Voi olla, että ohjaaja Wayne Robertsilla on ollut Deppin Näkemiin professori -elokuvansa pääosaan saatuaan mielessä revitellä vähän enemmänkin, mutta hänen oma käsikirjoituksensa syö sellaiselta mahdollisuudet. Lupaavilla mustan komedian eväillä liikkeelle porhaltava elokuva latistuu loppua kohden jokseenkin imeläntylsäksi melodraamaksi.

Robertsin elokuvan kantava idea ei ole tuore, mutta lähtökohtaisesti hyviä komediallisia aineksia tarjoava. Pikkuyliopiston keski-ikäinen äidinkielen ja kirjallisuuden professori saa kuulla sairastavansa parantumatonta keuhkosyöpää, jolloin hän päättää heittää entisen, puisevaksi kuivuneen elämänsä laakista sekajätteeseen. Hän alkaa ottaa iloa irti niin työpaikastaan kuin muusta arjestaan.

Roberts päästää päähenkilönsä kumman helpolla, sillä jyrkkää vastustusta professorimme kohtaa vain viran puolesta yliopiston rehtorilta. Jotkut jäljelle jääneistä oppilaista muljauttelevat aluksi vähän silmiään, mutta jo kohta ottavat innolla kiinni Richard Brownin uusista, epäsovinnaisissa opetusmetodeista. Oppitunteja siirretään baariin ja pilveäkin pössytellään – on ne hurjia!

Perheen parissa normienpurkutalkoissa auttaa se, että Richardilla ei ole mennyt vaimon Rosemarie DeWitt)kanssa erityisen hyvin eikä toimivan isäsuhteen rakentelu aikuisuuden kynnyksellä olevaan tyttäreenkään (Odessa Young) näytä sujuneen ihan ensiluokkaisesti. Kun Richard saa illallispöydässä kuulla tyttäreltään tämän rakastuneen naiseen, hän riemastuu – myös siitä, että Veronica-vaimo suhtautuu tähän homosuhteeseen typerästi väistellen tyyliin “kyllä se kohta ohi menee”.

Richard saa myös tietää, että hänen vaimollaan on suhde yliopiston rehtorin kanssa, joten hän julistaa avioliittonsa vapaaksi kaikille irtosuhteille – kertomatta tässä vaiheessa perheelleen olevansa kuolemansairas.

Pitkät, salatut jäähyväiset

Elokuvasta on näemmä käytössä kaksi nimeä, tylsä The Professor ja aihetta enemmän aukova Richard Says Goodbye (Robertsin neljäön vuoden takainen esikoiselokuva oli muuten nimeltään Katie Says Goodbye), joista suomeksi on saatu kompromissina Näkemiin professori. Se ei sinänsä osu ihan kohdalleen, sillä parasta ystäväänsä Peteriä (Danny Huston) lukuunottamatta käytännössä kukaan ei tiedä, että professori Brown on lähdössä tästä maailmasta. Ei, ennen kuin hän muka-katarttisessa kohtauksessa rehtorin järjestämillä lukukauden päätöspäivällisillä puhuu suunsa puhtaaksi.

Tuo kliimaksi on ennakoitavissa, niin kuin moni muukin käänne elokuvassa. Se on harmillista, koska koko jutun pääpointti on juuri siinä, että päähenkilön käytös muuttuu hyvinkin ennaltaarvaamattomaksi hänen saatuaan kohtalokkaan diagnoosinsa.

Käsikirjoitus hukkaa myös muita mahdollisuuksia, esimerkiksi Richardin oppilaskatraasta löytyvä draamallinen potentiaali jätetään käyttämättä tai irralliseksi sutaisuksi, mistä esimerkkinä Richardin impulsiivinen homoseksikokeilu.

Ilman Johnny Deppiä tätä kaksi vuotta sitten valmistunutta elokuvaa olisi tuskin näin viiveellä nostettu meillä teatterilevitykseen. Hänkään ei nyt ole niin hyvä, että pelastaisi Robertsin elokuvaa keskinkertaisuuden suosta. Kevyillä maneereillaan (vähän on piraatti Jack Sparrowkin vielä päällä) Depp on kyllä viihdyttävä, mutta ei nyt sen enempää.