Elämänmeno on raikas kuvaus sodan jälkeisestä Suomesta

Kari Junnikkala
Lempi (Hanna Liinoja, vasemmalla) on Marjan (Anne-Mari Alaspää) tuki ja turva vaikeina aikoina Jyväskylän kaupunginteatterin näyttämösovituksessa Pirkko Saision Elämänmeno-romaanista.
Kari Junnikkala
Lempi (Hanna Liinoja, vasemmalla) on Marjan (Anne-Mari Alaspää) tuki ja turva vaikeina aikoina Jyväskylän kaupunginteatterin näyttämösovituksessa Pirkko Saision Elämänmeno-romaanista.
Kari Junnikkala
Lempi (Hanna Liinoja, vasemmalla) on Marjan (Anne-Mari Alaspää) tuki ja turva vaikeina aikoina Jyväskylän kaupunginteatterin näyttämösovituksessa Pirkko Saision Elämänmeno-romaanista.

Kantaesitys Pirkko Saision ”Elämänmenosta” on voimallinen avaus Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kaisa Korhosen ohjaama draama on tervetullut ajankuva jälleenrakentamisen ajasta sodan jälkeisessä Suomessa. Turvapaikanhakijatilanne tekee siitä myös ajankohtaisen.

Paitsi Saision romaanina Elämänmeno tunnetaan myös Åke Lindmanin ohjaamana tv-elokuvana vuodelta 1978. Heini Junkkaalan Jyväskylän kaupunginteatterille dramatisoimassa näytelmässä sodan loppuminen on vahvasti läsnä heti alussa. On pula-aika, ja rahan kanssa pitää olla tarkkana.

Marjan (Anne-Mari Alaspää) elämä äitinsä Eila (Anneli Karppinen) Niemisen hampaissa ei ole auvoista Helsingin Kalliossa. Äidistä oman avioliiton ulkopuolella syntynyt tytär tuntuu vieraalta. Marjan ja äidin erilaisuus kirpaisee katsomoon asti. Marja on eloisa ja herkkä taiteilijasielu, jonka ytimen Anne-Mari Alaspää on löytänyt. Anneli Karppisen roolityössä yhdistyvät Eila-äidin kylmyys ja lämpö.

TEATTERI:
Jyväskylän kaupunginteatteri
Pirkko Saisio-Heini Junkkaala: Elämänmeno
Dramaturgi Elina Snicker – Ohjaus Kaisa Korhonen – Apulaisohjaus Elina Lajunen – Lavastus Kari Junnikkala – Pukusuunnittelu Merja Levo – Koreografia Ari Numminen – Valot Japo Granlund – Ääni Mika Filpus – Rooleissa Anne-Mari Alaspää, Anneli Karppinen, Hannu Lintukoski, Saara Jokiaho, Jukka-Pekka Mikkonen, Jouni Innilä, Hanna Liinoja, Taina Reponen, Hannu Hiltunen, Jorma Böök, Miikka Tuominen, Joni Leponiemi, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Maritta Viitamäki, Maija Andersson ja Roosa Karhunen; muusikko Matti Ekman
Näytelmän aikuiset eivät pidä lapsen ymmärryskykyä kovin korkeana, eikä hänelle muutenkaan tarvitse selittää tai kertoa asioita. Lasta saa kurittaa, eikä syy remmillä rankaisuun ole usein kummoinen. Marja oireilee unettomuudella, mutta sekään ei pysäytä äitiä.

Lapselle aikuisten alkoholinhuuruinen maailma on täynnä ristiriitaisia viestejä. Pitää olla riittävän kova, että pärjää yhteiskunnassa. Marjakin päätyy konepiirtäjäksi Valmetille, vaikka haluaisi olla taiteilija biologisen isänsä tavoin.

Ajan arvot ja asenteet ovat läsnä. Marjan on vaikea tulla hyväksytyksi sellaisena kuin hän on. Koulukiusaaminen on säälimätöntä. Marja haluaa, että muut kutsuisivat häntä Markuksi. Sukupuolinormit ovat vielä tiukat, eikä niitä saa sohaista.

Myönteisellä palautteella voi olla iso vaikutus nuoren ihmisen elämässä. Marja saa Lempi-kummitädiltään (Hanna Liinoja) rohkaisua. Lempi on Marjalle aikuinen ystävä, jonka turviin hän pakenee silloin, kun äidiltä ei heru ymmärrystä.

Myös muiden ystävien merkitys korostuu. Itsensä etsiminen on Marjalle kirpaiseva ja hämmentävä matka, jossa unelmat ja pettymykset seuraavat toinen toistaan.

Sivurooleissa varsinkin Joni Leponiemi, Maritta Viitamäki ja Jorma Böök ovat ilahduttavia valopilkkuja persoonallisuudellaan.

Elämänmeno on myös työläisperheiden kuvaus. Yhteisöllisyys ja yhdessä kasvaminen ovat esityksessä riemuineen ja nurjine puolineen mieluista seurattavaa.

Esityksen laulut, kuten esimerkiksi ”Karjalan kunnailla”, ”Suvivirsi”, Satumaa”, ”Lasten liikennelaulu” ja ”Kulkurin iltatähti” tukevat tunnelmavaihteluita ja ajan henkeä. Matti Ekman haitareineen vain vahvistaa kokonaisuutta.

Kari Junnikkalan lavastus on runsas. Jokainen esine on ajan henkeen istuva poljettavasta Singeristä vedettävään laverisohvaan. Ylä- ja alatasanteen käyttö tukee lavan muunneltavuutta ja vaihtelua. Varsinkin näyttämön nopea vaihtuminen tehtaaksi on elämys. Merja Levon pukusuunnittelu täydentää lavastusta hienosti.

Tanssit ovat koreografisesti oivaltavia, tunnelmallisia ja näyttäviä. Kuitenkin näyttämöllä yhtä aikaa tapahtuvien asioiden yksinkertaistaminen olisi ollut paikoin kohdallaan.

Saision tekstin ironinen ja ronski, mutta lämmin huumori on yksi esityksen kantavista voimista. Yli sata teosta ohjanneen Korhosen kokemus taas näkyy erityisesti tunnelmien ja ajankuvan välittymisessä. Väkivaltakohtaukset kertovat taitavasti enemmän kuin näyttävät.

Näytelmä ei tunnu raskaalta, vaikka se nostattaakin syviä tunteita pintaan. Elämän todellisuus voi iskeä vasten kasvoja, unelmat jäädä toteutumatta. Se ei silti tarkoita, etteikö elämä olisi elämisen arvoista, ja etteikö siinä tapahtuisi hienoja asioita. Syntymä, kuolema ja eri siirtymävaiheet ovat luonnollinen osa elämää. Ihminen haluaa elää viimeiseen asti, vaikka välillä menettäisikin elämänuskonsa.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat