Politiikka

EK yritti estää Lasse Laatusen läksiäishaastattelut – tänään julki kirjan verran muistelmia

Pekka Sipola
Lasse Laatunen ei pidä EK:n työmarkkinapoliittista alasajoa viisaana toimintana.
Pekka Sipola
Lasse Laatunen ei pidä EK:n työmarkkinapoliittista alasajoa viisaana toimintana.
Pekka Sipola
Lasse Laatunen ei pidä EK:n työmarkkinapoliittista alasajoa viisaana toimintana.

Kolme vuotta sitten Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) työmarkkinajohtajan tehtävästä eläkkeelle jäänyt Lasse Laatunen ja Ylen pitkäaikainen työmarkkinatoimittaja Arto Nieminen ovat kirjoittaneet Laatusen uraa läpikäyvän muistelmakirjan Kolmikannan kulisseissa – Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa (Art House).

Yhteistyössä tehdyn kirjan tarinan runko on Laatusen itsensä käsialaa. Juristi Laatunen aloitti 1973 asiamiehenä Suomen Työnantajain Keskusliitossa (STK), joka sittemmin on muuttunut fuusioiden seurauksena EK:ksi.

Vuoden 2005 fuusiossa Palvelutyönantajat ja STK:n seuraaja Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto TT yhdistettiin yhdeksi elinkeinoelämän etujärjestöksi EK:si. Laatunen pitää fuusiota virheenä. Jäsenten intressit menevät ristiin. Edunvalvonta vaikeutuu.

Laajasti verkottunut ja vaikutusvaltainen Laatunen toimi työnantajakeskusjärjestössä monissa eri tehtävissä. 1984 hänet valittiin STK:n laki- ja sosiaaliasiain johtajaksi. Tässä ja tätä seuraavissa rooleissa hän on jättänyt ison kädenjäljen muun muassa vuosikausia neuvoteltuun eläkeratkaisuun 2014.

Kirjan mukaan valtiovarainministerinä toiminut Antti Rinne (sd.) otti roolia eläkeratkaisun loppuvaiheissa, kun näytti, että Kuntatyönantajat KT olisi lähtenyt Akavan kelkkaan ja jäänyt ratkaisun ulkopuolelle.

Asiat järjestyivät, kun Rinne otti yhteyttä Kuntaliiton hallituksen puheenjohtajana toimineeseen Antti Lindtmaniin, joka puolestaan kertoi soittavansa Kunta-alan työmarkkinajohtaja Markku Jaloselle. Pian palaset loksahtivat paikoilleen.

Lasse Laatunen on vaikuttanut työmarkkinaratkaisujen ohella keskeisesti lukuisiin suomalaisen sosiaalipolitiikan ja työelämän lainsäädännön uudistuksiin.

Sosiaali- ja terveysministereistä Laatunen kertoo arvostavansa uransa parhaimpana Sinikka Mönkärettä (sd.).

Ihalaisen kanssa yhteinen aaltopituus.

Laatunen ja Nieminen katsovat ay-liikkeen olleen poliittisesti vahvimmillaan Sorsan IV hallituksen ja Lipposen hallitusten aikana. Toimintatapa muuttui Lauri Ihalaisen puheenjohtajakaudella SAK:ssa.

”Ihalainen oli yhteistyökykyinen kaikkiin suuntiin, myös työnantajiin. SAK:n ja STK:n (ja sen seuraajien) neuvotteluakseli voimistui ja työmarkkinaneuvottelut työ- ja sosiaalilainsäädännön hankkeissa irtautuivat poliittisista suhdanteista”.

SAK:n puheenjohtajana 1990–2009 toiminut Ihalainen oli Laatuselle tuttu jo pidemmältä aikaa. Ihalainen saa kirjassa varauksetonta kiitosta. Työmarkkinakuvioissa he kokivat olevansa samalla aaltopituudella. Perhetuttuja lähensi entisestään lasten syntyminen samana päivänä, tosin eri vuosina.

Loppusanoissaan Arto Nieminen kirjoittaa – tässä yhteydessä keihinkään henkilöihin viittaamatta – miten on ollut niinkin, että vain kaksi ihmistä on voinut neuvotella kaikkia suomalaisia koskevista muutoksista esimerkiksi eläkejärjestelmään tai työttömyysturvaan.

”Se on lukumääräisesti varsin vähän. On vaikea arvioida, olisiko laajemmalla porukalla saatu parempia ratkaisuja aikaan”.

”Tsemppiä.”

Paavo Lipposta kirja kuvailee ”sodan jälkeisen ajan parhaana pääministerinä”. Kirjoittajat katsovat Lipposen lopulta toteuttaneen isoja Etelärannan tavoitteita, kun hän pääministerinä karsi julkista taloutta, teki leikkauksia ja vei Suomen Euroopan ytimeen.

”Lipposkritiikki tulikin ay-liikkeen demarijohtajilta. Esko Ahon tapaan myös Paavo Lipponen sai niskaansa yleislakkouhan työttömyysturvaleikkaussuunnitelmien takia.”

Kun asiaa ratkottiin eräässä tapaamisessa, kirjan mukaan Lipponen kääntyi hissin ovella Laatusen puoleen ja toivotti tsemppiä.

”Siinä demaripääministeri kannusti työnantajapomoa. Laatunen kertoi tsemppitoivotuksesta myöhemmin Lauri Ihalaiselle. Ihalaista ei paljoa naurattanut.”

Lasse Laatunen itse kertoo pitävänsä Paavo Lipposta parhaana pääministerinä sotavuosien jälkeen.

Sipilän pelisilmä petti.

Laatunen ei ole ollut minkään puolueen jäsen. Liki aina hän kertoo äänestäneensä Ben Zyskowiczia (kok.).

”Toisaalta on Laatusesta joskus puhuttu myös Etelärannan ainoana demarina, mitä hän ei tietenkään ole. Hän osasi rakentaa suhteensa myös demaripäättäjiin, ja ne suhteet olivat lämpimät. Kaveruussuhde Lauri Ihalaiseen on tästä tietysti ääriesimerkki, mutta Laatusella on takataskussaan paljon muitakin demarinimiä, viimeisenä varmaankin Antti Lindtman, jota Laatunen pitää arvostettuna nousevana tähtenä”, kirja kertoo.

Pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) kuuluisa Rukan lumilla syntynyt eläke-esitys nousee myös esiin. Tosin se tuskin oli Vanhasen omaa keksintöä. Vanhasen erityisavustaja Mikko Alkio on kertonut Laatuselle, että esitys tehtiin pääministerille ja valtiovarainministeri Jyrki Kataiselle (kok.) heidän vieraillessaan OECD:ssä.

Yhteiskuntasopimuskeskustelussa Sipilän hallituksen muistutetaan sortuneen samaan virheeseen kuin toinen keskustavetoinen Ahon hallitus yli 20 vuotta aiemmin.

”Sipilä lähti heti työntämään yhteiskuntasopimustaan työmarkkinajärjestöjen kurkusta alas.” Kirjoittajat kuittaavat Sipilän poliittisen pelisilmän pettäneen.

”Häkämiehen sielussa Ruotuväen toimittaja.”

Laatusen suhteista EK:n nykyiseen toimitusjohtajaan Jyri Häkämieheen syntyy rosoinen kuva, vaikka yhteistyön vakuutetaan sujuneen ristiriidoitta.

Herrojen välille oli saattanut jäädä Laatusen takavuosien mediakommentit Jyri Häkämiehen puheisiin eläkeläisten taitetusta indeksistä. Laatunen oli antanut ymmärtää, ettei silloisen kansanedustajan pidä sekaantua asioihin, joita ei osaa.

Vasta aivan eläkkeellelähdön kynnyksellä Laatusen kerrotaan havainneen, että ”Häkämiehen sielun syövereissä asustaa sittenkin pieni Ruotuväki-lehden toimittaja”.

Työuransa päättymishetkellä Laatusen kerrotaan alkaneen saada EK:n viestinnän edustajilta Jyri Häkämieheen viittaavia soittoja, joissa toivottiin, ettei Laatunen antaisi läksiäishaastatteluja. Tätä toivetta Laatunen ei noudattanut.

”Kyllä mekin temput tiedetään.”

Kirjan kiinnostavista yksityiskohdista yksi liittyy niin kutsuttuun kassakaappisopimukseen keskustan Paavo Väyrysen, kokoomuksen Ilkka Suomisen ja RKP:n Christoffer Taxellin välillä. He olivat sopineet porvarihallitukselta vuoden 1987 vaaleihin.

Laatunen sanoo tietävänsä, että STK ei järjestönä puuttunut vuorineuvosten ja porvaripoliitikkojen kassakaappioperaatioon.

Laatusen mielestä kassakaappisopimusta on julkisuudessa käsitelty liiaksi Paavo Väyrysen juonena. ”Laatunen näkee isompana perusteena SDP:n ja SAK:n vahvan vallankäyttöakselin murtamisen, jota usein tuki myös SKDL SAK:n kommunistien kautta”.

Laatunen kertoo myös silloisen, nyt jo edesmenneen Hiihtoliiton puheenjohtajan Eino Petäjäniemen tapaamisesta vuodelta 1993. Petäjä oli sanonut yks kaks illanvietossa, että ensi talvena suomalaiset hiihtäjät eivät häviä norjalaisille lähtövaatteen alla valmiiksi kahta minuuttia, sillä ”kyllä mekin temput tiedetään”.

Suomalaisten hiihto sujuikin hyvin seuraavana talvena. ”Tarinalla on merkitystä, kun tietää, mitä kaikkea hiihdon ympärillä sitten myöhempinä vuosina tapahtui”, kirjoittajat päättelevät.

”Jos keinovalikoima on hävitetty, sitä ei hetkessä luoda uudelleen.”

Kirjan loppusanoissaan Lasse Laatunen katsoo, että eteneminen kohti hajautettuja työmarkkinaneuvotteluja ja paikallista sopimista on oikea malli.

Hän ei kuitenkaan pidä viisaana Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n työmarkkinapoliittista alasajoa.

”Maailma ei ole stabiili tulevaisuudessakaan, eivätkä sitä ole työmarkkinatkaan. Kannattaa muistaa historian opetukset. Liitot eivät ole toistensa sopimusten koordinoijia. Kullakin liitolla on sopimusautonomiansa. Siihen voivat kajota vain keskusjärjestöt jäsenliittojensa osalta”, Laatunen kirjoittaa.

Olennainen kysymys työmarkkinoilla on Laatusen mukaan se, miten vältetään vuoden 2007 liittokierroksen ”palkkakatastrofin” toistuminen.

”Muuttuvissa olosuhteissa pitää olla käytettävissä hädän hetkellä mahdollisimman laaja toimenpidearsenaali. Ei sitä käyttää tarvitse, ellei ole pakko. Jos keinovalikoima on hävitetty, sitä ei hetkessä luoda uudelleen”, hän toteaa.

Arto Niemisen mukaan työnantajat tarvitsevat jonkin tahon koordinoimaan, ettei alojen välinen palkkakilpailu karkaa käsistä.

”Koordinointia tarvitsee myös palkansaajapuoli. Ja koordinointi on vain peitenimi tulopolitiikalle. Keskitetyt tuloratkaisut ovat aina olleet työnantajille halvempia kuin liittoratkaisut”, Nieminen kirjoittaa.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat