Urheiluelokuvien ytimessä olevat sankaritarinat toistavat kulunutta kaavaa vaikeuksien kautta voittoon nousevista altavastaajista. Esimerkiksi Rockysta (1976) alkanut tolkuton elokuvasarja ripustautui suuren yleisön kaipaamaan ristiin niin uhrautuvasti, että masokistisen jeesuksen oli suostuttava nyrkkeilysäkin rooliin piestäväksi ennen havahtumistaan myyttisiin voimiinsa iskeä vastustajansa lattiaan.

Urheilun vaarallisimpiin lajeihin lukeutuva nyrkkeily kiinnostaa elokuvantekijöitä varmaankin myös siksi, että se mahdollistaa kärsimyksestä jalostuvan taistelutahdon pelkistämisen vain kahden henkilön väliseen kamppailuun kehässä, jossa ratkotaan jopa elämän ja kuoleman välisiä kysymyksiä. Monesti pugilistit ovat suurkaupunkien slummeista tai maaseudun köyhyydestä nousseita kouluttamattomia ajelehtijoita, jotka yhtä hyvin olisivat voineet päätyä laskemaan tiilenpäitä. Juureva sosiaalinen tuntuma yhteisön arkeen on myös yksi Kuin raivon härän (1980), Martin Scorsesen avainteoksen, tenhoavuutta.

Kuosmanen kaivaa tappiosta intiimin sisäisen kamppailun.

Juho Kuosmanen tunnistaa perinteen ja samalla erkanee siitä. Jo maailmallakin noteeratussa esikoiselokuvassa asetutaan toki heikomman asemaan sinänsä perinteisesti tunnustelemaan tämän mahdollisuuksia maineikasta suosikkia vastaan suuren titteliottelun alla.

Kuten nyrkkeilijä Olli Mäen uraa seuranneet tai siitä lukeneet tietävät, suomalaisässän tilaisuudesta amerikkalaista mestaria vastaan ei seurannut suuren yleisön hehkuttamaa historiallista legendaa vaan urheilulliseen nöyryytykseen päättynyt vihlaiseva tappio kotiyleisön edessä.

Joku toinen olisi tehnyt elokuvan siitä, kuinka Mäki puri maailmanmestaruusottelun häviöstä sisuuntuneena hammasta ja nousi pari vuotta myöhemmin Euroopan mestariksi. Kuosmanen sen sijaan kaivaa tappiosta intiimin sisäisen kamppailun.

On totta kai nostettava hattua debyyttiohjaajan uhkarohkealle yritykselle, joka ei lakonisessa pienuudessaan ja mustavalkoisessa ulkoasussaan kerjää osakseen kaupallista kohottavuutta, kuten niin moni muu hänen sukupolvensa trenditietoisen nousukkaan tekele. Lievää vastamäkeä kulkemalla voi erottua suuremmassakin massassa, kuten Hymyilevälle miehelle (2016) kävi Cannesin filmifestivaalien arvostetussa kakkossarjassa, jonka voiton elokuva nappasi.

Lisää aiheesta

“Herkullisen lakonista huumoria” sisältävä Hymyilevä mies kilpailee Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnosta

Suomalaisohjaaja Cannes-valinnasta: “Otellaan ja katellaan, miten käy”

Ranskassa jos missä osataan arvostaa Aki Kaurismäen kaihoisalle romanttisuudelle kylkensä kääntävää toiveikasta sentimentaalisuutta, joten minään jättiyllätyksenä palkintoa ei voi pitää. Semminkin kun Kuosmanen oli jo aiemmin palkittu festivaaleilla oppilastyöstään Taulukauppiaat (2010). Tällä viikolla Hymyilevä mies nimettiin Suomen ehdokkaaksi Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkintoon.

Vaikka Hymyilevä mies kertoo nyrkkeilijästä ja päällisin puolin tämän valmentautumisesta, sen todellista polttoainetta on pieni, syventymistään vielä vartova romanssi, jonka Mäki (Jarkko Laine) kokee kotikylän kaunottaren (Oona Airola) kanssa ja joka asettaa mestaruusottelun merkityksen vaakalaudalle ainakin tiukan ja omaakin asemaansa Mäen rinnalla pönkittävän managerin Elis Askin (Eero Milonoff) mielestä. Milonoff tekee suurisuisen maailmanmiehen roolin aika samantyyppisesti kuin ”Remun” Ganesissa (2007).

Kihlaukseen johtava teerenpeli on arkailevan Ollin ja itsevarman Raijan katseilla ja eleillä tasapainoileva lemmenleikki. Pidän kyllä näyttelijöistä ja heidän hakkailustaan. Nyrkkeilyelokuvan draamaa ja kaarta toivova pettyy varmasti, mutta elokuvasta taidemuotona kiinnostuneille sillä on annettavaa.

Pakko silti sanoa kriittiseen sävyyn, ettei elokuvan varovainen tunneilmaisu – ja maailma — osu aivan siihen hermoon kuin odottaisi tämänkaltaiselta, eräänlaiselta vaihtoehtoelokuvalta. Vaikkei teos hohkaakaan vastaavaa kylmää tyylikkyyttä kuin vaikkapa Betoniyö (2012), Pirjo Honkasalon etäinen ohjaustyö nousee useammin kuin kerran mieleen elokuvan katsomisen aikana. Myös Hymyilevän miehen tien päässä odottanee Jussi-palkinto, ellei Jättiläinen (2016) lyö sitä kanveesiin.

Voi olla makuasia, mutta Mäen sisäinen kuva jää hieman ristiriitaiseksi. Ehkä joku toinen pitää sitä kiinnostavana. Minun on vaikea nähdä päähenkilössä sitä sisukasta taistelijaa, joka laihdutti itseään kilotolkulla ”väärään” painoluokkaan ja päätti vielä myöhemmin nousta lattiasta uusiin korkeuksiin.

Eittämättä muotovalio teos, joka kaipaisi lyhyesti sanottuna sisältöönsä jonkin hiertävämmän kysymyksen kuin sen, suostuuko kotikontujen mielitietty vielä tanssiin epäröivän partnerinsa kanssa, jossa ei ole muka rahtuakaan lajille ominaista show-miestä. Vaikka tämän pehmeän romantikon kaipauksen tunnistaa, jää se vähän puolitiehen.

RANE AUNIMO