Helsingin Sanomissa Marko Junkkari sunnuntailehden artikkelissaan 24.3. käsitteli SDP:n vaaliohjelmaa ja vaalien lähestymistapaa varsin myönteisessä hengessä. Hän piti puolueen vaalilauseesta: ”Meillä taitaa olla sama suunta”. Hän lainasi Antti Lindtmania, joka HeSassa muutama päivä aikaisemmin totesi, että SDP on joutunut tilanteeseen, ”jossa kaikki rakentavat kampanjansa SDP:tä vastaan, mutta meillä ei ole mitään päävastustajaa”.

Marko Junkkari piti SDP:n vaalitaktiikkaa tältä osin sangen onnistuneena. Siitä välittyy hänen mielestään pääministerillinen kuva.

Mutta muutama kommentti sallittakoon niin kauan kuin vielä on aikaa. Yhtään ääntä ei ole vielä annettu. Kaikki on vielä auki.

Ensinnäkin haluan jatkaa Lindtmanin Antin lausetta siitä, ettei SDP:llä ole mitään päävastustajaa, sanoilla: ”paitsi nukkuvien puolue”. Eduskuntavaaleissa ja vielä selvemmin toukokuun lopun europarlamentin vaaleissa äänestysprosentti ratkaisee muutoksen syvyyttä ja suuntaa. Suomen äänestysaktiivisuus on varsin alhainen verrattuna muihin Pohjoismaihin. Nuoret, vähävaraiset, työttömät ja vähän koulutetut äänestävät heikommin. Se on sosiologinen dilemma.

Meidän on pyrittävä tältä osin saamaan aikaan muutos Suomessa vallinneeseen huonoon trendiin. Saataisiinpa vähävaraiset taas vetämään viivaa.

”On jälleen aika rakentaa Suomesta maa, joka on inhimillinen, tasa-arvoinen ja reilu”. Se on vaaliohjelmamme ydinviesti ja sen sisältö on vakava.

Onhan Suomi hyvä maa. Emme muuten olisi kansainvälisten tilastojen kärjessä. Mutta monelle se on myös kylmäkiskoinen ja eriarvoinen. Viime aikojen skandaalimaiset vanhusten hoivan ja lasten suojelun puutteet todistavat sen. Epäonnistuneet lainsäädäntöhankkeet ja käsittämättömät byrokratiakoukerot puhuvat tätä onnellisuustilaa vastaan. Koulutuserojen lisääntyminen, varallisuuserojen kasvu, työhön pääsyn vaikeutuminen rakennemuutoksen seurauksena ovat kaikki ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii kovaa, konkreettista työtä.

Maahanmuuttopolitiikkamme on oltava inhimillinen. Se on vastaisen varalle rakentamista Suomen kaltaisessa, nopeasti harmaantuvassa maassa.

Ilmastopolitikkamme on oltava radikaali, realistinen, johdonmukainen ja kansainvälisesti erittäin aktiivinen. Nämä käsitteet eivät ole keskenään ristiriidassa, päinvastoin jos todellisia tuloksia halutaan saada aikaan.

Kenen kanssa tehdään muutos?

Kuluneella vaalikaudella Suomessa on harjoitettu blokkipolitiikkaa. Tähän päädyttiin siksi, että porvaripolitiikan kabineteissa näin päätettiin. Näin piti näyttää SDP:lle ja ammattiyhdistysliikkeelle kaapin paikka, vasemmistolle yleensä porvarillisen Suomen voima, vihreille piirrettiin raja, tänne muttei pidemmälle. Pyhään kolmen ässän triumviraattiin ei haluttu edes suomenruotsalaisia tai kristillisiä mukaan sotkemaan kuvioita. Se ei sopinut silloin Timo Soinin pirtaan eikä Juha Sipilänkään.

Viime vaalien jälkeinen tilanne on jo muuttunut kaikilta osin. Porvariyhteistyö on jälleen kerran kariutunut Suomessa. Blokkipolitiikka on murentunut, hallitus on kaatunut, Soini hävisi oman pelinsä, Sipilän ja Petteri Orpon takit ovat kääntyneet nurin päin.

Hallitus hävisi sotensa, kuten näillä palstoilla niin monta kertaa uumoiltiin.

Vaalit käydään siis jo radikaalisti muuttuneissa oloissa.

On oikein, ettei SDP:n johto ole lyönyt ennakkoon kantojaan kiinni tulevan hallituksen kokoonpanosta. Emmehän me tiedä, olemmeko edes mukana. Onhan Suomi edelleen vankasti porvarillinen maa.

Mutta minun kaltaiseni sivustakatsoja voi ajatella ääneen. Jos Suomessa halutaan saada aikaan inhimillisiä, tasa-arvoisia ja reiluja ratkaisuja, se tapahtuu parhaiten vasemmiston ja keskustan voimin. Tästä on kuitenkin paljon käytännön esimerkkejä. Parhaana mainittakoon koulu-uudistus.

Meillä taitaa olla melkein sama suunta.