Virpi Suutarin uusin elokuva on kuitenkin enemmän kuin henkilökuva “kansallisarkkitehdistämme”  jä hänen töistään. Se on erottuu lajityypissään, koska se on poikkeuksellisen kaunis kuvatessaan paitsi hienoja rakennustaiteen ja muotoilun saavutuksia, myös päähenkilönsä rakkauksia ja niiden merkitystä hänen työlleen.

Alvar Aallon puolisot Aino ( os. Marsio, naimisissa Alvarin kanssa vuodesta 1925 kuolemaansa saakka 1949 ja Elissa (os. Mäkiniemi, rouva Aalto vuodesta 1952 aina Alvarin kuolemaan 1976 saakka) eivät olleet mitään klassisia muusia, vaan paljon enemmän – itsekin arkkitehteinä molemmat olivat Alvarille myös työtovereita, sparraajia ja kriitikoita. He olivat rinnalla koko ajan myötä ja vastamäissä. Aino ehti olla myös äiti parin kahdelle lapselle, vaikka ei sotaa edeltäneen aikakauden normeilla peilaten kovin tyypillinen sellainen.  Ainoa luonnehditaankin dokumentissa modernin naisen perikuvaksi. Alvar ja Aino olivat siinä mielessä edelläkävijöitä, että he olivat aikoinaan maailmanlaajuisestikin harvinaisuus, työtovereina yhdessä arkkitehtuuria ja designia luova aviopari.

Pehmeän muodon kosketus

Suutarin dokumentin rakkausteema tekee siitä hyvällä tavalla pehmeän. helposti lähestyttävän. Arkkitehtuuriin liittyvä kovempi puoli kuten kaavoituskiistat, julkinen parku rakennustaiteen kalleudesta ja muut jyrkät kansalaismielipiteet rakennusten hinta/laatusuhteista, jäävät taka-alalle. Ei kuitenkaan maton alle lakaistuiksi, arkistopätkissä kuullaan aikalaisnurinaa esimerkiksi Alvar Aallon suunnittelemasta Kansaneläkelaitoksen talosta Helsingin Töölössä. Ja Finlandia talosta – muistan itsekin 1970-luvun alun  töölöläisenä, miten Töölönlahden rantaan vasta rakenteilla ollutta marmoriprameutta taivasteltiin jo etukäteen; stadilaisissa pesäpallopiireissä (joita Helsingissä vielä silloin oli) ei Hesperian peliareenan jäämistä moisen monumenttirakennuksen alle sulatettu lainkaan eikä koskaan.

Ei dokumentti sitäkään kätke, että Alvar Aalto oli myös ristiriitainen persoona. Hänen kerrotaan esimerkiksi väittäneen, ettei hän oikeastaan tunne Le Corbusierin ta Walter Gropiuksen arkkitehtuuria, vaikka kummankin vaikutus näkyi hänen varhaisissa töissään selvänä. Vähättelyä, esikuvien hälvennystä vai kuritonta vedättelyäkö?

Pehmeyttä elokuvaan tuo tietenkin myös se ydinasia, aalto,  vaikka esimerkiksi sitä kuulua aaltomaljakkoa eli Savoy-maljakkoa ei taideta nimeltä kertaakaan elokuvassa  mainita – useammassakin interöörikuvassa se kyllä näkyy. Varsinkin Aallon arkkitehtiuran merkkitöissä 1930-luvulta 1960-luvulle kauniisti kaartuvat muodot ja taivutetut puuelementit hivelevät silmää myös valkokankaalla. Muun muassa New Yorkin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin, Paimion parantolan, Viipurin kirjaston, Villa Mairean, Säynätsalon kunnantalon ja Jyväskylän yliopistokampuksen suunnittelu ja toteutus saavat dokumentissa moninäkökulmaisen rakennustaiteellisen valotuksen.

Alvar Aallon suunnitteleman Viipurin kirjaston interiööriä. (Kuva Euphoria Film)

Itse jäin kaipaamaan myös Seinäjoen Aalto-keskukselle vähän seikkaperäisempää käsittelyä, nyt se kuittaantuu lähinnä kaupungintalon pikaisella esiinnostolla. Ehkäpä Suutari on ajatellut – aika monen  seinäjokisen tapaan – ettei niin elottomasta kaupungin osasta kannata sen enempiä…  Vaikka kyllä yli tasamaiden hohtavaa Lakeuden ristiä ja erityisesti kaupunginteatterin interiööriä kelpaa yhä ihailla. Kuuden monumentaalirakennuksen rypäs pieneen kaupunkiin vain on ehkä sittenkin vähän liikaa.

Suutarin dokumentin hienoutta – ja paikoin myös vähän hankaluutta – on puhuvien päiden puuttuminen. Aallon elämää ja uraa toki kommentoidaan ja taustoitetaan moniäänisesti (on aikalaisystävien jälkeläisiä, opetuslapsia, nykyarkkitehtejä ja -muotoilijoita ympäri maailmaa), mutta arkistofilmeistä, vanhoista still-kuvista, rakennuspiirroksista ja tässä ajassa tehdyistä kohdekuvauksista koostuvan kuvavirran takana. Se flow on hieno, mutta välillä on hieman hankala tietää, kuka kulloinkin on äänessä. Paitsi ainakin  yhdessä tapauksessa: Alvarille dokumentissa äänen  (muun muassa ihastuttavien rakkauskirjeiden lukijana) antavan Martti Suosalon tunnistaa aina helposti.

Suosalo on toiminut puolisonsa Virpi Suutarin Aalto-elokuvassa myös kanssatuottajana, joten tässä kuviossa vähän kuin toisintuu Alvarin ja Ainon suhde työtovereina ja elämänkumppaneina.