden avautui medialle ja jämähti diktatorisen Putinin Venäjälle, häpeällisesti ainoaan maahan, joka suostui tarjoamaan tälle turvaa. Kotimaassaan Yhdysvalloissa Snodenia uhkaa edelleen syyte maanpetturuudesta.

Suomessa Snowden on “tietovuotaja”, mutta vika ei ole hänen.

Elokuvaohjaaja Laura Poitras oli yksi hongkongilaisen hotellin uumenissa vaarallisista salaisuuksista kuulleista median edustajista. Hän ohjasi aiheesta Oscar-palkitun Citinzenfourdokumentin vuonna 2014. Stonen näkemys ihmisoikeuksien puolustajasta menee syvemmin yksilöön, jättimäisen koneiston pieneen palaseen, jonka omatunto ei enää kestä sen päälle kaatuvaa valheiden verkkoa.

Suomessa Snowden on “tietovuotaja”, mutta vika ei ole hänen. Englannin kielessä rikosten paljastaja on “whistleblower”, kuin erotuomari, joka puhaltaa pilliin virheen merkiksi.

Tämän vuoden Oscar-veikkailuihin mukaan nostettu Snowden (2016) kertoo lahjakkaan datanörtin kapuamisesta NSA:n ja CIA:n organisaatioissa. Moderni aihe ei kuitenkaan peitä kuvauksen perinteisyyttä.

Joseph Gordon-Levittin näyttelemä nimihenkilö ei ole sosiaalisten suhteiden mestari, mutta hallitsee työnsä paremmin kuin muut. Hän pääsee riittävän lähelle huippua havaitakseen puutteet, joilta ei voi sulkea silmiään. Takarivin tallaajasta tulee etusivun julkkis, tietoisesti mutta vastoin tahtoaan. Gordon-Levitt tavoittaa Snowdenin matalan äänen ja empivän varovaisuuden. Lopun juonikkuus ja kilohymyt muistuttavat fiktion laeista.

Yksilönvapautta ja yksityisyyttä ei oikeasti enää ole, mutta lopulliselle tienjakajalle on pitkä matka.

Amerikkalaisten ohjaajien ykkösrivistä pudonnut Stone on saanut mukaansa kovia näyttelijänimiä, mutta suuret studiot hylkivät aihetta ja tuotantobudjetti on sikäläisittäin maltillinen.

Rakkaustarina kähminnän takaa nostetaan teoksen toiseksi suureksi kysymykseksi. Parisuhde perustuu avoimuudelle, johon yhä sulkeutuvammaksi ja epäluuloisemmaksi käyvällä päähenkilöllä ei olisi varaa. Ainoa, musiikkivideomainen seksikohtaus Gordon-Levittin ja Shailene Woodleyn välillä näyttää juuri niin väkinäiseltä kuin se vain voi elokuvassa, joka ei sitä kaipaa.

ELOKUVA:
Snowden
Ohjaus: Oliver Stone
★★★☆☆
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Shailene Woodley, Melissa Leo, Zachary Quinto, Tom Wilkinson, Rhys Ifans, Nicolas Cage
2016, 135 minuuttia
Kenen tahansa ohjaajan kertojantaidot ovat koetuksella elokuvassa, jonka aihe edellyttää tietokoneen näytön tuijottelua ja ryppyotsaisia keskusteluja neljän seinän sisällä. Rhys Ifansin Nosferatu-henkinen kalpeilu luiskahtaa välillä vitsin puolelle. Nicolas Cagen sivuosa paitsioon joutuneena veteraanikouluttajana tuntuu turhalta ja häiritsevältäkin, jonkinlaiselta myyntipuolen myönnytykseltä.

“Snowden” pitää silti otteessaan. Etenkin toisella puoliskolla, kun sävyt synkkenevät ja tiedustelun todellisuudesta liikaa oppiva muukalainen huomaa ulkopuolisuutensa. Yksilönvapautta ja yksityisyyttä ei oikeasti enää ole, mutta lopulliselle tienjakajalle on pitkä matka.

Ihminen Snowden haluaa jokaisen miettivän tykönään, kumpi on tärkeämpää: turvallisuus vai vapaus? Stone ei peittelee omaa mielipidettään: Snowden on väärinymmärretty patriootti, joka ei halua hyötyä henkilökohtaisesti eikä sitä myöskään saa. Arkisen elämän tasoa ohjaaja ei saa yhtä lailla haltuun, mikä saa elokuvan tuntumaan ajoittain pinnalliselta. Trillerimäisyyden hyväksyy helpommin, koska kyse on ajojahdista.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Verinen sarja syrjäytti Frasierin valtaistuimelta

Kuva: Lehtikuva

Los Angelesissa televisiosarja Game of Thrones on palkittu parhaan draamasarjan Emmy-palkinnolla. Samalla siitä tuli eniten Emmyjä voittanut kerronnallinen draamasarja. Sarjalla on nyt 38 Emmyä.

Sarjalla oli ennestään 35 Emmy-tunnustusta. Sitä edellä oli Frasier-televisiosarja, joka on vuosien saatossa kerännyt 37 Emmyä.

Sunnuntaiyönä Suomen aikaa käydyn Emmy-gaalan myötä Game of Thrones on tähän mennessä voittanut parhaan draamasarjan Emmyn lisäksi parhaan draamasarjan ohjauksen sekä käsikirjoituksen Emmyn.

Keskustelu- ja muut ajankohtaisohjelmat mukaan luettuna eniten Emmy-palkintoja on haalinut viihdeohjelma Saturday Night Live, jolla on 45 Emmyä.

Keskustelua aiheesta

Beatlemania palasi Lontooseen – Ron Howard teki dokumentin maailman kuuluisimman yhtyeen keikkavuosista

Kuva: Lehtikuva-AFP
LKS 20160915  Britain singer-songwriter Paul McCartney (R) and muscian Ringo Starr (L) of legendary rock-band The Beatles pose arriving on the carpet to attend a special screening of the film "The Beatles Eight Days A Week: The Touring Years" in London on September 15, 2016. / AFP / Ben STANSALL - LEHTIKUVA / AFP
Two of Us. – Ringo Starr ja Paul McCartney ovat tyytyväisiä uuteen The Beatles -dokumenttiin. – Se näyttää, miten tiivis nelikko ja toimiva bändi me olimme, he ovat todenneet.

Sir Paul McCartney, 74, ja Ringo Starr, 76, The Beatles -yhtyeen kaksi elossa olevaa jäsentä, osallistuivat legendaarisesta yhtyeestä kertovan dokumenttielokuvan ensi-iltaan eilen illalla Lontoossa.

Leicester-teatterissa esitettiin Ron Howardin ohjaama yhtyeen kiertuevuosista kertova elokuva The Beatles: Eight Days a Week– The Touring Years.

Se käy läpi Fab Fourin tien Liverpoolin Cavern-klubin kellariloukusta maailman ensimmäiseksi stadionrocktähdeksi aina viimeiseen viralliseen konserttiin, jonka se soitti San Franciscon Candelstick Parkissa 29. elokuuta 1966.

Sen jälkeen he eivät yhdessä livenä soittaneet kuin oman levy-yhtiönsä katolla, epävirallisen ns. Rooftop Concertin Lontoossa 30. tammikuuta 1969.

Lontoon torstai-illassa oli aistittavissa kaikuja 1960-luvulta, suorastaan ripaus Beatlemanian paluuta. Kaikenikäiset fanit reunustivat elokuvateatterin edustaa ja salamavalot välähtelivät.

Fanit lauloivat Beatles-lauluja. Yleisössä näkyi myös kostuvia silmäkulmia, kun hymyilevät Paul ja Ringo tekivät Peace-merkkejä kuvaajille ja yleisölle.

Kutsuvierasensi-iltaan tuli maailmantähtiä Madonnasta ja Eric Claptonista alkaen. Beatlesin aina luotettava rytmiryhmä Paul & Ringo pysyi kuitenkin itseoikeutetusti huomion keskipisteenä.

Tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan John Lennonin ja George Harrisonin lesket, Yoko Ono ja Olivia Harrison.

Paulin ja Ringon rinnalla nähtiin heidän puolisonsa Nancy Shevell ja Barbara Bach.

Jokaiselle Beatles-fanille Eight Days a Week on must. Tai siis Fab.

Eight Days a Week on kerännyt laajalti positiiviset ennakkokritiikit.

Elokuva keskittyy The Beatlesin kiihkeisiin kiertuevuosiin 1962-1966, jolloin se kirjaimellisesti työskenteli kellon ympäri “kahdeksan päivää viikossa” – ja siinä sivussa teki unohtumatonta musiikkia ja valloitti maailman.

Dokumentissa nähtävät livetallenteet Beatles-konserteista on huolella remasteroitu tähän päivään. Mukana on myös materiaalia, jota ei aiemmin ole julkaistu. Filmiin on haastateltu 1960-luvun Beatles-faneja, esimerkiksi näyttelijä Sigourney Weaveria.

Shea Stadiumin konsertti New Yorkissa elokuussa 1965 huipentaa Ron Howardin rakkaudentyön. Teattereissa se päättää dokkarin 30-minuuttisena ekstaasina huippuluokan äänentoistolla.

Jokaiselle Beatles-fanille Eight Days a Week on must. Tai siis Fab.

Se myös pistää vihdoin lopullisesti pisteen Suomessakin sitkeänä elävälle juputukselle, että 1) The Beatles ei ollut hyvä livebändi 2) Ringo Starr oli/on huono rumpali.

Jos joku dokkarin katsottuaan pitää yhä kiinni asiantuntemattomuudestaan, kehotan tarkastamaan ensi tilassa lääkityksen.

Lopuksi vielä palautetta Hesarille (Näkökulma, HS 7.9.):

1.) The Beatlesin musiikissa ei lehahda menneisyys eikä ala-asteen musiikkitunnit.

2.) Beatlesin laadunvalvonta ei heitellyt pahasti.

Suosittelen sillekin “Beatles-skeptikolle” Ron Howardin dokkaria. Toki tuo pitää katsoa avoimin silmin.

All You Need Is Love.

 

Keskustelua aiheesta

HS: Kalle Holmberg on kuollut

Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari
LKS 20160913 Kalle Holmbergin Viimeinen erä -teoksen tiedotus- ja julkistamistilaisuus 13. huhtikuuta 2010. LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI
Kalle Holmberg 1939-2016.

Suomalaisen teatterin keskeisiin vaikuttajiin ja ohjaajiin lukeutunut Kalle Holmberg on kuollut, uutisoi Helsingin Sanomat tänään.

HS:n mukaan 77-vuotias Holmberg kuoli maanantaina pitkäaikaiseen sairauteen.

Holmberg ohjasi uransa aikana lähes kaikissa keskeisissä suomalaisisissa teatteritaloissa.

Hän ohjasi muun muassa Ylioppilasteatterin legendaarisen Lapualaisoopperan kantaesityksen vuonna 1966.

Suomalainen teatteri ei ollut entisensä sen jälkeen kun Ralf Långbackan ja Kalle Holmbergin tutkapari asettui 1970-luvun alussa Turkuun, edellinen teatterin taiteelliseksi johtajaksi ja jälkimmäinen sen pääohjaajaksi.

Holmberg ohjasi myös oopperoita ja kirjoitti kirjat Vasen suora ja Viimeinen erä.

Hän ohjasi Yleisradion TV2:lle Rauta-ajan vuosina 1977–1981.

Kalle Holmbergille myönnettiin useita tunnustuksia, kuten Prix Italia (1983, Rauta-ajasta) ja Pro Finlandia (1984).

Ohjaaja-käsikirjoittaja Ralf Långbacka on vahvistanut kuolinuuutisen Suomen tietotoimistolle.

Keskustelua aiheesta