Zodiak Stage: The emotional life of a dog/What my fathr said

Koreografia Carl Knif – Tekstit Carl Knif, Kristofer Möller, Eero Vesterinen – Visualisointi ja valot Jukka Huitila – Ääni Janne Hast – Puvut Karoliina Koiso-Kanttila – Tanssi Eero Vesterinen ja Carl Knif

Koreografia, tanssi Ninu Lindfors – Koreografinen dialogi Maija Mustonen – Puvut ja lavastus Riitta Röpelinen – Valot Erno Aaltonen – Musiikki ja ääni Kasperi Laine

Teos on jälleen omakohtainen kuten parin vuoden takainen sooloteos “RED”, mutta huomattavasti etäännytemmin ja kirkkaammin. Sen aiheena on isän ja pojan, lapsen ja vanhemman välinen monisyinen suhde nähtynä aikuisen, oman itsensä löytäneen pojan näkökulmasta. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö suhde olisi kipeä ja tärkeä.

Esitys on tällä kertaa duetto, jossa Knifin kanssa tanssii Eero Vesterinen. Molemmat ovat tunnettuja huippuunsa viritetystä ja tarkasti nyansoiduista tanssistaan, eivätkä he petä odotuksia. Esitys on yhtä tanssin juhlaa, jossa liike elää vaivattomasti kuin hengitys.

Myös kokonaisuutena Knifin teos on pieni kirkas helmi, paitsi ehkä nimeltään, joka on tolkuton, eikä mielestäni edes kuvaa itse teosta millään lailla.

Episodimaisesti etenevä teos yhdistää äärimmäisen luonnollisesti tekstiä ja liikettä. Vaikka runollisen ja melko abstraktin esityksen yleissävy on haikea ja kipeäkin, löytyy siitä myös pilkahdus huumoria ja itseironiaa.

Visuaalisesti ja äänimaailmaltaan esitys on yksinkertaisuudessaan tarkoituksenmukainen ja kaunis. Jukka Huitilan valot nostavat tanssijat esiin, mutta eivät muuten tee numeroa itsestään. Karoliina Koiso-Kanttilan puvuissa on juuri sopiva määrä jujua, niin että ne antavat koreografialle lisää merkityksiä. Janne Hastin äänimaailma tukee ja kokoaa näyttämöllä nähtävän toiminnan.

Esityksen jälkeen on tunne, että on nähnyt jotain, joka on tärkeää, mutta jota ei halua analysoida puhki. Kuin runon, jonka haluaa säilyttää muistona.

Valojen ja äänen liikettä

Samassa illassa Knifin teoksen kanssa nähtiin vahvana tanssijana tunnetun Ninu Lindforsin ensimmäinen koreografia, sooloteos “Come Undone”.

Kuten esikoiskoreografioissa usein, niin tässäkin tuntui siltä, että esitys oli merkittävämpi ja avautui enemmän tekijälleen kuin katsojalle.

Vaikka Lindforsin läsnäolo oli voimakas ja jatkuvaan nytkyvään pyöritysliikkeeseen perustuva liike fyysisesti vaativaa, kävi niin, että esityksestä tuli ennen kaikkea valo- ja ääniteos, jossa tanssija oli vain yksi niiden kohteista.

Erno Aaltosen luoma valojen ja varjojen leikki seinillä sekä jännittävästi Lindforsia nuolevat valot olivat huikeassa vuoropuhelussa Kasperi Laineen säveltämän monisävyisen äänimaailman kanssa. Tilassa kulkeva musiikki eli aivan omaa elämäänsä kasvaen ja väheten aaltojen lailla hyvin hiljaisesta pulssista laajaan äänivyöryyn.

Annikki Alku