Toden ja fiktion häilyvä rajankäynti näyttelijöiden oikeiden persoonien ja heidän esittämiensä roolihahmojen välillä käy selväksi kättelyssä. Laura Birn on näyttelijä, jolta kysytään televisiohaastattelussa, miksi tämä arvostelee alan tarjoamia kapeita naisrooleja, vaikka esiintyy itse joka toisessa kotimaisessa elokuvassa. Toinen nykykotimaisen vakiokasvo Tommi Korpela esittää kirjailijaa, jonka odotettu uutuus ei ota syntyäkseen. Kirjoittajan blokki muodostuu sitä ahdistavammaksi mitä raskaampana kustannustoimittajan ja lähipiirin paine lankeutuu hänen ylleen. Parisuhdekin alkaa oireilla.

Tyhjiötä kuvattiin kaikkiaan neljän vuoden aikana ilman täsmällistä suunnitelmaa aikatauluista, budjetista tai kuvauslokaatioista. Los Angelesiin tarvittavat rahat saatiin kuin saatiinkin kasaan. Käsikirjoitus paljastui näyttelijöille pala kerrallaan. Elokuvassa on vahva improvisaation tuntu, hieno mustavalkokuvaus ja leikkisä ääniraita. Kuusikymmentälukulainen kokeileva leima on jotain muuta kuin liukuhihnalta suolletuissa kotimaisissa tusinafilmeissä.

Poikkeuksellisesta metodista johtuen Tyhjiötä on vaikea kuitata vain Talvivaara-teos Jättiläisen (2016) jälkeiseksi välityöksi, vaikkei siitä oikein pystykään paikantamaan järin kokoavaa teemaa tai punaista lankaa.

Vaikeat valinnat uran vuoksi tehtävistä uhrauksista korostuvat taiteilijaliiton kuvauksena käynnistyvän vähäeleisen komedian toisella puoliskolla. Teoksen epätasaisuus on jollakin tapaa sympaattista. Elämä on koominen tragedia.