Belgialainen ääni-ilotulitus avasi valloittavasti Teatterikesän pääohjelmiston

Kuva: Peter Hönnemann
Belgialainen Miet Warlop ryhmineen toi Teatterikesään vastaansanomattoman intensiivisen ja kekseliäästi toteutetun esityksen Fruits of Labor.

 

Monenlaista teatteria, musiikkiteatteria ja performanssia olen saanut noin 30-vuotisessa teatterikesähistoriassani nähdä, mutta en koskaan mitään vastaavaa kuin belgialaisen Miet  Warlopin ”Fruits of Labor”, joka avasi tänä vuonna Tampereen teatterifestivaalin pääohjelmiston. Sisältöönsä nähden vähintäänkin lystikkäästi nimetty show yhdisteli estottomasti kaikkia liki esittävän taiteen lajeja. Se oli teatteria, musiikkiteatteria, performanssia.  Ja kun sen taiteelliseen kirjoon lisää vielä kuvataiteen puolelta installaatiot, rock-estradien estetiikan lempeän parodioinnin ja luovan insinöörihulluuden, päästään tässä kuvailuyrityksessä edes vähän lähemmäksi esityksen sielua. Sitä tosin on aika mahdotonta toisintaa sanoin niin värikylläisesti, että sen kekseliäisyys, mukaansatempaavuus ja naulitsevuus pääsisivät oikeuksiinsa.

Belgialaisviisikon hedelmäsalaatilla saattoi olla paljonkin kommentoitavaa elettävästä todellisuudesta, mutta sillä ei liian pitkälle kannattanut vaivata päätään. Olihan siellä messiaanista uhrautumista krusifiksi-symboliikkoineen, oli naisen esineellistämisen alleviivausta, oli machoilevaa härkätaistelua, vähän väkivaltaa ja pelon lietsontaakin – silti oli parempi vain antaa esityksen flown ottaa valtoihinsa ja viedä.

Tampereen Teatterikesä

Miet Warlop: Fruits of Labor

Konsepti ja ohjaus Miet Warlor – Esiintyjät Miet Warlop, Joppe Tanghe, Wietse Tanghe, Tim Coenen, Seppe Cosyris

Perusasetelmassa, ikään kuin kehystarinassa, lavalla oli kolme rock-bändin muusikkoa, heidän roudarinsa. Ja kaiken takana nainen. Jätkät treenailevat, esiintyvät, haluavat tuoda itseään esille. Heidän tilaansa söi suunnaton styroksimonoliitti, jonka kimppuun he kävivät  milloin rumpukapuloilla keihästäen, milloin muin asein. Näyttämön herruudesta oli koko ajan käynnissä taistelu: rock-kukot vastaan polystyreenimöhkäle, jolla saattoi olla naisen, Miet Warlopin, sielu…

Roudarin työn hedelmiä

Roudari oli tässä stoorissa äänetön mahdollistaja. Hänen luovuutensa takasi rokkareiden luovuuden. Pitkälti hänen työnsä hedelmien äärellä nyt oltiin. Juuri hänen uurastuksensa ja päräyttävät viritelmänsä rikastuttivat rock-trion soundia. Inhoan muotisanaa ”päräyttävä”, mutta tämän esityksen kohdalla se on osuva, sillä eri tavoin pärisytettävillä rummuilla, niiden synnyttämällä biitillä, oli aika keskeinen osa koko jutun kiehtovuudessa. Roudarihahmo asetteli rummut hajalleen ympäri avaraa näyttämöä – ja katso, kohta esitystilan taivas aukesi ja tarkasti ajoitetut vesiryöpsähdykset putoilivat ”päräyttelemään” rumpukalvoja. Tarkasti, bändin komppiin yhtyen.

Fruits of Labor oli myös varteenotettava rock-elämys.

Meno äityi  vaan allattomammaksi, kun  roudari tuuppasi lavalle ison mustan laatikon, asemoi sen tarkasti suhteessa yhteen lattiatomirumpuun…  ja taas vettä rummulle, nyt eri väreissä!

Lumoavaa. Niin kuin oli Fruits of Laborin äänimaisema ylipäätäänkin, täysin valtoihinsa ottava. Se tuli korviin ja tajuntaan isosti, mutta ei volyymiltään musertavasti. Harkiten käytelty valoarsenaali tehosti latausta entisestään

Kaikkia koukkuja ei kannata edes paljastaa, jos jollakin sattuu olemaan tilaisuus päästä näkemään Fruits of Labor. Se näet kiertää koko ajan ahkerasti ympäri Eurooppaa erilaisilla festivaaleilla ja teattereissa. Se voisi sopia myös johonkin Flow-festivaalin tyyppisen, laatuun satsaavan rock-tapahtuman ohjelmistoon, sillä ei kuultu musiikkikaan pelkkää kulissia ole – joukossa on itse asiassa useampi sekä tekstillään että sävellyksenä koukuttava biisi.

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Legioonateatteri löytää sielun myös murhaajasta ja myrkyttäjästä

Kuva: Silja Sorri
Saija Saarinen on tekoälyolento ja Lauri Kapanen tekoälytutkija Legioonateatterin uutuudessa.

Tamperelainen Legioonateatteri on verkkosivujensa mukaan ”eriarvoisuutta vastustava yhteisö, joka kutsuu luokseen eri-ikäisiä, erinäköisiä ja erilaisia elämänkokemuksia omaavia ihmisyksilöitä. Heitä, jotka elämän vastuksista huolimatta uskaltavat antaa itsensä ilmaisun palvelukseen”. Syrjäytymisen vastustaminen on ollut tehtävänä teatterin runsaat 20 vuotta sitten tapahtuneesta perustamisesta alkaen.

Suomi 100 vuotta –aiheinen uutuus tuo mieleen tehtävänasettelusta nousevat kysymykset. Mitä ihminen tekee, kun hän syrjäytyy? Mistä hän on syrjässä? Mitä Legioonateatteri tekee, kun se vastustaa syrjäyttämistä ja eriarvoisuutta? Kenen tai minkä palveluksessa ihminen on, kun hän on ilmaisun palveluksessa? Miten ilmaisua palvellaan Legioonateatterin näytelmässä ”Mein Gott, mikä kansa!”?

Sarkasmi ja armo

”Hyväntahtoinen sarkasmi” kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta käsitteeltä, mutta juuri sellaiselle Legioonateatterin esityksen henki perustuu. Ajan ilmiöihin ja ihmisiin kohdistuva pilkka muuttuu Timo Seppälän ohjauksessa myötätuntoiseksi huumoriksi. Kun näytelmän esittelemää henkilöä on riittävästi rienattu, episodi päättyy tunnelmaan, jonka pohjalle läikehtii pientä liikuttuneisuutta. Käy ilmi, että olemme kaikki laadullisesti erilaisia olentoja, joita ei voi verrata toisiinsa. Se, mikä meissä on yhteistä, on mittaamatonta ja määrittelemätöntä, mutta joinakin hetkinä kipeästi tuntuvaa. Se, joka on ilmaisun palveluksessa Legioonateatterissa, on vertaamattoman erilaisuuden ja mittauksia sietämättömän arvokkuuden palveluksessa.

TEATTERI

Legioonateatteri

Mein Gott, mikä kansa!

Käsikirjoitus Timo Seppälä ja työryhmä Ohjaus Timo Seppälä Valot Heikki Häkkinen Puvustus Sofia Siltanen Lavalla Saara Heikkilä, Minerva Vaara, Heidi Rauhanen, Venla Maijanen, Jenny Kolehmainen, Juha Niemi, Jenni Veikkola, Jonne Perttala, Emily Lukkarinen, Heidi Ahonen, Sheri Latvala, Saija Saarinen, Antti Matikainen, Mikko Marttinen, Harri Rasimäki, Viivi Söderholm, Roosa Vääräniemi, Lauri Kapanen

Näytelmän henkilöiden esikuvista C. G. E. Mannerheim oli murhaaja ja P. H. J. Perä on myrkyttäjä. Murhat tunnetaan ja myrkytyksen muistoksi lauletaan komea blues, mutta molemmat pahantekijät saavat armon ja arvokkuuden. Heistä löytyy sielu. Näytelmässä Perä on äidilleen oikutteleva uneton, hellyyttä kaipaava ja ansaitseva kakara. Mannerheimilla on kaunis, kaipaava katse.

Legioonateatteri noudattaa esityskonseptia, jossa resurssit voidaan käyttää tarkasti ja monipuolisesti. Terävät dialogit ja syvähumoristiset monologit vuorottelevat ällistyttävän räväköiden joukkokohtausten kanssa. Kysymys on kieltämättä kaavasta, mutta siitä ei ole syytä luopua, koska näyttelijät ovat työskennelleet sen puitteissa kerta kerralta ilahduttavammin ja vapauttavammin. Esitykset koostuvat episodeista, jotka käsittelevät ajankohtaisia ongelmia, tai niitä kliseitä, joilla ongelmia julkisuudessa latistetaan. Myös Mein Gott –näytelmä paljastuu kaikilta osiltaan ajankohtaiseksi, vaikka muonamies Mäkinen kohtaakin siinä milloin kenraali, milloin marsalkka, milloin vapaaherra Mannerheimin. Lopulta Mannerheimista kuoriutuu siviilihenkilö. Hän on pohjoispohjalainen yksinhuoltajaäiti, joka tietää jotakin työelämästä ja syrjinnästä.

Eliitti ja maliitti

Satavuotias Suomi on luokkayhteiskunta, joka pitää noususuhdanteen oloissakin yllä työttömyyttä ja häpäisee järjestelmällisesti työttömiä. Työlliset pysyvät näin nöyrinä. Julkisuudessa ei kuitenkaan tapahdu työläisten ja kapitalistien kohtaamisia, vaan vastakkain ovat toisaalta kapitalistien hyväksi ideologista työtä tekevä väestönosa, joka kutsuu itseään eliitiksi eli parhaimmistoksi, ja toisaalta me tavalliset ihmiset, jotka ansaitsemme nimitykseksemme maliitin, eli huonoimmiston.

Työläisten ja kapitalistien yhteiskunnan toinen osapuoli on olemassa ennen kaikkea työvoimana, eli välineenä toisen rikastuttamiseksi. Maliitin ja eliitin yhteiskunnassa ihmiset eivät ole laadullisesti erilaisia, vaan niin samanlaisia, että heidät voidaan laittaa arvojärjestykseen samalla vertailu-ulottuvuudella. Viha ja halveksunta kasvavat maliitin keskuudessa. Jotkut sen jäsenet löytävät niille kohteita, jotka eivät ole syypäitä mihinkään. Eliitti puolestaan näkee aiheelliseksi vakuuttaa tuon tuostakin, että se ei pelkää.

Halveksunnan, pelon ja vihan valtaan joutumista sanotaan usein syrjäytymiseksi. Kun ihminen omaksuu huonot tunnot, hän omaksuu juuri sen, mitä riistoyhteiskunta hänelle tarjoaa. Näin ollen vihan vallassa oleva ihminen ei ole syrjässä, vaan yhteiskunnan ytimessä.

Ilmaisun palvelukseen antautuminen voi vapauttaa ytimestä, päästää vähän syrjemmälle. Legioonateatteri näyttää, että ihmisille tai ihmisten tekemille taideteoksille pätevää vertailuasteikkoa ei ole olemassa. Sen se tekee yhteiskunnassa, jossa pakkovertailulla häpäiseminen kasvaa parhaillaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Teatteriteokset eivät saa enää ansioitaan siitä, minkälaisia niiden ainutkertaiset ominaisuudet ovat, vaan miten paljon muita parempia niiden väitetään olevan tasaväliasteikolla 1 -5.  On odotettavissa, että myös Legioonateatterin Mein Gott häpäistään tähdillä sen tekijöiden julki lausumien pyrkimysten vastaisesti.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tanssiarvio: Sukellus nykyteinin maailmaan

Kuva: Sanni Siira
"Teini"-tanssiesityksen visuaalinen ilme on poimittu kellanruskealta 1970-luvulta.

Runsas vuosi sitten koreografi Janina Rajakangas aloitti harjoitukset seitsemän 13-19 -vuotiaan nuoren kanssa. Tavoitteena oli luoda esitys, joka näyttäisi, miten tämän ikäiset kokevat maailman ja elämänsä, mikä heille on tärkeää ja miltä heistä tuntuu.

Syntyi esitys nimeltä Teini.

Sen paras puoli ovat ehdottomasti nuoret esiintyjät, Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja ja Roosa Törmä. He ovat läsnä sataprosenttisesti. Heissä on kanttia ottaa haltuun neliönmallinen täysareena ja sen ympärillä istuvat katsojat. Heissä on avoimuutta, liikunnallista kapasiteettia, rytmi- ja tilannetajua sekä rohkeutta ilmaisuun. Ennen kaikkea he ovat erinomaisesti yhteen pelaava ryhmä, jossa on tilaa myös yksilöllisyydelle.

TANSSI
Zodiak Stage
Teini

Koreografia Janina Rajakangas – Puvut Kirsi Gum – Valot Jenni Pystynen – Ääni Miki Brunou – Esiintyjät Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja, Roosa Törmä

Abstrakti, paikoitellen hyvinkin hitaasti etenevä esitys nostaa esiin niitä kipupisteitä ja tärkeitä asioita, joita nuoret kokevat. Yksi niistä on katseen kohteena oleminen ja ryhmäytyminen. Nyt katsottavana on myös yleisö, johon otetaan avoin ja suora lähikontakti.

En aivan ymmärtänyt, mitä karrikoitujen valkohapsisten ja -partaisten vanhusnaamareiden päälle pukeminen ilmaisi. Piiloon pääsemistä, kaikkien vanhenemista vai sitä, että me olemme lopulta kaikki samanlaisia?

Muutenkin oma teini-ikäni on sen verran monen vuosikymmenen päässä, että ainakin osa nykyisten nuorten pahoin- ja hyvinvoinnin syistä, toiveista ja haluista ovat aivan toiset. Yksi selkeä ero on kielen käyttö. Esityksen kaikki puhe on englanniksi, joka nykymaailmassa voi nuorille olla usein yleisempi kieli kuin suomi.

Esityksen visuaalinen ilme on hyvin pelkistetty ja jopa karu. Oranssi tanssimatto, tasavalo ja yhtenäiset 1970-lukulaiset kellanruskeat pusero-housuasut, jotka ovat melkein rumat. Vain lopetus on kaunis, kun muun valaistuksen pimetessä näyttämön ylle syttyy hitaasti iso valoputkien neliö ja katonrajan kevyt savu leijailee oranssissa hehkussa kuin auringonlaskussa. Symboli toiveikkaalle tulevaisuudelle?

Teini on ilman muuta tärkeä esitys ennen kaikkea tekijöilleen. Sen prosessi on varmasti antanut heille paljon. Esityksen sisältö tavoittaa todennäköisesti syvemmin esiintyjien ikäiset katsojat tai ne aikuiset, jotka päivittäin ovat kosketuksissa heidän maailmansa kanssa.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Uusi NouNous-festivaali tarjoilee hienoja klovneriaherkkuja Cirko-keskuksessa

Kuva: Mihaela Bodlovic
Henni Karvinen esittää parhaat vuotensa jo taakseen jättänyttä kabareetähteä ja aikansa suurta diivaa NouNous-festivaalin esityksessä Helga.

Tiistaina alkoi Cirko-keskuksessa Helsingissä uusi sunnuntaihin asti kestävä nykysirkusfestivaali. Suomalaisen Kallo Collective -nykysirusryhmän järjestämä NouNous-festivaali keskittyy klovneriaan.

Se tarkoittaa useimmiten sanattomia esityksiä, joissa pääpaino on mimiikalla ja fyysisellä teatterilla höystettynä ripauksella akrobatiaa ja jongleerausta. Aihettaan esitykset käsittelevät älykkään huumorin keinoin.

Festivaalilla nähdään Kallo Collectiven oman tuotannon lisäksi myös vierailuesityksiä Meksikosta ja Uudesta Seelannista. Useimmat esitykset ovat aikuisesityksiä, mutta mukana on myös Kallo Collectiven lämminhenkinen, kasveja ja perhosen kehitystä käsittelevä lastenesitys Caterpillars viikonloppuna.

Kehon käytön monet mahdollisuudet

NouNous-festivaaliin sisältyi myös kaksi ensiesitystä, Sampo Kurpan ”Only Bones v1.1:n” Suomen ensi-ilta ja Henni Kervisen ”Helga – life of diva extraordinairen” Helsingin ensi-ilta.

Only Bones on fyysiseen teatteriin, kehon käyttöön ja klovneriaan perustuva Thom Moncktonin abstrakti ja sanaton sooloesitys, jonka hän on siirtänyt Kurpalle versioitavaksi tämän omista lähtökohdista. Koko esitys tapahtuu vain neliömetrin kokoisella alueella yhden ison riippuvan tehdasvalaisimen alla.

Kurpan Meksikossa lokakuussa ensiesittämä Only Bones oli maaginen sukellus kehon luiden ja lihasten ällistyttävään käyttöön. Minkälaisia huikeita minitarinoita syntyikään pelkästään käsiä ja sormia sekä jalkoja ja varpaita käyttämällä. Myös kasvojen ilmeistä ja päälaestaan Kurppa loi humoristisia kohtauksia. Lisäksi mukana oli myös hivenen jongleerausta.

Nounous-festivaali, Cirko – Uuden sirkuksen keskus

Only Bones v1.1.

Esiintyjä Sampo Kurppa – Ohjaus Thom Monckton – Musiikki Maximilian Latva – Puvut Sol Kellan

Helga

Esiintyjä Henni Kervinen-  Ohjaus Jenni Kallo – Lavastus ja puvut Kirsi Manninen – Musiikki Hannu Oskala – Ääni Sami Tammela – Valot Alice Leclec

Perhaps Perhaps… Quizas

Ohjaus ja esitys Gabriela Muñoz – Puvut Valentina Muñoz – Lavastus Gabriela Muñoz ja Valentina Muñoz – Video Marion Sosa -Musiikki Ernesto Paredano

Vaikka esityksessä oli käytössä Kurpan koko keho, keskittyi ilmaisu käsiin, jotka hänellä ovat todella ilmeikkäät ja monipuoliset. Intensiivinen esitys sai ihmettelemään, mitä kaikkea ihmisen kehosta saakaan irti, kun sen osaa.

Henni Kervisen upea Helga

Viime tammikuussa Rovaniemellä ensi-iltansa saanut Jenni Kallon ohjaama ja Henni Kervisen esittämä ”Helga – life of diva extraordinaire” on loistavalla tavalla huumoria, melankoliaa ja sarkasmiakin yhdistävä tragikoominen esitys vanhasta ja yksinäisestä kabareediivasta.

Kervinen on taitava klovni ja miimikko. Hän hallitsee todella upeasti mitä hienovaraisimman ilmeiden käytön ja tekemisen rytmiikan. Sen lisäksi hän on myös osaava trapetsitaiteilija, mikä tulee ilmi, kun esityksessä palataan Helgan menneisyyteen.

Sanaton esitys oli yhtä aikaa hykerryttävän hauska ja surullinen. Se oli myös täynnä lukemattomia hienoja, pieniä oivalluksia, jotka yhdessä loivat muotokuvan omaa tietänsä kulkeneesta naisesta.

Hurmaava ikuinen morsian

Meksikolainen Gabriela Muñoz toi festivaalille maailmaa jo vuodesta 2010 kiertäneen sooloesityksenä ”Perhaps Perhaps…Quizas”. Myös tässä esityksessä sekoittuivat traagisuus ja koomisuus parhaan klovneriaperinteen mukaisesti maittavaksi keitokseksi.

Muñozin Greta on yksinäinen, ikuinen morsian, joka sitkeästi etsii sitä oikeaa. Aina voi toivoa, että tällä kertaa onnistaisi. Yleisön joukosta löytyy ehdokas niin sulhaseksi, papiksi kuin morsiustytöksikin.

Esitys muokkautuu aina yleisöavustajien mukaan, vaikka Muñoz pitääkin langat käsissään. Muutenkin yleisökontakti on olennainen osa esityksen toimivuutta. Näkemässäni esityksessä avustajat uskalsivat heittäytyä ja yleisö lähti heti mukaan, joten tuloksena oli haikean hauska kuvaus rakkauden kaipuusta. Muñoz on taitava klovni ja miimikko, joka on lavalla kuin kotonaan.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Hurme – kansanintellektuelli

Kuva: Lehtikuva / Roni Rekomaa
Maanläheisyyttä rakastava Juha Hurme oli Finlandia-juhlassa kummassa kuosissa.

Finlandia-palkintojen ympärille on halki vuosikymmenten yritetty rakennella kohuja, mutta useimmiten aika köykäisin eväin ja erityisesti tuloksin, mikäli näillä kulttuuritrollauksilla on mahdollisesti yritetty vaikuttaa lopullisen valinnan tehneen (tai aikojen alussa tehneiden) päätökseen. Voimme huvituksella muistella vaikkapa 21 vuoden takaista kaunokirjallisuuden Finlandian jakoa, jossa palkintodiktaattorin valtikka oli annettu Aki Kaurismäelle. Kun ehdokaskirjojen joukkoon nousi sitten Kauko Röyhkän erilainen ja kaikenlaisia sankarikuvia raastanut sotaromaani ”Kaksi aurinkoa”, ennakkoveikkauluista tuli oikeastaan jo median ennakkopäätös:  Röyhkä voittaa.

Kaurismäki valitsi – joko piruuttaan tai jopa ihan  vilpittömin mielin – voittajaksi Irja Ranen ”Nauravan neitsyen”, suurelle yleisölle täysin tuntemattoman kirjailijan romaanin. Tyrmistys oli niin suuri, ettei mediä toennut enää edes  jälkikohinaan.

Lähes samanmoinen ”yllätys” meitä medialaisia kohtasi 1999, jolloin Jari Tervon romaanin ”Minun sukuni tarina” piti olla huumorimiehenä tunnetun komissaari Erkki Liikasen varma valinta. Vaan voi ihmettä, Eki poimi voittajan sieltä epäkaupallisemmasta päästä, Kristina Carlsonin ”Maan ääreen” -romaanin.

* * *

Nykyään yleistä mielipidettä muovailee median ohella itse Suomen Kirjasäätiökin, kun se järjestää nyt yleisöäänestyksen kunkin palkintokategorian ehdokkaista. Aiemmin Varjo-Finlandiana tunnettiin Akateemisen kirjakaupan myöntämä palkinto, joka myönnettiin sen myymälöissä parhaiten kaupaksi käyneelle kauno-Finlandian ehdokkaalle. Akateemisen arvostus on nykyisin itsessään varjo entisestä, joten Kirjasäätiön liike on ymmärrettävä. Ja Varjo-Finlandianhan on useimmiten vienyt sama kirja kuin oikean palkinnonkin, mikä selittyy sillä, että myös palkinnon julkistuksen jälkeinen loppuvuoden myynti on huomioitu lopputuloksissa; mitäpä muuta joulupukin lahjakonttiin on sullottu kuin Finlandia-voittajia.

Tämän vuoden kansanäänestyksessä kaikki kategoriat huomioiden suurin yleisönsuosikki oli lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas Mauri Kunnaksen ”Koiramäen Suomen historia”. Kaunokirjallisuuden kategoriassa ykköseksi äänestettiin Juha Hurmeen ”Niemi”.

Kyllä kansa tietää, päästään nyt sanomaan.

Elisabeth Rehnin tekemää valintaa on pidettyän varmaan siellä täällä odotettuna, varsinkin kun ehdolla ei poikkeuksellisesti ollut yhtään suomenruotsalaista romaania hänen tehtäväänsä hankaloittamassa. Oli kansansuosikki tai odotettu lopullinen  voittaja, Hurmeen romaani on joka tapauksessa  hyvä valinta. Ja ratkaisu tuskin aiheuttaa kohinaa. Itse en voi lähteä  sanomaan tätä kirjan sisällön perusteella, sillä se odottaa vielä lukemistaan. Puhun miehestä itsestään, johon olen oman työni merkeissä ja hänen töidensä kautta saanut vähän tutustua.

Hurme on hyvä valinta siksi, että kaikenlaisten yleisöjen, niiden oppineempien ja toisaalta niin sanottujen kansan syvien rivien, on helppo pitää hänestä. Hänessä on aimo annos intellektuaalisuutta, mutta vielä rutkemmin kansanomaisuutta. Sydämeltään teatterimiehenä ja itsekin näyttelijänä usein lavalle nousseena hän on hyvä puhuja ja esiintyjä. Hänen habituksensa on usein metsäläisellä tavalla arkinen, helposti lähestyttävä. (Olikin hämmentävä nähdä hänet keskiviikon Finlandia-juhlassa vastaanottamassa palkintoa tummassa puvussa ja kraka kaulassa). Hän ei änkeydy parrasvaloihin, mutta kun niihin pääsee tai joutuu, hän esiintyy yleensä tavalla, joka jää mieleen.

Ja totta vie, Hurmeen palkintopuhe Finlandia-bileissä oli ikimuistoinen, yksi sytyttävimmistä kautta aikain. Erityisesti ruotsinopettajat ympäri maata ovat hänen esiintymisestään varmasti mielissään. Kaksikielisyyttä kavahtavat pseudonationalistit eivät siitä kaiketi pitäneet. Puheensa ruotsiksi lausutussa kulttuuris-kirjallisesssa osassa hän näet nimesi tärkeimmäksi kirjallisiksi oppi-isikseen Elmer Diktoniuksen, Gunnar Björlingin, Runar Schildtin ja Lars Huldénin, ja alleviivasi, että niin Agricola kuin Aleksis Kivikin – ”två viktiga suomipoikaa” – olivat täydellisen kaksikielisiä.

– För et, som inte förstod vad jag nyss sa, har jag ett enkelt råd: opetelkaa ruotsia, juntit! Maailmankuvanne avartuu kummasti, julisti Hurme Kansallisteatterin lavalta.

Olisiko tuosta jälkikohun aiheeksi? ”Hurme haukkui suomalaisia junteiksi – katso kuvat!”

* * *

Oikeastaan juuri  Kansallisteatterista Juha Hurmeen ehkä vähän vastentahtoinenkin nousu isomman yleisön tuntemaksi kirjailija-teatterimieheksi alkoi, kun hänen ensimmäinen maan suurimpien teattereiden näyttämöillä esitetty näytelmänsä ”Europaeus” veti  keväällä -14 Willensaunan täyteen ilta illan jälkeen. Näytelmästä saatu Eino Kalima -palkinto, saman suuruinen kuin Finlandia muuten,  oli kirsikka kakun päälle.

Kansallisteatterista Hurmeen löytää ensi keväänäkin, kun hän ohjaa pienelle näyttämölle uuden näytelmänsä ”Lemminkäinen” – matka suomalaisen kulttuurihistorian syvyyksiin siis jatkuu.

Keskustelua aiheesta

”Pettämätön rytmitaju” – Vesa Vierikko sai Ida Aalberg -palkinnon

Kuva: Kari Hulkko
Vesa Vierikko Don Quijoten roolissa Ryhmäteatterissa vuonna 2011.

Vesa Vierikko on saanut joka toinen vuosi jaettavan Ida Aalberg -näyttelijäpalkinnon. Palkinto on suuruudeltaan 15 000 euroa.

Palkintoraadin mukaan Vierikko on monipuolinen ja persoonallinen näyttelijä, jolla on työssään pettämätön rytmitaju ja täydellinen läsnäolo näyttämöllä. Vierikon ura pitää sisällään valtavan määrän rooleja teatterissa, televisiossa ja elokuvissa.

– Vesa Vierikko on elämää tarkkailemalla omaksunut laajan inhimillisen materiaalin, hallitsee sen ja pystyy muutamilla taitavilla vedoilla hahmottamaan rooleille olennaiset ominaisuudet. Lisäksi hänellä on erityislaatuinen taito fyysistää roolihenkilön ajatukset, raati hehkuttaa.

Nuoren näyttelijän 7 000 euron suuruinen kannustusapuraha myönnettiin Samuli Niittymäelle. Ida Aalberg -mitalin elämäntyöstään sai ohjaaja Kaisa Korhonen.